Lähi historia opettaa

Vain kaksi kuukautta sitten Unkari alkoi sulkea rajojaan. silloin paheksuimme sitä varmaan kaikki. Taisivat olla kuitenkin meitä viisaampia. Halusivat säilyttää maansa kulttuurin ja tasapainon. Nyt vasta muut maat alkavat herätä samaan todellisuuteen Unkarin kanssa. Kirkkomme tuskin herää ajoissa ollenkaan. Ainakin mitä arkkipiispan lausunnosta voi päätellä. Vaikuttaa vahvasti siltä, että on suuria puutteita erottaa ihmimillisen hädän helpottaminen ja Islamin vyöryn meille aiheuttamat muutokset. Kristittyjen pyhä velvollisuus on auttaa jokaista pakolaista ja muukalaista. Toki heille on suotava mahdollisimman inhimilliset olot. Samalla olisi kuitenkin myös huomioitava heidän kulttuurinsa erilaisuus. Hokema:"maassa maan tavalla" ei toimi heidän kohdallaan. Heistä ei tule meidän kaltaisiamme. Meidän on piankin alettava muuttamaan omaa käyttäytymistämme heidän vaatimustensa mukaisesti. Monelle se vaihe tulee täytenä yllätyksenä.

3 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Niinpä…Islam ei ole kovin sopeutuvaa laatua. Suomessa ei kansalla enää ole kovin suuria rahkeita käsitellä uskonnollisia kysymyksiä ja monelle voi tulla yllätyksenä, tulijoiden vahvat uskonnolliset käsitykset joista ei luovuta helposti meillä Kristityillä on jo laajalti käynyt. Välillä tuntuu, että Suomessa jopa hävetään Kristinuskoa julkisesti. Haluaisimmeko olla siitä vapaat? Islam haluaa kyllä tulla Kristuksen sijaan… Se on yleisesti tiedossa ja islamin selkeä agenda. Olemmeko valmiita?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    …Meillä Kristityillä on jo laajalti niin käynyt. (piti sanomani)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Onkohan tämä ainoastaan meidän asenne. Jospa kutsuisimme heitä ja kertoisimme evankeliumia rohkeasti. Ehkäpä täällä voisi heidän parissaan syntyä suurikin herätys.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Veli Pesonen

    En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.