Rakkaat ystävät Kristuksessa,

Kirkolliskokous meni jo, ja avioliittokysymys jäi mielen ja kielen päälle pyörimään. Oltiin yhtä mieltä siitä, että keskustelua on jatkettava, ja mieluusti vielä kunnioittavaa keskustelua. Jatketaan vain, ei se ota jos ei annakaan.

Avioliittokysymykseen on esitetty hiljattain kahta ratkaisua. Katri Korolainen ehdotti esimerkiksi 10 vuoden siirtymäaikaa kirkon nykyisen käsityksen kannattajille. Tuon ajan mentyä tulisi kaikkien pappien sitoutua vihkimään kaikkia pareja.

Jouni Turtiaisen vastaehdotuksessa osalle papeista sallittaisiin omantunnon vapaus vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja. Näiden pappien tulisi kuitenkin sitoutua kirkon nykyiseen avioliittokäsitykseen ja opettaa sen mukaisesti muun muassa rippikoulussa.

Näillä ehdotuksilla pyritään löytämään kompromissiratkaisua pattitilanteeseen. Hyvä niin. Mutta kumpikin ehdotus kuitenkin on epätyydyttävä. Molemmissa malleissa toisten näkemys ja vakaumus alistetaan omalle. Korolaisen esittämä 10 vuoden siirtymäaika menee yhdessä hujauksessa, ja moni pappi onkin sitten hurjan kiperässä tilanteessa. Turtiaisen ehdotuksessa taas samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien pappien edellytetään olevan ikään kuin ”kaapissa” ja suorittavan vihkimisiään vähän salassa.

Vaikuttaa siltä, että näissä kompromissiehdotuksissa ainoastaan toisen näkemyksen on selviydyttävä kirkossa voittajana. Taustalla on varmasti myös ajatus, että kirkossa ei avioliittokysymyksessä voi ajaa kaksilla rattailla. Mutta tiedättekö mitä, kirkossa ajetaan jo nyt vaikka kuinka monilla rattailla, ja mitä moninaisimmissa kysymyksissä. Vähän väliä törmää toisistaan poikkeaviin näkemyksiin vaikkapa kysymyksissä, kuinka ihminen pelastuu, kuka pelastuu, ja kuinka saa synnit anteeksi. Eli aika keskeisissä asioissa. Näistä voisi nostaa isompaakin mekkalaa, mutta onko pakko? Sydämessämme tiedostamme että täysin yhteneväisesti ajattelevan yhteisön saa aikaiseksi ainoastaan aivopesulla tai väkivallan avulla.

Monet kristityt piispoja myöten puhuvat kirkon ykseyden tärkeydestä. Näkisin, että yksi keskeinen siirto tässä tilanteessa olisi mahdollistaa kaikkien parien vihkiminen sekä tunnustaa ja sallia kirkossamme kaksi eri näkemystä avioliitosta, ilman että toisen on saatava alistaa toista. Ei siirtymäaikoja tai ponsia, eikä opettamista oman vakaumuksen ja omantunnon vastaisesti. Rippikoulussa opetettaisiin suunnilleen näin: ”Kirkossa elää kaksi erilaista näkemystä avioliitosta. Minä ajattelen näin ja näin, tästä ja tästä syystä, mikäli teitä kiinnostaa. On lupa ajatella eri tavoin jne.”

Olisiko tämä epätyydyttävä kompromissi? Varmasti joillekin. Mutta se olisi kompromissi, joka vastaa kirkon ja ihmisten todellisuutta. On tietenkin niin, että jos tämä eräänlainen relativismi olisi liian iso pala purtavaksi, olisi silloin etsittävä hengellinen koti muualta. Mielestäni tämä kompromissi voisi sisältää kuitenkin seuraavanlaisia ajatuksia:

- Avioliittonäkemys ei ole pelastuskysymys

- Minun raamatullisuuteni ei ole ainoaa oikeaa raamatullisuutta

- Uskomme että Kristuksessa me erilaiset ja erimielisetkin voimme olla yhtä ja julistaa Jumalan valtakunnan tulemista

Armorikasta Helluntaita itse kunkinmieliselle!