Kun valo tuli

Kun maailma syntyi, Jumalan henki liikkui vetten yllä. Painavana aivan lähellä pintaa kuin jotakin etsien. Enteellisenä kuin lähestyvä myrsky. Henki laajeni usvan tavoin rannasta rantaan, ulapalta aution maan reunaan. Henki paisui suureksi ja keuhkoista kajahti huuto:

Tulkoon valo!

Ja valo tuli.

Heti. Käskystä. Säkenöivä valo.

Niin kirkas, että jos siihen katsoo suoraan, se polttaa silmät.

Jumala erotti valon pimeydestä.

Pimeys oli sakea kuin muuri, ja se lepäsi syvyyksien yllä raskaana tiiviinä peittona. Jos sen alla olisi hengittänyt joku, hän ei olisi jaksanut työntää pimeyttä pois.

Mutta kukaan ei elänyt syvyyksissä pimeyden alla. Maa ja vedet olivat tyhjät.

Jumala nimitti valon päiväksi ja pimeyden hän nimitti yöksi.

Näin meni maailmankaikkeuden ensimmäinen päivä.

Silloin olivat vain vesi ja maa. Valo, pimeys ja Jumala. Ei muuta. Äärimmäinen pimeys, äärimmäinen valo. Ja ensimmäinen asia, minkä Jumala teki, oli valon ja pimeyden erottaminen toisistaan.

Teko mullisti maailman, joka oli niin kauan saanut levätä aloillaan Hengen lempeässä sylissä. Valo paljasti pimeyden. Elämän puhallus teki näkyväksi tyhjyyden. Ja kehitys vain kiihtyi. Syntyi ihminen. Syntyi hyvä ja paha, tietoisuus ja moraali. Tiedostava ihminen.

Pimeyden ja valon kahtiajaosta kasvoivat kaikki maailman sadut ja kertomukset. Ja kasvavat edelleen.

Jumalan henki liikkuu yhä vetten yllä. Yhä Jumala nimittää valoa päiväksi ja pimeyttä yöksi. Yhä ihminen ponnistelee, haparoi ja kamppailee niiden välissä. Luo maailmaa, luo kulttuuria, luo itseään, omaa surkeaa nahkaansa – ja etsii Jumalaa, joka puhalsi häneen oman ihmeellisen henkensä.

Tästä maaperästä ja etsinnästä nousee blogini. Minulla on kolme kysymystä. Vain kolme pientä kysymystä. Mikä on maailma, mikä on ihminen ja mikä on Jumala. Ajattelin kirjoittaa blogia jäsentääkseni ajatuksiani.

Tiedoksi mahdollisille lukijoilleni, että olen eksistentialistinen pohdiskelija. Minulle maailma ei ole valmis eikä kristinusko ole opinkappaleita. Maailma on minulle jännittävä löytöretki ja kristinusko dynaaminen mysteeri. En ole kiinnostunut ahtaista väittelyistä tulkintojen ja dogmien ympärillä enkä arvosta sitä, jos toisten uskoon tökätään lämpömittari. Olen kiinnostunut avartavista keskusteluista ja haastaakin saa, hyvässä hengessä, hyvin argumentein.

Jos siedät nämä asiat minussa, tervetuloa mukaan matkalle.

  1. Löytöretken ihmisyyteen ja maailmaan joutui myös kokemaan eräs Karjalan kannaksella Koivistolla perheensä kanssa elänyt nainen, joka ei ollut saanut perinnöksi vanhemmiltaan muuta kuin uskon Jumalaan. Kun sota syttyi 1939, niin näissä tapahtumissa tuo kyseinen nainen joutui erinnäisten käänteiden seurauksena eroon lapsistaan ja miehestään. Lopulta kävi niin, että hän oli monien muiden mukana matkalla Siperiaan työ- ja nälkäleirille.

    Hän oli vangittaessa painanut 78 kiloa, mutta asioiden takia, joita ei sen tarkemmin tarvinne selvittää hänen painonsa oli pudonnut 32:een kiloon. Kerran sitten kävi niin, kuten hän ajatteli, ”että kun eivät ruoki, niin en tee työtäkään” ja lähti kävelemään muiden vankien töllistellessä suu avoinna. STOIJ, STOIJ, vartija huusi ja ojensi pistimen naisen rintaan! ”Huusin hänelle kirkuen: Eikös täällä saa sitten kävellä!” Vartija karjui työnjohtajalle, joka juoksi paikalle ja selkään tyrkkien työnsi naisen muiden vankien luokse.

    ”Itkin ääneen huutaen. Itkin omaa kurjuuttani ja koko vankijoukon kurjuutta.”
    ”Mikä on elämän tarkoitus, kun ihmistä kohdellaan näin kurjasti”, hän vuolaasti itkien valitti. Ja vanhemmiltaan hän oli saanut perinnöksi uskon Jumalaan?

    • Tässä tulee raadollisen hyvin esiin teologien ja kristittyjen ikuisuuskampi: pahuuden ongelma. Kuvaamissasi oloissa moni menettää uskonsa. Toisaalta, se saattaa olla viimeinen itsenäisyyden osoitus: usko voi olla ainut asia, mitä ei ihmisestä saa piiskattua pois.

      Logoterapian perustaja ja holokaustista selvinnyt Viktor Frankl puolestaan näki ihmisen perusolemuksen olevan merkityksellisen elämän etsinnän. Tähän hän perusti ihmiskäsityksensä. Keskellä kuolemaa ja kidutusta ihminen saattaa kokea elämällään olevan suurempi tarkoitus. Se auttaa monia selviytymään traumaattisista kokemuksista tai ainakin elämään niiden kanssa. Ja ne jotka eivät selviydy hengissä, ehkä kokevat eläneensä jotakin tarkoitusta varten, jostakin autenttisesta syystä.

      Itse olen ristin teologian kannattaja. Jumala toimii usein hiljaa ja salassa, ja elää ihmisen kanssa läpi hänen kärsimyksensä. Parhaimmillaan se tuo selittämätöntä rauhaa keskelle kauheita olosuhteita. Silti on niitä, jotka menettävät uskonsa ja elämän tarkoituksen. Miten itselleni kävisi äärimmäisissä oloissa, sitä ei voi edeltä käsin tietää.

    • Kuten totesit: ”kristittyjen ikuisuuskampi: pahuuden ongelma.”

      Kesken parhaitten päivieni minut temmattiin elävien maasta kuoleman porteille, voi ehkä moni meistäkin todeta. Armahtaessaan Jumala vie meidät alas tuonelaan, joka voi olla vaikea kannettava, kun se sattuu omalle kohdalle enemmässä tai vähemmässä määrin. Ristin teologiaa ei voitane sanoa teoreettiseksi rakennelmaksi, vaikka se tietyllä tavalla voidaan teologisesti selittää, kun kärsimyksen kohdatessa Jumala salaa itsensä. Tuo teologia koetaan ahdistuksena, millaista se sitten onkin. ”Siperiassa” voidaan olla myös muutenkin kuin fyysisesti.

      Tuon naisen kohdalla on ollut kysymys tilanteesta, jossa on ollut pakko elää ja johon hänet oli Jumalan päätöksellä viety, kuten sitten tuotiin poiskin. Tällaisessa koetuksessa, kuten totesit: ”usko voi olla ainut asia, mitä ei ihmisestä saa piiskattua pois.”

      Tunsin aikoinani erään Suomeen muuttaneen jo edesmenneen 20 vuotta Stalinin leireillä olleen inkeriläisen naisen. Vangitsemisen syy: Suomalainen ja opettaja. Mikä uskon voima hänestä huokuikaan ja kaikki ne Jumalan ihmeet, joita hän oli saanut kokea. Siitä huolimatta hänkin oli joutunut elämään uskossa eikä näkemisessä. Uskon kautta hän oli kuitenkin saanut voimaa kuten apostoli Paavali kestämään kaikki koetukset. Kun Jumalan tiet kulkevat yli ymmärryksemme, niin ”tyydy minun armooni”, on Jumalan vastaus meille myös tänään. ”Ahdingossa avarrat minun tilani” ei kaiketi aivan äkkiä aukene, mikäli täysin ollenkaan.

    • Kärsimystä on tosiaan monenlaista, sisäistä ja ulkoista Siperiaa. Ja Jumala todella salaa itsensä keskellä syvintä kärsimystä. Minua lohduttaa ajatus siitä, että myös Jeesus koki olevansa täydellisen yksin ristillä. Jostain syystä jokaisen on kohdattava oma Siperiansa yksin – siihen asti, kunnes jostain rotkon reunalta kajastaa valo, joku vastaa huutoon, temppelin esirippu repeää.

    • Kyllä, maailma koostuu mm. maasta ja ilmasta. Niiden väliin kuitenkin mahtuu mittaamaton määrä muita maailmoja, todellisuuden kerrostumia. Niitä on mahdoton purkaa auki.

      Hieno kiteytys ihmisestä ja hauska paradoksi, koska yleensä Jumala mielletään meidän uskontoperinteessämme kolmiyhteiseksi, ei ihminen. Mutta kyllä, ihminen on vuorovaikutsellinen olento. Hänen eksistenssinsä perustuu siihen, että hän on suhteessa itseensä, toisiin, ympäröivään todellisuuteen ja jotkut hullut myös johonkin näkymättömään eteeriseen substanssiin, josta ei tiedetä oikein mitään ja joka kuitenkin ainakin pääuskonnoissa mielletään persoonaksi Hän.

      Mutta kuka on Hän? Olen kanssasi samaa mieltä: Hän karkaa määritelmiä. ”Minä olen se, joka olen.” Miten upeasti ilmaistu. Silti ihminen ei lakkaa kysymästä, millainen Jumala on. Tai onko häntä ensinkään.

    • Kiitos! Pohdiskelun ei onneksi tarvitse olla lyyristä. Mutta keskitien pohdiskelija? Niin. En tiedä, mitä ne äärimmäisyydet ovat, mutta otaksun keskitiellä matkaavani itsekin, kun ei kukaan ole päässyt huomauttamaan liiasta ajattelusta. Liian vähäisestä kylläkin. Nostan silti itseni sinne keskitielle, koska olisi liian noloa kulkea tien vieressä, ojassa.

    • Tuo keskitie on mielessäni sellainen Kristuksen viitoittama rakkaudellinen, hiljainenkin tie, joka kulkee konservatiisuuden ja liberaaliuden välimaastossa yrittäen ymmärtää tätä moninaista kristillistä ja vähemmän kristillistäkin ajattelua.

  2. Proosarunollinen kaunis teksti, kiitos siitä Misku Välimäelle.

    Käsite valo on minulle luomiskertomuksessa kuitenkin pelkkää fysiikkaa,koskapa tulin jo aika havainneeksi , että elämää ylläpitävät ja sitä järjestävät aineen vuorovaikutusvoimat tuskin ovat hengellisiä, sillä esim, ’jumala’ / elohjim eli ’elävät voimat’ on sama kuin Pii eli 3,1415 ja kun tämä liikkuu ’veden ’ (molekyylipaino 18) päällä tapahtuu näin 3,1415×18 = 56,5 eli hvh=tulla elämään=DNA:n rakenne.
    Heprean sanan aur eli ’valo’ lukuarvo on 207, joka on sama arvo kuin sanan Zer eli siemen ja Raz eli salaisuus. Siis siemen salaisuus on osa valon salaisuutta ja näinhän valo juuri saa itänee siemenen kasvamaan ja tuottaman yhteyttämisen kautta elämälle välttämätöntä happea.
    Genesis sisältää siis tieteellisesti täysin valideja asetelmia, joita sinne lienee matkaansaattanut heprealaisessa perimätiedossa esiintyvä enkeli Raz-iel. Siis juurikin ’siemenen salaisuuden enkeli’…

    • Olipas kiinnostava selonteko, kiitos!

      Minullekin maailman synty on fysiikkaa ja luomiskertomus myytti. Aivan kuten kaikilla uskonnoilla on oma myyttinen alkutarinansa. Maailmalle tarvittiin selitys eikä tiedettä nykymuodossaan ollut. Olen myös ymmärtänyt niin, että esim. alkukristityt kyllä käsittivät Genesiksen myyttisen luonteen. Kirjaimellinen raamatuntulkinta syntyi vasta paljon paljon myöhemmin.

      Kuitenkin fysiikka on minulle siinä mielessä hengellistä, että allekirjoitan Tuomas Akvinolaisen (tai alun perin Aristoteleen) ensimmäisen jumalatodistuksen liikkumattomasta liikuttajasta. En ymmärrä, miten aikojen alussa hiukkaset olisivat voineet itsekseen liikahtaa, energia tihentyä, kuumuus nousta. Minulle usko Jumalaan on tässä mielessä loogista. Ja ymmärtääkseni nykyajan kvanttifysiikkakin tukee teoriaa ”suuresta tietoisuudesta”. Tai se on ainakin yksi teorioista, joka on saanut jotkut ateisti-tutkijat uskomaan johonkin suurempaan voimaan. Tästä ei kuitenkaan voida vielä tehdä mitään päätelmiä esim. teistisestä Jumalasta, siinä liikutaan taas uskon ja subjektiivisten kokemusten varassa.

    • Raamatun luomiskertomus tai oikeammin synnytyskertomus on laina Mesopotamiasta, Gilgemeshista ja Atharasiksesta, mutta näissä myyteissä on sisällä aivan akkuraattia tietoa maan ja maailmankaikkeuden olemuksesta. Tiedon takana ei vain tarvitse olla nykykäsitteinen Jumala van jotakin tai joitakin, jota/joita on vain luultu Jumalaksi/ jumaliksi.(vrt. nykyinen ns. Gargo-kultti!)
      Näin Adaminkin on myyttinen ihminen, mutta itse nimi a d a m kertoo ihmisen evoluutiosta ja tähän evoluutioon vaikuttaneista elohimeista. Kehityksemme tuloksena on olut mm kromosomijärjestelmämme joka on tieteellisesti aivan oikein nimessä A DAM eli X VERI X:n edustaessa nimen alussa ristissä olevia sauvakromosomejamme., jotka tietemme otta nimenoman ihmisen luuytimen verisolusta…
      Ihmisellä on siis 44 autosomista, 45 naiselle ja miehelle yhteistä ja 46 kromosmia kaikkiaan.
      NYT adamin eli x-veren gematria on juuri 44, 45 ja 46 (dm,44, adm 45 ja adam 46)
      eli tismalleen samat numerot kuin tieteemme antamat.
      Tieto oli tod.näk. taltioitu enkeli Razielilta saatuun ’jumalan sormella (shamir) piirrettyyn ns. safiirikivikirjaan, mistä siirretty Genesiksen sanojen loimiin.

    • Sen tiedän, että luomiskertomus on sekoittunut Babylonian mytologiaan, mutta muu, mitä kerrot on uutta. Onko sinulla jotain lähteitä, mistä voisi lukea asiasta tarkemmin?

    • Misku, esittämäni jutut ovat johtopäätöksiä, jotka perustuvat havaintoihin tietyistä sinänsä tosiasialista vastaavuuksista kuten siitä että heprean aleph kirjaimen ristinmalli todella vastaa sauvakromosmin kuvaa ja faktaa että dam merkitse hepreassa veri.
      Mitään yhtä lähdetä ei ole: faktat voi tarkistaa useita lähteistä, kromosomit bilsan kirjoista jne. Heprean aakkostosta eri ideogrammein on kuvia. Yleisesityksinä kannattaa toki lukea kabbalistista rabbiinista kirjallisuutta, josta selviää se miten monitahoisesti ja tasoisesti ja kerroksellisesti rabbit tulkitsivat ja selittivät muinaisia pyhiä kirjanmerkkejään ja nimiään.

      Eräs jännittävin vastaavuus on muinaisegyptin nun-serpens-merkin vastaavuus heprean nun kirjaimeen kun molemmat piirretään pienenä käärmeenä, joka on 100 prosenttisesti miehen siittiösolun kuva.

  3. Sinä siunattuna hetkenä, kun valo kirkasti taivaankannen auringon ensisäteillä, kuun sirpillä ja tähtien tuikkeella, sain astua pimeydestä valoon ja syntyä ikuisen valon lapseksi. Eikä pimeyttä enää olisi. Viisaudessani ajattelin, että saan osani valosta ja kirkkaudesta, ja saan jäädä asumaan siihen, missä auringonsäde leikkisi, mihin varjo ei lankeaisi.

    Viisaudessani ajattelin, että olen osa valoa, että valo tekee maailman kauniiksi ja olen itse osa kauneutta. Sitten minut sinattiin yön siivillä, valo väistyi, syntyi pimeys. Silloin tiesin, että valoa ei ole ilman pimeyttä. Minun asuinsijani pimeni varjoon ja jäi ilman valoa. Tiesin, että valo on, jossakin, mutta en enää löytäisi sitä. Synnyin ihmiseksi.

    Viisaudessani ajattelin, attä näin on hyvä. Sitten tuli paha, joka murskasi hyvyyden ytimen ja katkaisi ikuisuuden. Pahuus pimensi valon, eikä toivoa enää ollut. Se, mikä alussa oli ollut hyvää ja kaunista, oli kadonnut, se ei koskaan enää palaisi. Synnyin kuolevaiseksi.

    • Valon hymni on yksi kauneimpia ja koskettavimpia lauluja, mitä tiedän. Se toi aikanaan minulle voimaa, kun olin suuren masennuksen ja paniikkihäiriön kiusaamana. ”Hän parantaa, Hän lohduttaa, Kristuksen luona on valon maa”.

    • Musiikilla voi olla suuri merkitys vaikeissa vaiheissa ja jotkin laulut voi kokea tavallaan rukouksina. Hienoa, että sait Valon hymnistä lohtua.

  4. Minun kommentissani Hän ei tarkoita Jumalaa, vaan minua.

    Kun kaksi tai useampi henkikö keskustelee minusta, enkä itse ole lihallisesti paikalla, he käyttävät minusta sanaa hän: ”Hän sanoi,” hän meni” hän teki.” tai he käyttävät nimeäni tarja. Hän on siis minä, joka heijatuu kauemmas pelkkänä nimenä.

    Hänessä on myös minä ja sinä, eli itselleni minä olen MINÄ ja toiselle SINÄ , Kun hän kysyy: ’ Mitä sinulle kuuluu.’ (sinulle, eli minulle, joka olen hänelle sinä)
    Sinuksi voi tulla vain suhteessa toiseen ihmiseen ja häneksi voi tulla olemalla se mikä on, ja josta puhutaan. On hengessä läsnä, vaikka ei ole paikalla.

  5. Misku Välimäki: ”En ymmärrä, miten aikojen alussa hiukkaset olisivat voineet itsekseen liikahtaa, energia tihentyä, kuumuus nousta.”

    Kun pääsin itse aikoinaan irti ainoan oikean totuuden fiksaatiosta, suhtautuminen näihinkin kysymyksiin kääntyi päälaelleen. Nyt ihmettelen, miten olen voinut olla niin itsekeskeinen että olen ajatellut tienneeni maailmankaikkeuden salaisuudet pelkästään sillä perusteella, että kuulun johonkin marginaaliseen uskonnolliseen kulttiin, jonka maailmankuva perustuu tuhansia vuosia vanhaan tarinakokoelmaan.

    On ollut vapauttavaa tunnustaa, ettei tiedä. Ja ettei kukaan muukaan tiedä. Sen jälkeen onkin sitten ollut ajoittain tuskallista seurata, kun osa ihmisistä edelleen kuvittelee tietävänsä ja perustaa mielipiteensä tuhansia vuosia vanhaan tarinakokoelmaan.

    Luonnonlakeja seuraava maailmankaikkeus voi olla syntynyt tyhjästä. Kvanttifysiikka antaa sille varsin hyvän mahdollisuuden. Eikä maailmankaikkeutta kiinnosta, mitä mieltä me siitä olemme tai ymmärrämmekö me sen syntymekanismia. Tämäkin on ollut vapauttava oivallus. Voin uskoa mitä tahansa ja se on todennäköisesti väärin, eikä sillä mihin minä uskon, ole mitään merkitystä. Maailmankaikkeus on joka tapauksessa olemassa ja sille on olemassa alku, joka ei taivu uskomusteni mukaiseksi.

    ”En ymmärrä, joten [lisää tähän oma uskomus]” on ongelmallinen päättelyketju, koska siinä etsitään selityksiä subjektiivisesta näkökulmasta. Ja jos kyse on jostain johon on olemassa absoluuttinen vastaus (riippumatta siitä, tiedämmekö vastausta vai emme), kuten vaikkapa maailmankaikkeuden synnystä, ymmärryksemme tai ymmärtämättömyytemme ei vaikuta asiaan millään tavalla.

    ”En ymmärrä, joten…” on tietenkin hyvin inhimillinen ja ymmärrettävä päättelyketju. Se kuitenkin rajoittaa maailman näkemistä sellaisena kuin se on. Maailman näkee kaikessa kauneudessaan parhaiten silloin, kun sille on rehellinen eikä yritä yhdistellä pisteitä, joita ei ole tai joita ei näe.

    Tai näin minä sen hahmotan. Subjektiivisena tarkkailijana, tietenkin.

    Tervetuloa Kotimaan blogistiksi ja keskusteluihin! 🙂

    • Ymmärrän, mitä tarkoitat, mutta kristinuskon nimeäminen marginaaliseksi kultiksi on jokseenkin yliampuva kärjistys 🙂 Tätä marginaalia edustaa tällä hetkellä n. 2,5 miljardia ihmistä ja se on muovannut koko länsimaisen kulttuurin yhdessä antiikin filosofian kanssa. Kristinusko ja islam ovat yhä maailman valtauskonnot.

      Kultti taas edustaa valtavirrasta poikkeavaa uskonnollisuutta. Kristinuskon sisällä toki on monenlaisia kultteja, mutta esimerkiksi meidän evankelis-luterilainen kirkkomme ei istu määritelmään kultista. Tiedän, että tahdoit alleviivata pointtiasi kärjistyksellä, mutta koin silti tarvetta oikaista, koska kristinuskolla on ollut maailmanhistoriassa merkittävä rooli ja on yhä. Sen merkitystä ei voi ohittaa, vaikka uskon perusteet ärsyttäisivät.

      Varsinaisesta viestistäsi olen samaa mieltä. Emme tiedä miten maailma on syntynyt, eikä kukaan tiedä. Tiedän toki, etteivät omat uskomukseni ole absoluuttinen totuus. Usko ei ole tietoa, se on olemuksellisesti aivan erilaista. Olenkin tarkka siinä, etten väitä koskaan tietäväni mitään ehdottomasti. Uskoa silti voin, vaikka samalla tiedostan, miten hataralla pohjalla heilutaan.

      Aika harva ihminen on muuten vailla mitään uskomuksia tai uskoa. Puhtaita rationalisteja on vähän. Kun ihmisten uskonnollisuutta on tutkittu vaikka meillä Suomessa, moni sanoo, ettei usko niin kuin kirkko opettaa, mutta he uskovat kuitenkin johonkin suurempaan voimaan tai rukoilevat silloin tällöin. Monet uskovat enkeleihin, muihin henkiolentoihin tai he harjoittavat joitain muita henkisyyden/hengellisyyden muotoja. Ja Vantaalla pari vuotta sitten toteutetussa haastattelututkimuksessa, jotkut alkuun ateistiksi itsensä määrittelevät eivät kuitenkaan lopulta olleet puhtaita ateisteja. Heille ateistiksi julistautuminen näytti olevan suoja sitä vastaan, ettei vain kukaan muu ryhdy määrittelemään heidän uskonnollisuuttaan tai maailmankatsomustaan. Tai tällainen tulkinta tutkimusryhmässä esitettiin.

      Euroopan maallistuneimmassa valtiossa Virossa taas (kristittyjä n. 20-30 %) mm. luonnonuskonnon muodot ovat suosittuja. Sielläkin on vain vähän täysin uskonnottomia tai ateisteja.

      Uskonnollisuus tai henkisyys on ihmisessä melko syvällä, ellei lähes sisäänrakennettuna. Jo ammoisina aikoina esivanhempamme hautasivat kuolleensa jossain määrin uskonnollisin menoin tai ainakin sillä tavoin, että vainajan ilmeisesti uskottiin jatkavan elämää jossakin muodossa.

      ”Maailman näkee kaikessa kauneudessaan parhaiten silloin, kun sille on rehellinen eikä yritä yhdistellä pisteitä, joita ei ole tai joita ei näe.” Mitä on olla rehellinen? Kuten sanoin, en väitä omaavani totuutta mistään tai absoluuttista tietoa. Mutta olen rehellinen siinä, mihin uskon. Samalla pidän täysin mahdollisena, että olen väärässä.

      Minä en muuten usko vanhojen kirjoituskokoelmien takia, vaan niistä huolimatta 🙂 Uskoni perustuu lähinnä hengellisiin kokemuksiin, joita on matkalleni sattunut jostakin syystä useita. Kristinuskossa ei ole mielestäni loogisesti ajatellen mitään järkeä. Siksi näen sen ”dynaamisena mysteerinä”, kuten blogissani kuvasin. Tiedän tietenkin, että hengelliset kokemukset on helppo selittää pois psykologialla, mutta se on yhtäältä mielestäni liian helppo vastaus ja toisaalta liian vaikea; kokemukset ovat liian outoja, vahvoja ja niitä on liian paljon. Niillä on myös ollut vaikutusta elämäni suuntaan.

      Voi olla, että olen jotenkin nyrjähtänyt yksilö, mutta koska elämässä pärjäilen muuten ihan normaalisti, voidaan päätellä, ettei minussa ole mitään ainakaan kovin näkyvää mielen sairautta. Siksi liukastelen uskon ja järjen veitsenterällä, koska olen jollakin tavalla pakotettu siihen. On ehkä hulluutta perustaa maailmankatsomuksensa subjektiivisille kokemuksille, joita ei voi mitenkään mitata, mutta toisaalta tiede ei ole sulkenut pois mahdollisuutta Jumalan olemassaolosta tai edes Jeesuksen olemassaolosta. Esim. Torinon käärinliinatutkimukset ovat melko kiinnostavia – siitäkin tutkijajengistä osa ateisteista on kääntyneet kristityiksi. Todisteet eivät ole aukottomat, mutta monille kuitenkin sen verran riittävät, että näin on käynyt. Tätäkään ei voi ohittaa olankohautuksella, koska kyseessä on akateemisen loppututkinnon suorittaneet kokeneet tieteilijät. Jeesuksen oletettuja käärinliinoja siis tutkitaan yhä, mitään lopullista suuntaan tai toiseen ei ole todistettu.

      Maailman kauneus taas… Niin. Se on subjektiivista 🙂 Ei se kaikista ole kaunis. Ja on mahdoton vertailla, kuinka kaunis se on niille, jotka ovat älyllisesti epärehellisiä kuin niille, jotka ovat älyllisesti rehellisiä. Tohdin väittää, että maailman kauneuden määrittelee jokin muu asia, kuten varhaislapsuuden kokemukset. Lapsena vaikeasti traumatisoituneet eivät usein koe maailmaa kovin turvallisena tai kauniina paikkana. Mutta väitän, että moni heistä voi saada uskosta voimaa ja lohtua ja nähdä sen kauniimpana kuin mitä se olisi puhtaana rationalistina.

      No nyt lopetan, kiitos hyvällä tavalla haastavasta kommentista 🙂

Misku Välimäki
Misku Välimäki
Rajalla-blogissani pohdin ihmistä, elämää ja Jumalaa uskonnon, filosofian ja kirjallisuuden rajapinnoilla. Koulutukseltani olen teologi ja kirjallisuustieteilijä. Tekstini ovat toisinaan kaunokirjallisia.