Lähetystyöntekijän paluu    

Palasimme Kambodzhasta kolme viikkoa sitten. Samalla, kun koti-ikäväni Phnom Penhiin tuntuu voimakkaammin, kuvani ihmisistä, tapahtumista, kadunkulmista, mauista alkaa haalistua, sumentua, vanhentua.  Elämä siellä synnyttää päivittäin uusia kuvia, joissa minä en ole mukana ja joita minä en näe.  Minä näen ja kuulen sen, mikä on tässä ja nyt.

Mennyt viikko on ollut kohtaamisia lähettäjiemme kanssa Lauttasaaressa, Pukkilassa, Vantaankoskella, Sammatissa, Tampereella, Järvenpäässä – eskarilaisia, koululaisia, seurakuntanuoria, lähetyspiiriläisiä, sunnuntain messukansaa, Kambodzhalaiseen iltaan aterioimaan tulleita, seurakuntien työntekijöitä.  Olemme tuoneet sanoin ja kuvin kaukana olevien heikko-osaisten, nälkäisten ja syrjittyjen, todellisuutta lähelle näitä suomalaisia kuulijoita. Hetkeksi heidän huomionsa on kiinnittynyt johonkin, joka on kaukana, ei tässä ja nyt. Samalla, kun omat kuvani haalistuvat ja huomioni kiinnittyy näihin ihmisiin Suomessa, näihin kohtaamisiin tänään, täällä.

Tässä toteutuu kaksi universaalia lainalaisuutta – aikaimperatiivi ja tilaimperatiivi. Se, mikä on ajassa ja tilassa minua lähellä, vie minun huomioni. Nyt ajattelen äitienpäivää, se on pian. Nyt ajattelen tuota tiskien pinoa, se odottaa tuossa. Kaikki ajassa kaukana – menneet tai tulevat – tai tilassa kaukana – vaikkapa Kambodzhassa oleva, saa huomiomme vain, jos erikseen ponnistelemme noiden imperatiivien yli, noiden luonnollisten kynnysten, jotka ovat ja pysyvät tässä maailmassa.

Ilman ponnisteluja ajattelemme omaa perhettämme, omaa seurakuntaamme, omaa maatamme ja kansaamme. Kristitylle se ei riitä. Meidät on lähetetty kaikkeen maailmaan tuomaan toivoa, rakastamaan lähimmäistämme ylittäen rajoja, niin kuin Jumala on rakastanut. Ponnistaen myös etäisyyden rajan yli.

Joillekin tämä on liikaa, koska kaikki voimat menevät siihen, mikä on lähellä. Työttömyys, kodittomuus, sairaus, omat tai läheisten kriisit. Heille siinä on enemmän kuin kylliksi. Mutta monella meistä on varaa (aikaa, rahaa, tilaa) ponnistella yli lähellä olevan. Vaikkapa perehtyä lähetystyöhön ja tukea niitä tarvitsevia lähimmäisiä, jotka ovat kaukana. Näin toimivat myös kaikki Suomen seurakunnat. Lähetystyöstä on tehty rakenteellinen osa taloudellista ja toiminnallista seurakunnan työtä. Muuten se unohtuisi. Poissa silmistä – poissa mielestä.  Onneksi myös kehitysyhteistyö on vielä tänä päivänä osa Suomen valtion suunnitelmallista taloudellista ja toiminnallista työtä, eikä se saa koskaan lakata sitä olemasta. Maailma tarvitsee tasausta.

Viikonloppuna Lohja ja Myyrmäki, sitten Pornainen, Turku, Eno, Tuira, Kempele. Tukemista siinä ponnistelussa, että muistamme lähimmäisemme, jotka ovat kaukana ja tarvitsevat meitä. Ja siitä kertomista, että aiemmat ponnistelut eivät ole olleet turhia. Toivo on syntynyt, ilo ja rauha on kasvanut, oikeudenmukaisuus on lisääntynyt. Jumalan valtakunta on vahvistunut keskellämme – lähellä ja kaukana.

Kuvani kaukaisesta kodistamme hiipuu. Ikäväni ei ota vielä hiipuakseen. Kiitollisuus on onneksi yhä läsnä.

Ari Muttonen, Vihti

Ari ja Tapani Sammatin lähetyslounaalla kertomassa työstä Kambodzhassa.

Kirjoittaja

Missioblogi
Missioblogi

Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen * ulkomaantyön johtaja Tero Norjanen