Kiitos Jusu tästä mitä kirjoitit! Tuo mitä kerrot liikuttaa ja koskettaa minua, sanasi parantavat, tunnen tulevani lohdutetuksi.

Asia on niin, että kun luin eilen illan suussa Jouni Turtiaisen blogista ensimmäisen puoliskon, jouduin sen saman musertavan tunteen valtaan kuin viime vuosisadalla 1980-1990-luvulla. Ulkopuolisuuden, mitätöinnin, ulossulkemisen. Tunsin hetken sitä samaa tunnetta kuin nuorena kaksikymppisenä, tulevaisuudettomuutta ja altistumista kirkon ja psykiatrian tekstien ja edustajien jatkuvalle puheelle siitä, että minun elämäni tulee olemaan onnellisuuden ja hyvinvoinnin vastakohta. Näin homo-ja lesboyhteissössä 1980-luvulla itsetuhoisuutta niin paljon, että se lähes musersi minut. Monet muuttivat pois Suomesta, minä jäin. Minä jäin tänne kirjuriksi, sanoin itselleni, kirjaamaan sitä todellisuutts, jonka näin. Minua auttoi ajatus siitä, että paras keino kostaa tuo painostava halveksunta, torjunta, hyljeksintä, uloslyöminen, – paras keino kostaa, on elää hyvin. Minä olen elänyt hyvin. Olen aktiivinen kansalainen, olen ollut kiitetty ja arvostettu opettaja kristillisen säätiön ammatillisessa oppilaitoksessa neljännesvuosisadan (tosin minut irtisanottiin koulutusleikkausten vuoksi; työnantajani esittämä perustelu oli, että minulla ei ole osaamista, jota oppilaitos enää tarvitsisi; ja että kuka tahansa voi opettaa sen vähän, mitä lähihoitajan tarvitsee sosiaalialan lähtökohdista, sosiaalipolitiikasta ja yhteiskunnasta tietää).

Ihminen tarvitsee tehtäviä ja minä onneksi osaan niitä löytää. Olen elänyt hyvin, ja elän hyvin, se on ainoa keinoni rakentavaan kostoon.

Minulla, meillä kaikilla on yksi ainoa elämä. Olen aina välittänyt toisten elämästä, itseäni nuorempien ei-heteroseksuaalien ihmisten elämästä. Siksikin sydäntäni riipaisi nuoren kirkolliskokousedustajan puhe, jossa hän sanoi, että hänen elämänsä on nyt ja jos kirkko odottaa samanmielisyyttä samaa sukupuolta olevien parien vihkimisessä, on hänen elämänsä jo ohi. Olen iloinnut suunnattomasti 2000-luvun taitteesta lähtien siitä, että näen kaikkialla hyvinvoivia, aktiivisia, rohkeita, opiskelussa, työelämässä, taiteessa menestyviä LHB-ihmisiä. Tuon elämänvoiman näkeminen on minulle voimauttavaa. Olen iloinen, hyvin hyvin iloinen.

Tuo on niin totta, tuo, että monet hyvää elämää edistävät lainsäädännölliset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat monille kaltaisilleni tulleet liian myöhään. Monet ikätovereistani, yli 50-vuotiaista ovat ehtineet tappaa itsensä, monet ovat ehtineet tuhota toimintakykynsä alkoholisoitumalla ja niin edelleen. Ulkopuolisuus on ollut yksi riskitekijä elämässä.

Minä olen selviytynyt. Minun kaltaisiani naisia, kuusikymppisiä, joilla olisi 40 vuoden elämänperspektiivi lesbona elämiseen, ei ole kovinkaan suurta joukkoa. Monet ikätovereistani menivät naimisiin, saivst lapsia, ja tulivat ulos kaapista vasta tällä vuosituhannella.

Kun luin tuon kirkkoherra Jouni Turtiaisen blogin, tunsin sitä samaa voimattomuutta, surua, hyvän elämän ja onnen ulkopuolelle sulkemista, kuin 18-37-vuotiaana, jolloin tuo tunne oli varjona elämässäni lähes aina. Olen aina 21-vuotiaasta lähtien ollut hyvin sitoutunut homo-ja lesboyhteisöön. Siten vaikka olisin kokenut henkilökohtaista onnea, yhteiskunnallinen tilanteemme toi aina varjon tuohonkin onneen.

Olen kuusikymppinen nyt, ja tunnen surua juuri nyt. Tunnen surua siitä, että kirkko on edelleenkin se, joka vielä haluaa tuoda varjon nuorten kirkkoon kuuluvien kristittyjen elämään. Ja koska kirkko on kansankirkko ja valtionkirkko, tuo se omalla toiminnallaan varjon myös kirkkoon kuulumattomien elämään.

Minä olen jo aikaa sitten hyväksynyt sen, että minun kohdallani monet muutokset ovat tulleet liian myöhään. Työurani kärsi siitä, että käytin viisi vuotta 21-26-vuotiaana päätoimisesti aikani ruohonjuuritason vapautusliikkeissä. Menen perheettömänä ja naimattomana hautaan, toki toivottavasti vasta vuosisadan puolivälissä, 2040-luvulla. Vaikka olen hyväksynyt sen, että elin lapsuuteni ja nuoruuteni tietyssä historiallisessa, yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa, jossa kirkon mukaan homoseksuaalien ihmisten kuuluikin tuhoutua, en ole hyväksynyt sitä, että kirkko tuhlaa energiansa sateenkaariliittojen syrjimiseen niin, että sille ei jää voimavaroja hidastaa ilmastonmuutoksen tuhoavuutta.

Kaiken eletyn elämäni jälkeen, kaikkien vahvuudekseni kääntämieni kokemusten jälkeen, Jouni Turtiaiset sanat onnistuivat hetken kääntämään tikaria sydämessäni, lyömään kipua tuottavan läimäytyksen kasvoilleni. Ymmärrän toki, että hän ei tiennyt, mitä teki kirjoittaessaan blogia.

Sanat ovat tekoja. Minä jaksan ihmetellä sitä, miten kirkko ei tätä ymmärrä, vaikka Raamatussakin juuri sana on se kaiken lähtökohta. Alussa oli sana.

Alussa olivat Jouni Turtiaisen sanat, haavoittavat sanat. Sitten tulivat Jusu Vihervaaran sanay, parantavat sanat. Jusun sanat saivat aikaan nämä minun kirjoittamani sanat.

Nyt minä lähden. Olen sanonut sanottavani.