Muistoja Mosambikista

Lapset Mosambik

Loka-marraskuun vaihteessa tulee mietittyä Mosambikia. Siitä on nyt viisi vuotta, kun osallistuin Kirkon Ulkomaanavun opintomatkaan, jossa perehdyttiin kansainväliseen diakoniaan Mosambikin slummeissa ja maaseudulla. Olin säästänyt matkaa varten hyvän aikaa, jotta sain maksettua opintomatkamaksun ja otettua sitä varten töistä 2 viikkoa vapaata. Olin juuri valmistunut yliopistosta ja ajattelin, että matka olisi hyvä keino parantaa kehitysyhteistyön osaamista, jos jonain päivänä vielä hakeudun töihin ”kentälle”. En toki osannut portugalia tai ollut koskaan yli kolmea viikkoa pois kotoa, mutta Ulkomaanavun ammattilaisten johdolla matka sujui jouhevasti. Saimme lyhyessä ajassa paljon tietoa siitä, mitä suomalaisten kehitysyhteistyörahoilla saadaan aikaan yhdessä maailman köyhimmistä maista.

Pari viikkoa Mosambikissa jätti jälkeensä lukuisia muistoja: slummissa ja maaseudun kylissä sykki rukous ja toivo. Naiset lauloivat kirkossa kovaan ääneen ja ehtoolliselle piti ilmoittautua etukäteen, koska aineellista hyvinvointia oli vähänlaisesti ja meidän ryhmäämme varten piti erikseen hankkia lisää muovisia pikareita ja ehtoollistarvikkeita. Lapset olivat juuri sellaisia hymyilevän iloisia ja uteliaita kuin olin kuvitellut. Nuorten tukioppilaiden silmissä tuikki innostus ja toivo, kun he kertoivat työstään koulussa yksinäisten auttajina ja terveellisten elämäntapojen lähettiläinä.

HIV-tartunnan saanut leski oli löytänyt uuden avioliiton HIV-tukiryhmästä ja perustanut pienen katukioskin saatuaan terveytensä ja ihmissuhteensa paremmalle tolalle. Monen ihmisen hätänä olikin juuri HIV, jota me Pohjoisen ihmiset usein pidämme jo voitettuna vitsauksena. Vaikka sairauteen on olemassa lääkkeet, Mosambikissa vieläpä valtion maksamat, eivät kaikki ihmiset tiedä avun mahdollisuudesta tai uskalla puhua asiasta. Paranemisen tie lähti monen kohdalla liikkeelle siitä, että Kirkon Ulkomaanavun palkkaama ”aktivista” löysi avuntarvitsijan ja auttoi hänet hoidon äärelle. Jos hoidon aloitti ajoissa, lääkkeet tehosivat. Silloin ihmisellä oli mahdollisuus alkaa huolehtia perheestään ja osallistua vaikkapa lyhyeen ammattikoulutukseen.

Toivon merkeistä huolimatta olin monessa kohtaa järkyttynyt. Slummi ei ollut sellainen, mitä olin kuvitellut. Betonikerrostalojen sijaan Ulkomaanavun työalue oli pikemminkin jonkinlainen kaupungin aluskasvillisuuden joukossa piileksivä kerrostuma, jossa ihmiset asuivat hyvin alkeellisissa kaislasta rakennetussa maapohjaisissa majoissa. Pelkästään hygienia- ja sanitaatio-olot olivat alkeelliset. Elinkeinoina olivat pienimuotoinen kotitarveviljely, joillain oli pieniä kioskeja, joista tienasivat jotakin. Lukutaidon taso ei ole Mosambikissa kovin korkea, joten jo lyhytkestoiseen ammattikoulutukseen osallistuminen tai yhteisön yhteinen säästöryhmä voivat tuoda elämälle täysin uuden suunnan. Näiden toimintojen toteuttaminen ei välttämättä maksa paljoa. Aktivistat olivat paikalta palkattuja lyhyen koulutuksen saaneita yhteisön kehittäjiä. Heidän saamansa kuukausittainen korvaus oli suunnilleen samaa tasoa kuin suomalaisen työntekijän yhden päivän ulkomaanmatkapäiväraha.

Mukanamme kiertävä paikallinen tulkki oli myös järkyttynyt näkemästään. Hän ei ollut ikinä nähnyt kotikaupungistaan sitä osaa, jossa Kirkon Ulkomaanavun projektin palkkaamat aktivistat kiersivät etsimässä eniten hätää kärsiviä. Siinäpä onkin yksi kristinuskon ja diakoniatyön ydinkysymys: kuinka saada erilaiset ihmiset saman pöydän ääreen oppimaan toinen toisiltaan?

Yksi huonoimmissa kantimissa ollut koti oli ikäiseni Dorca-rouvan koti. Hänellä oli muutama lapsi ja pitkälle edennyt HIV ja muitakin sairauksia. Istuin Dorcan maapohjaisella kotipihalla rikkinäisen tuolin päällä ja kuuntelin kuinka hän myy joskus tienestiksi slummin torilla polttopuiksi risuja, joita etsii asuinalueen liepeiltä. Dorcan mies oli ottanut jalat alleen kuultuaan että Dorca on sairastunut HIViin, jonka mies itse oli häneen tartuttanut. Dorcan aktivista vieraili silloin tällöin kodissa tuomassa ruoka-apua, rukoilemassa yksinhuoltajaäidin kanssa ja auttamassa terveydenhoidossa. Voisi sanoa, että Dorcan kaltaiset naiset ovat täysin ulkopuolisen avun varassa. Kiersin kotiin palattuani seurakuntien Yhteisvastuu-tapahtumissa kertomassa Dorcan tarinaa ja matkakokemuksiani. Olemme yhteisessä maailmassa ja samaa kristittyjen perhettä. En tiedä, toipuiko Dorca koskaan sairaudestaan, missä hänen lastensa isä on tai jäivätkö hänen lapsensa orvoiksi.

Suomen valtion kehitysyhteistyöleikkauksien vuoksi Kirkon Ulkomaanapu on joutunut järjestelemään työtään uudelleen. Mosambikiin ei enää kerätä Yhteisvastuuta, koska Ulkomaanavun työtä Mosambikissa ei enää ensi vuonna ole. Näkemiemme kaltaisten projektien rahoitus on monesti valtion kehitysyhteistyön ja yksityisten lahjoitusten yhteistyötä. Valtion tuki tuo hankkeisiin jatkuvuutta. Muutamassa kuukaudessa ei varmastikaan pystytä muovailemaan uusia rahoitusmalleja, joilla valtion tuki korvattaisiin. Tehdyt nopeat leikkaukset ovat tietoista kehitysyhteistyön sektorin alasajoa, joka ilmeisesti tehdään ideologisin perustein suuren suomalaisen enemmistön siunaamana. Kun olen käynyt paikanpäällä, nähnyt että työntekijät eivät saaneet superpalkkoja, raha ei mennyt ”gebardihattujen” taskuun vaan jokainen lasku valvottiin ja tarkastettiin viiden eri henkilön toimesta, en voi ymmärtää leikkausten perustelua. Leikkauksien nopea aikataulu on varmasti vaikeuttanut työn organisointia Ulkomaanavussa ja muissa järjestöissä. Onko paikanpäällä joku muu taho, joka jatkaa kesken jäävää työtä? Mihin parempaan tarkoitukseen nämä tästä säästetyt rahat nyt käytetään? 

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Olin samalla matkalla Mosambikissa kuin Minna. Mukana oli seurakuntien kansainvälisen diakonian väkeä ja Yhteisvastuukeräyksen silloinen esimies piispa Matti Repo. Reissu on käynyt monta kertaa mielessäni. Muistan myös Dorca-rouvan ja monta muuttaa koskettavaa kohtaamista. Erityisesti jäi lähtemättömästi mieleeni HIVä sairastaneen nuoren tytön tapaaminen ja se kuinka hän kertoi hiljaisella äänellä tulevaisuuden haaveistaan.

    Nytkin työpöydälläni on puinen astia, jossa pidän kyniä. Astian kyljessä on kaiverrus Mosambique ja Maputo, maan pääkaupungin nimi. Sen myynyt jalkaansa ontuva katukauppias sanoi, että aina kun näet tämän astian, muistat meidät. Hän oli oikeassa.

    Toivon sydämestäni, että mahdollisimman moni seurakunnan ihminen pääsisi tutustumaan Ulkomaanavun tai lähetysjärjestöjen avustuskohteisiin kaukaisissa maissa! Sen jälkeen itse kukin on muuttunut ihminen.

Kirjoittaja

Mannert Minna
Mannert Minna
MATKALLA KIRKOLLE Helsinkiläinen pappi ja aktiivinen kansalainen. Jaan ajatuksia yhteiskunnasta ja kirkon merkityksestä, arvoista ja kaupunkilaisen nuoren aikuisen arjesta.