Itse en ainakaan koe tarvetta uskoa esimerkiksi maailmankaikkeuden syntyyn liittyviin teorioihin, olivat ne sitten tieteellisiä tai eivät. Minulle eri teoriat ovat eri tavalla todennäköisiä ja / tai uskottavia, mutta niin kauan kun mitään niistä ei ole todistettu aukottomasti, ne ovat vain erilaisia mahdollisuuksia.

Ja vaikka tällaiseen voisi liittää väitteen siitä, että kyse on ”uskosta johonkin, joka on mielestäni riittävän vakuuttavaa”, se on kai aivan erilaista uskoa kuin uskonnollinen usko? Uskomisen termiä käytetään tällaisissa yhteyksissä mielestäni välillä turhan laveasti, uskoa ja uskomista on niin monenlaista ja ne ovat sisällöltään toisinaan aivan erilaisia.

Kyllä, olet varmasti oikeassa, mutta jos näitä tarkastelee yksilön näkemysten kannalta, meidän ei ehkä tarvitse miettiä vuosisatojen aikana kehittyneitä himmeleitä. 😉

Misku: ”Ihmisen on vaikeaa irrottautua omasta maailmankuvastaan oli se millainen tahansa, niin minunkin.”

Kyllä. Ja kerran omasta maailmankuvastani irtautuneena voin todistaa, että se oli erittäin vaikeaa. Kaikki menee ihan uusiksi. Mutta koska edellinen maailmankuvani oli valheellinen (ja tässä tarkoitan ennen kaikkea sitä kultin luomaa maailmankuvaa ainoasta oikeasta totuudesta), irtautuminen siitä on ollut erittäin palkitsevaa.

Kiitos rehellisestä vastauksestasi kumpaankin kysymykseen. Merkityksellisyyshän meitä täällä ajaa, oli se merkityksellisyys sisällöltään sitten mitä tahansa. Jännä miten erilaisista asioista sitä voikaan merkityksen löytää. Joillekin, kuten sinulle, on tärkeää että voi uskoa johonkin suurempaan, ja sitten on meitä, joille kvarkkien tanssi riittää oikein hyvin.

Minulle maailma, jolla ei ole tarkoitusta, on paljon mielenkiintoisempi, jännittävämpi ja merkityksellisempi kuin maailma, jonka taustalla häärii jonkinlainen suurempi voima tai entiteetti. Maailmankuvassani elämällä on merkitystä, koska se on ainutlaatuista ja rajallista. Ja se, että on voittanut olemassaolon äärimmäisessä lottoarvonnassa elämän, on itsessään jotain ihmeellistä. Miksi se ei joillekin riitä, sitä jää joskus miettimään.

Misku: ”2) Poistaa (mikäli ongelma on se, että miten maailma on syntynyt tai mistä – ja muuten, jos joku kykenee minulle ymmärrettävästi avaamaan edes jollakin tavalla tai suosittelemaan yleistajuista kirjaa, miten tyhjästä voi syntyä fyysinen maailma, kuulen mielelläni ihan uteliaisuuttani).”

Tästähän päästään siis seuraavaan kysymykseen suuremman aiheuttajan omasta alkuperästä, jolloin ongelma ei suinkaan poistu vaan siirtyy yhdellä pykälällä eteenpäin. Oletus siitä, että maailmankaikkeus ei voi olla ilman suurempaa aiheuttajaa on looginen umpikuja jo pelkästään siksi, että aiheuttajan voisi olettaa olevan monimutkaisempi kuin aiheuttamansa maailmankaikkeuden, mutta jollain jännällä logiikalla se ei ole minkäänlainen ongelma. Loogisuus ei toki ole henkimaailman teorioille leimallista, mutta silti sitä omassa logiikkaan rajoittuneessa mielessään sitä pitää tällaista päättelyä jokseenkin, no, niin ikään rajoittuneena.

Lopuksi katkelma Esko Valtaojan kirjasta, ”Kaiken käsikirja”. Siinä on ainakin jonkinlainen selitys sille, miten tyhjästä voidaan nyhjäistä kokonainen maailmankaikkeus.

”Lähes kaksikymmentä vuotta sitten Kari Enqvist ja Jukka Maalampi julkaisivat kirjan, jonka nimeksi he olivat hieman uhmakkaasti antaneet Tyhjästä syntynyt: Nykytieteen käsitys maailmankaikkeuden rakenteesta. Sen ensimmäiset lauseet kertovat, mistä oli kyse: ”’Kaikki alkoi tyhjästä’, julistaa amerikkalainen fyysikko Alan Guth. Tämä on eräs mahdollisuus, jota maailmankaikkeuden syntyä tutkivat tiedemiehet vakavasti pohtivat. Ovatko Maa ja Aurinko, miljardit tähdet ja galaksit, koko monimuotoinen luonto vain seurausta olemattomuuteen syntyneestä pienestä häiriöstä.”

Kahdeksankymmentäluvulla kosmologit olivat lopultakin ryhdistäytyneet ja alkaneet ajatella vakavissaan nollahetkeäkin. Siellähän se oli, kaiken alku, ei sitä voinut loputtomiin väistellä, vaikka alkuräjähdyksen teoria pyrkikin kuvaamaan vain tapahtumia nollahetken jälkeen. Mutta mitkä sanat tai matematiikka pystyisivät kuvaamaan tapahtumaa, jota ennen ei ollut mitään, ei aikaa, ei paikkaa, ei ainetta, ei edes ei-olevaa? Eivät mitkään – tai ainakaan en tiedä kenenkään siinä onnistuneen. Silloin olisi vain todettava Rigvedan sanoin:

Hän, josta tämä luominen on kehittynyt, tekipä hän sen tai ei – joka on tämän kaiken tarkkailija korkeimmassa taivaassa, hän yksin tietää sen, tai ehkäpä hänkään ei tiedä

Mutta on toinenkin mahdollisuus. Jospa maailmankaikkeus nimestään huolimatta ei olekaan maailman kaikkeus, vaan vain pieni paikallinen ilmiö, osa suurempaa kaikkeutta: multiversumia. Sellaista ajatushyppyä ei ole kovin vaikea tehdä. Yleisin kysymys, mitä minulle – ja varmaan jokaiselle kosmologian popularisoijalle – esitetään, on mihin se maailmankaikkeus oikein laajenee, tai vaihtoehtoisesti, mitä on sen ulkopuolella. Perinteinen oppikirjavastaus on, että se ei laajene mihinkään, koska sen ulkopuolella ei ole mitään. Se on aivan totta; neliulotteinen kosmos ei tarvitse ympärilleen viidettä ulottuvuutta, ”tilaa”, jossa se on tai johon se laajenisi.

Tämä on taas niitä kohtia, joissa arkijärki nyrjähtää; kun edes neliulotteinen todellisuus ei mahdu kalloon, niin vielä vähemmän viisiulotteinen. Mutta yritetän taas kerran analogian avulla. Ota käteesi aivan tavallinen paperiarkki. Tarkkaan ottaen se on tietysti kolmiulotteinen kappale, koska sillä on oma paksuutensa, mutta kuvittele paperi äärettömän ohueksi, kaksiulotteiseksi pinnaksi. (Äärettömän ohut paperihan toimii periaatteessa aivan yhtä hyvin kuin paksumpikin, pinta mikä pinta.) Missä paperi on? No, tässä kolmiulotteisessa tilassa tietysti. Paljonko se vie huonetilaa? Jos olet ottanut käteesi tavallisen aanelosen, sen pinta-ala on 297 x 210 neliömillimetriä ja tilavuus – nyt tarkkana – 297 x 210 x 0 kuutiometriä, koska oletimme sen äärettömän ohueksi. Eli paperi ei vie lainkaan tilaa, ei vaikka se laajenisi aanelosesta aakolmoseksi ja äärettömän suureksi. Mihin se sitten kolmiulotteista huonetta tarvitsee? Aivan oikein, ei mihinkään. Kaksiulotteinen pinta voi mainiosti olla olemassa ilman, että sitä ympäröi kolmiulotteinen avaruus. Ja neliulotteinen kosmos voi aivan mainiosti olla olemassa ja laajeta minkä lystää, ilman että sitä ympäröi viisiulotteinen… jokin.

Mutta paperi sattuu nyt olemaan jossain, täällä töölöläisessä huoneessani. Entäpä jos maailmankaikkeuskin sattuu olemaan jossain? Silloin voimme alkaa etsiä syytä sen olemassaololle ja alkuräjähdykseksi kutsumallemme luomistapahtumalle universumin ulkopuolelta, aivan samoin kuin syy paperiarkkini olemassaoloon löytyy sen ulkopuolelta.

Multiversumia voi ajatella kuin lasillisena poreilevaa samppanjaa. Jokainen kupla on yksi maailmankaikkeus. Puhun tietysti taas vertauskuvilla, vaikka ei kai mikään estä meitä kuvittelemasta multiversumin N-ulotteisia superasukkeja, jotka ylhäisestä perspektiivistään näkevät universumit siellä sun täällä poksahtelevina kuplina. Ja tietysti jokainen kupla voi olla äärettömän suuri oma maailmankaikkeutensa multiversumin korkeampiulotteisessa, suuremmassa äärettömyydessä.

Mikä synnyttää samppanjan kuplat? Lasissa on jokin pieni särö tai epäpuhtaus, joka saa aikaan mikroskooppisen pienen hiilidioksidikuplan synnyn. Pintaa kohti noustessaan ja yhä lisää hiilidioksidia ympäröivästä nesteestä kerätessään kupla voi kasvaa jopa miljoonakertaiseksi, kiltisti fysiikan lakeja noudattaen.

Mikä synnyttää multiversumin kuplat siinä Guthin, Enqvistin ja Maalammen tyhjässä olemattomuudessa? Nyt apuun tulee kvanttifysiikka, joka näyttää meille, miten tyhästä nyhjäistään ja kaikenlaista tapahtuu vailla mitään järjellistä, tai edes järjetöntä, syytä. Jekun ytimenä on se, että kvanttifysiikka, samoin kuin pörssikeinottelu, sallii lyhyeksi myymisen.

Lyhyeksi myyminenhän tarkoittaa sitä, että myydään pois osakkeita, joita ei oikeasti omistetakaan. Temppu on sallittu, kunhan vain sitten tietyn ajan kuluessa maksaa myös ostohinnan. Kvanttifysiikassa on mahdollisuus ottaa käyttöönsä energiaa, jota ei itseasiassa ole olemassakaan, ja tehdä sillä mitä haluaa, kunhan vain sitten tietyn ajan kuluessa palauttaa energian takaisin. Limiitin kertoo Heisenbergin epätarkkuusperiaate: sekunnissa saa tyhjästä nyhjästä ja palauttaa takaisin enintään 5,2×10⁻³⁵ joulea, joka on niin pieni energia, että sillä ei arjen energiaongelmissa ole mitään merkitystä. Ja mitä pienemmän energialainan ottaa, sitä kauemmin sen saa pitää itsellään ennen kuin luonto hermostuu ja vaatii omansa takaisin. Päiväksi saa lainaa 5,2×10⁻³⁵ / 86 400 joulea, ja niin edelleen. Kosminen taikuri voi myös halutessaan vetäistä tyhjästä hatusta esiin kanin, kunhan palauttaa sen takaisin muutamassa sekunnin triljoonasosan triljoonasosan triljoonasosassa.

Maailmankaikkeudessa on vain kahdenlaista merkittävää energiaa: massaenergiaa, E = mc², ja gravitaatioenergiaa. Kosmisessa mittakaavassa kaikki lämpö, sähkö, ydinenergia ja niin edelleen on mitätöntä. Ja nyt sitten se uskomaton taikurin temppu, valkoinen kani tyhjästä hatusta. Massaenergia ja gravitaatioenergia ovat merkeiltään vastakkaisia, kuten jokainen lukion käynyt tietää, ja jos laskemme yhteen koko maailmankaikkeuden massa- ja gravitaatioenergian, voi olla että saamme tulokseksi – nolla. Kuinka pitkäksi aikaa saammekaan lainata nolla joulea energiaa rakentaaksemme siitä maailmankaikkeuden? No, tietysti vaikka äärettömän pitkäksi ajaksi: ikuinen maailmankaikkeus, tyhjästä syntynyt.

Tämä kuulostaa täysin uskomattomalta, mutta se on mahdollinen, fysiikan lakien mukainen selitys sille, miten maailmankaikkeus voi olla olemassa. Voimme hienonhienoilla havaintolaitteillamme havaita, kuinka oman maailmamme tyhjästä ilmestyy jatkuvasti virtuaalihiukkasia, jotka sitten katoavat uudestaan ennen kuin Heisenbergin asettama limiitti menee rikki. Niitä kutsutaan virtuaalihiukkasiksi, koska emme pysty havaitsemaan niitä suoraan, mutta lyhyen olemassaolonsa ajan ne ovat aivan yhtä todellisia kuin kalloni protonit. Eikä virtuaalihiukkasten syntymiselle ole mitään syytä, tai paremminkin, kvanttifysiikan perustavaa laatua oleva sattumanvaraisuus vaatii, että niitä poksahtelee tyhjästä koko ajan, noin tuosta vain.

Maailmankaikkeus voi olla kaikkien virtuaalihiukkasten äiti, multiversumin tyhjästä poksahtanut kupla, joka voi elää ja paisua loputtomiin, koska sen totaalinen energia on nolla. Eikä se tietysti ole ainoa kupla lasissa; miksi olisi?

Multiversumi tarjoaa muitakin mahdollisuuksia. Shampanjalasin kupla ei tarkkaan ottaen synny aivan omia aikojaan, vaan sen saa aikaan jokin häiriö nesteessä. Samalla tavalla maailmankaikkeutemme voi olla seurausta multiversumin tapahtumista, vaikkapa toisiinsa törmäävistä braaneista. (Mikä on braani? Sillä ei ole oikeastaan mitään merkitystä, koska kyseessä on – ainakin toistaiseksi – vain eräiden teorioiden kuvitteellinen luomus, tieskuinkamoniulotteinen multiversumissa hiippaileva kummajainen.) Tai kenties multiversumin energioista osa imeytyykin oman kuplamme täytteeksi, vähän samaan tapaan kuin hiilidioksidi täyttää shampanjakuplan. Silloin ei tarvitsisi huolehtia Heisenbergin limiiteistä, koska tyhjästä nyhjäisemisen sijaan kosmoksemme aine ja energia olisikin nyhjäisty ”ulkopuolelta”, multiversumista.”