Kukapa ei haluaisi olla onnellinen ja myös säilyttää sen onnen.

1Tim 6:6 kertoo että on suuri voitto tuntea Jumala ja olla tyytyväinen. Mikäpä sen mukavampaa, kun suuri Jumala, joka on luonut taivaan ja maan, suostuu ystäväksi ja haluaa keskustella kanssani. On kiinnostunut minun elämästäni ja kulkee siinä mukana. Eikä edes aio jättää missään tilanteessa.
Luin juuri onnellisuudesta, että se on osallisuutta jostakin hyvästä ja se osallisuuden kokemus jatkuvasti vain lisääntyy. Tästä samasta koko kristillisessä uskossa on pohjimmiltaan kyse.

Seurustelevat nuoret kyselevät usein mielessään sitä onko tuo se oikea. Siihen on vastaus nuoren omassa sisäisessä kokemuksessa; kokeeko itsensä suhteessa onnelliseksi ja lisääntyykö onnellisuus, kun oppii toista syvemmin tuntemaan. Uskovan onnellisuus toimii aivan samoin. Vuosi vuodelta onnellisuuden kokemus kasvaa ja yhä vahvemmin tulee vakuuttuneeksi Jumalan hyvästä huolenpidosta.

Onni on kuitenkin arka lintu ja se lentää pois jos tyytyväisyys ja ilo katoaa. Luther taisi sanoa, että ”Kristityn suurin onni on siinä, ettei hänellä maan päällä ole mitään suurta onnea.” Ikään kuin olisi tavoitteena hyvin onneton elämä. Tämä ei varmasti ollut Martin ajatuksena. Uskoisin ennemminkin hänen tarkoittaneen sitä, että maanpäällä ei pidä olla mitään suurempaa onnellisuuden lähdettä, kuin Jumalan ystävyys ja Hänen suuri rakkautensa Jeesuksessa Kristuksessa. Sellaisella tavalla, ettei mieli kiinni niihin asioihin, jotka onnellisuutta tuottaa enempää, kuin se kiitollisuus joka kohdistuu Jumalaan siitä että hän on suonut nämä hyvät asiat elämään.

Lapsenlapseni kertoi kuinka häntä ole armeijassa arvostavasti puhutellut eräs hyvin korkea-arvoinen komentaja ja poika oli siitä kovin otettu. Niin kuin oikein onkin. Onhan hienoa kun saa kokea suurta arvostusta korkealta taholta. Kuinka paljon enemmän minun tulisi olla innoissani siitä, että Jumala haluaa olla ystäväni ja osoittaa suurta arvostusta. Niin valtavan suurta, että se on vaatinut Häneltä itseltään jopa kaikkein suurimman uhrauksen. Vain siksi, jotta minä saisin omakseni Hänen ystävyytensä ja voisin olla Hänen rakkautensa kohteena aina.

Nyt sydän on oikein pakahtua kaikesta siitä hyvästä mitä osakseni on tullut. Varsinkin siitä, että Jumala on antanut minulle oman pyhyytensä ja puhtautensa. Minulle, joka päivittäin näen itsessäni pelkkää epäonnistumista ja sisäistä likaa. Siitä huolimatta Jumala näkee minut toisin silmin. Hänen silmin.

Jotensakin pyörryttävä ajatus olla Jumalan ystävä ja saada tuntea Hänet ja mikä vielä ihmeellisempää on se, että Hän tuntee minut läpikotaisin, eikä se tieto muuta suhdettamme miksikään.

On ollut rohkaisevaa lukea joidenkin paheksuntaa siitä, että me kristityt väitämme tietävämme Jumalan tahdon. Totta kai sen tiedämme, kun luemme Raamattua. Sieltä Jumalan tahto on selkeästi luettavissa. Joskus nämä paheksujat tahtomattaan rohkaisevat meitä, kun nostavat esiin joitakin tärkeitä asioita, jotka meiltä muuten saattavat unohtua. Jolloin myös ilo voi kadota.

Kirjoittaja

Pekka Veli Pesonen

En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.