Kristillinen traditio on joskus onnistunut tekemään sen, mitä mikään vaino ei onnistunut: työntämään Kristuksen sivuun. Ei kieltämällä häntä, vaan tekemällä hänestä taustahahmon. Kirkko, pappi, alttari ja messu ovat nousseet niin keskeisiksi, että Kristus, hänen seuraamisensa ja Jumalan valtakunta ovat jääneet niiden varjoon.
Tämän taustalla on usein syvempi siirtymä: kun kuuliaisuus Jumalan sanalle heikkenee, Kristuksen herruus alkaa käytännössä kadota. Hän on yhä Herra tunnustuksen tasolla, mutta yhteisön elämässä hänen sanansa ei enää hallitse. Tilalle nousevat traditiot, rakenteet ja tavat.
Tässä on vaikea kysymys tämän päivän kirkolle. Jos kirkollinen todellisuus on hengellisesti heikkoa, saatamme alkaa puolustaa sitä sen sijaan, että antaisimme Raamatun haastaa sen. Se, että Uuden testamentin kuva seurakunnasta tuntuu kaukaiselta, ei kuitenkaan ole peruste sivuuttaa sitä.
Emme voi sanoa: koska emme näe tällaista seurakuntaelämää ympärillämme, sitä ei tarvitse tavoitella. Juuri silloin meidän on kysyttävä: Mitä Kristus tarkoitti kutsuessaan ihmisiä seuraamaan itseään? Millaiseksi yhteisöksi hän tarkoitti kansansa?
Jeesuksen julistuksen keskus oli Jumalan valtakunta. Hän kutsui ihmisiä tekemään parannuksen, uskomaan evankeliumin ja seuraamaan häntä. Näistä seuraajista muodostui uuden liiton kansa.
Uusi testamentti kutsuu tätä yhteisöä ekklesiaksi. Sanalla oli kreikkalaisessa maailmassa myös maallinen käyttö: koolle kutsuttu kansankokous. Vielä tärkeämpi tausta löytyy kuitenkin Raamatun omasta kertomuksesta. Kreikankielisessä Vanhassa testamentissa ekklesia tarkoitti Jumalan koolle kutsuttua kansaa.
Siksi ekklesiaa ei pidä ensisijaisesti ajatella kirkkorakennuksena tai uskonnollisena instituutiona. Kyse oli ihmisistä – Kristukselle kuuluvasta kansasta.
Kristuksen seuraajista tuli ”kirkossa kävijöitä”
Kirkon historian aikana sanat kirkko ja pappi ovat saaneet suuren painoarvon. Samalla kuva Kristusta seuraavasta Jumalan kansasta on siirtynyt taka-alalle.
Monille ilmaus ”käydä kirkossa” onkin tutumpi kuin ”seurata Kristusta”. Kristitystä puhutaan helposti seurakuntalaisena – ihmisenä, joka kuuluu kirkkoon ja osallistuu sen toimintaan. Uuden testamentin vahvempi kysymys on kuitenkin: elääkö ihminen Jeesuksen opetuslapsena?
Uusi testamentti ei kuvaa kristillistä elämää vain kerran viikossa järjestettävään uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumisena. Kristityt kokoontuivat kuuntelemaan apostolien opetusta, murtamaan leipää ja rukoilemaan, mutta uuden liiton elämä oli tätä paljon monimuotoisempaa.
Apostolien teoissa seurakunnan elämä ulottuu koteihin, ruokapöytiin, keskinäiseen yhteyteen, omaisuuden jakamiseen, köyhistä huolehtimiseen, todistamiseen ja uusien ihmisten johtamiseen Kristuksen seuraajiksi. Paavalin kirjeissä seurakunnan jäsenet palvelevat toinen toisiaan Jumalalta saamillaan lahjoilla. Kristuksen ruumis ei ole yleisö, joka seuraa muutaman ammattilaisen toimintaa, vaan elävä yhteisö, jossa jokaisella on paikkansa.
Viikoittainen kokoontuminen on tärkeä yhteisen elämän juhla- ja kokoontumishetki, mutta se ei ole koko uuden liiton elämä. Uusi liitto tarkoittaa koko elämän asettamista Kristuksen herruuden alle.
Virka itsessään ei ole ongelma. Uusi testamentti tuntee seurakunnan johtamisen ja erilaiset palvelutehtävät. Ongelma syntyy, kun virasta tulee niin keskeinen, että koko Jumalan kansan kutsumus jää sen varjoon.
Vielä syvempi ongelma syntyy, kun virka, traditio tai instituutio toimii ilman selkeää kuuliaisuutta Kristuksen sanalle. Silloin herruus siirtyy hiljaa pois Kristukselta.
Keskustelemme helposti paljon siitä, millaisia virkoja tarvitaan ja kenelle ne kuuluvat, mutta vähemmän siitä, kuinka jokaisesta kristitystä kasvaa kokonaisvaltainen Kristuksen seuraaja. Tämä näkyy esimerkiksi keskustelussa diakonian virasta. Virkaa koskeva keskustelu voi olla tarpeellinen, mutta perustavampi kysymys kuuluu: miten koko Jumalan kansa elää Kristuksen seuraajina ja toteuttaa hänen valtakuntansa tehtävää maailmassa?
Jeesuksen ekklesia
Kun Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: ”Minä rakennan kirkkoni” (Matt. 16:18), kreikankielisessä tekstissä sana on ekklesia.
Hän ei käytä temppeliä tai synagogaa tarkoittavaa sanaa, vaan ekklesiaa. Sen maalliseen taustaan kuului kreikkalainen kansankokous, mutta vielä tärkeämpi tausta on Raamatun oma kertomus Jumalan koolle kutsumasta kansasta.
Siksi ymmärrän Matteuksen 16:n niin, että Jeesus kokoaa ympärilleen oman messiaanisen kansansa – Kristukselle kuuluvan uuden liiton kansan.
Se ei ole ensisijaisesti rakennus eikä instituutio, vaan ihmisten yhteisö, joka tunnustaa Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi ja elää hänen seuraajanaan.
Jumalan läsnäolo siirtyy rakennuksesta kansaan
Vanhassa liitossa Jumalan erityinen läsnäolo yhdistyi Jerusalemin temppeliin. Uudessa testamentissa tapahtuu jotakin radikaalia: Jumalan kansasta itsestään tulee Jumalan temppeli.
”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1. Kor. 3:16)
Pietari kuvaa uskovia ”elävinä kivinä”, joista rakentuu hengellinen rakennus (1. Piet. 2:5).
Uudessa testamentissa rakennusmetafora siirretään ihmisille: Kristuksen seuraajat ovat temppeli, Jumalan rakennus ja pyhä papisto.
Myöhemmässä historiassa pyhyys alkoi jälleen kiinnittyä voimakkaasti rakennuksiin, alttareihin ja erityisiin virkoihin. Näillä voi olla oma arvonsa, mutta ongelma syntyy, jos ne peittävät näkyvistä sen, että Jumala asuu kansansa keskellä ja kansassaan.
Entä jos todellisuutemme on kaukana tästä?
Mitä teemme, kun Uuden testamentin kuva seurakunnasta näyttää paljon rikkaammalta kuin tuntemamme kirkollinen todellisuus?
Meidän on annettava Raamatun haastaa meitä, emmekä saa tulkita sitä oman kokemuksemme ehdoilla. Jos kristillinen elämä merkitsee meille lähinnä kirkkoon kuulumista ja messuun osallistumista, saatamme alkaa pitää tätä Uuden testamentin normaalina kristillisyytenä. Silloin opetuslapseus, keskinäinen yhteys, armolahjat, lähetys, kuuliaisuus ja koko elämän antaminen Kristukselle alkavat tuntua ylimääräisiltä tai epärealistisilta.
Mutta Raamattua ei pidä sovittaa kirkon nykyiseen kuntoon.
Kirkkoa pitää jatkuvasti arvioida ja uudistaa Jumalan sanan valossa.
Jos seurakuntaelämämme on liian köyhää toteuttamaan Uuden testamentin näkyä, vastaus ei ole näyn madaltaminen, vaan parannus, uudistuminen ja palaaminen Kristuksen luo.
Kysymys ei ole messun vähättelemisestä. Jumalan kansan yhteinen kokoontuminen, Sana, ehtoollinen, rukous ja ylistys ovat arvokkaita. Ongelma syntyy, kun viikoittaisesta jumalanpalveluksesta tulee käytännössä koko kristillisen elämän määritelmä.
Messun pitäisi palvella opetuslapseutta – ei korvata sitä.
Sanan pitäisi johtaa kuuliaisuuteen. Ehtoollisen pitäisi vahvistaa Kristukselle kuuluvaa kansaa elämään hänen omanaan. Yhteisen kokoontumisen pitäisi varustaa Jumalan kansaa elämään Kristuksen valtakunnan todellisuutta koko viikon ajan.
Reformaation tärkeä korjausliike
Tässä suhteessa luterilainen reformaatio teki merkittävän korjauksen.
Augsburgin tunnustus määrittelee kirkon congregatio sanctorum – pyhien yhteisöksi:
”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.”
Katolisessa kirkko-opissa näkyvän kirkon rakenteeseen liittyi olennaisesti piispallinen virka ja apostolinen suksessio. Luterilaisessa tunnustuksessa kirkon ratkaiseviksi tuntomerkeiksi eivät nousseet virka ja sen historiallinen jatkumo, vaan oikein julistettu evankeliumi ja oikein toimitetut sakramentit.
Augsburgin tunnustuksen määritelmästä ei kuitenkaan pidä unohtaa sen ensimmäisiä sanoja: ”Kirkko on pyhien yhteisö.”
Kirkko ei ole vain paikka, jossa julistetaan evankeliumia ja toimitetaan sakramentteja. Se on ihmisten yhteisö – Kristukselle kuuluva kansa.
Jos kansankirkollisessa ajattelussa korostetaan vain julistusta ja sakramentteja, mutta pyhien yhteisö, opetuslapseus ja Kristuksen seuraaminen jäävät sivuun, luterilaisen tunnustuksen oma määritelmäkin kaventuu.
Pimeyden vallasta Kristuksen valtakuntaan
Uuden testamentin kuva pelastuksesta on valtakunnan näkökulmasta voimakas:
”Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan.” (Kol. 1:13)
Kun ihminen kääntyi Kristuksen puoleen, kyse ei ollut vain liittymisestä uuteen uskonnolliseen yhteisöön. Hänen herruutensa vaihtui. Hänet siirrettiin pimeyden vallasta Kristuksen valtakuntaan.
Siksi kristityn perusidentiteetti ei ole ensisijaisesti kirkossa kävijä, kirkkokunnan jäsen tai seurakuntalainen. Hän on Kristuksen seuraaja, Jumalan valtakunnan kansalainen ja uuden liiton kansan jäsen.
Kristillisyys ei mahdu sunnuntaiaamuun. Kristus on Herra työssä, kotona, perheessä, rahankäytössä, ihmissuhteissa ja tavassa kohdata lähimmäinen. Hän on Herra siinä, miten käytämme aikaamme, omaisuuttamme ja lahjojamme, kohtelemme kärsivää, todistamme hänestä ja teemme uusia opetuslapsia.
Tätä on uuden liiton elämä.
Takaisin alkuperäiseen järjestykseen
Historiallisen kehityksen myötä kirkkorakennus, pappi, alttari, messu ja kirkollinen instituutio ovat saaneet näkyvän aseman.
Ne eivät itsessään ole ongelma. Ongelma syntyy, kun niistä tulee kristillisen elämän keskus ja Kristus, hänen seuraamisensa ja hänen valtakuntansa siirtyvät sivuun. Vielä syvemmin ongelma syntyy, kun kuuliaisuus Kristuksen sanalle heikkenee. Silloin hänen herruutensa alkaa kadota käytännöstä, ja tilalle nousevat ihmisten rakentamat järjestykset.
Uuden testamentin järjestys on toisenlainen:
Kristus on Herra.
Hänen valtakuntansa on tullut lähelle.
Hän kutsuu ihmisiä seuraamaan itseään ja kuuliaisuuteen sanalleen.
Näistä ihmisistä muodostuu hänen kansansa, ekklesia.
Pyhä Henki asuu tämän kansan keskellä.
Tämä kansa elää yhteydessä toisiinsa, palvelee toisiaan ja kantaa yhdessä Kristuksen tehtävää.
Kristus lähettää kansansa maailmaan edustamaan hänen valtakuntaansa.
Siksi seurakunta voidaan kuvata näin:
Seurakunta on Kristukselle kuuluva uuden liiton kansa, jonka Jumala synnyttää evankeliumin kautta, jota hän ravitsee Sanalla ja sakramenteilla ja jonka hän lähettää Jeesuksen opetuslapsina elämään ja todistamaan Jumalan valtakunnasta maailmassa.
Meidän ei tarvitse päästä eroon kirkosta, virasta, jumalanpalveluksesta tai sakramenteista. Meidän täytyy palauttaa ne oikealle paikalleen.
Kirkko palvelee Kristusta kuuliaisena hänen sanalleen.
Virka palvelee Kristuksen kansaa.
Sakramentit palvelevat Kristuksen kansaa.
Yhteinen jumalanpalvelus kokoaa, ravitsee ja lähettää Kristuksen kansaa.
Mutta koko kristillinen elämä on opetuslapseutta.
Kristuksen kansa ei kokoonnu vain viettämään jumalanpalvelusta. Se kokoontuu Kristuksen ympärille ja lähtee jälleen maailmaan elämään Kuninkaansa alaisuudessa hänen valtakuntansa tähden.
Siksi meidän ei pidä madaltaa Raamatun näkyä vastaamaan kirkollista todellisuuttamme. Meidän on annettava Raamatun näyn haastaa ja uudistaa sitä.
Kristinuskon ydinkysymykseksi ei silloin jää:
”Käytkö kirkossa?”
vaan paljon syvempi kysymys:
”Seuraatko Kristusta – oletko kuuliainen hänen sanalleen – ja elätkö yhdessä hänen kansansa kanssa hänen valtakuntansa todellisuutta maailmassa?”
Käsittääkseni Hannu Vuorinen ei kiistä tradition saati kirkossa käynnin hyötyjä. Onhan useinkin muistutettu vanhasta sanonnasta ”Varjele tavat, niin tavat varjelevat sinut”. Traditioista on siten hyötyä.
Pohde lienee: kun tradition syvempi merkitys jää oivaltamatta, alkaa traditio elämään omaa elämäänsä ja vähitellen traditio saa uusia merkityssisältöjä. Jos ”kirkossakäynti” alkaa sisältää yhä enemmän esim. joogasta ja muuista lainattuja vivahteita, kutistuu alkuperäisen tradition pohjasisältö hyvin vähäiseksi, häipyen kenties lopulta lähes kuulumattomiin.
”Kirkosta” muodostuu siten kenties vain jonkinlainen harrastuspiiri, mikä ei toki sekään itsessään ole paha asia; mutta johdattaako se Kristuksen tuntemiseen? Opetuslapseus ei kehity, mutta se ei tietenkäään tarkoita, että voisimme luokitella kristittyja A, B, ja C -luokkiin. Olen tavannut useitakin henkilöitä, jotka ovat olleet ”kirkkoharrastajia” kuitenkaan oivaltamatta kristillisen uskon todellista ”ideaa”.
Liekö jostain tällaisesta kyse, kun yhä harvempi lapsi (yhä harvemmista lapsista) kastetaan: kasteesta on aikojen saatossa tulut lähinnä suomalainen luterilaisperäinen traditio; ja luterilaisuus suomalaisena traditiona taas on ollut jo pitkään murroksessa. (Älköön tässä otettako kiistellen kantaa kristittyjä jakavaan ns. kastekysymykseen. Tämä ei liity nyt siihen.) Vastaavasti kirkkohäät ovat edelleen traditio, vaikka niissä kerrotaan jo toivottavankin, ettei ”liikaa” puhuta ns. uskon asioista ja Jeesuksesta. Luterilaisuus on paljolti muuttunut kulttuuriseksi ilmiöksi. ”Kulttuuri-ilmiöksi” kristilliset tai kritillisperäiset tavat voivat toki muuttua ns. vapaan kritillisyydenkin piirissä. Eivät ”trditioiliöt” ole niissäkään olemattomia.
Huoli ei tietenkaan tarkoita, että kirkossa käynti tms. olisi ristiriidassa ns. aidon opetuslapseksi kasvattamisen kanssa – jossa kasvattamisella ei teitenkään tarkoiteta ”verenmaku suussa kristillisen uskon suorittamista”. Kirkossa ja jumalanpalveluksissa käyntiin kannustaminen kuuluu opetuslapseksi kasvattamiseen (tai ”opetuslapseuttamiseen”).
Tradition nimissä useinkin ollaan (myönteisessä merkityksessä) ylpeitä esim. laspen ripille pääsystä mutta voidaan olla jopa peloissan kun lapsi ilmoittaa haluavansa isoiskoulutukseen – siis altistuu ”propagandalle” (erään tuttavani ajatuksia mukaillen).
Usein kristillisissä keskusteluissa keskustellaan vain objektiivisesti oman uskon lähtökohdista ilman minkäänlaista ankkurointia Kristuksen ruumiiseen . Kaikki lähestulkoon apostolien opetukset on suunnattu seurakunnalle ja seurakunnan se täytyisi jakaa eteenpäin . Ensisijaisesti näin ja sitten henkilökohtaisella tasolla . Jos se on minä ja raamattu niin se on sooloilua ja ymmärrykseni vaikuttaa omat tuntemukset ja usein vajaa ymmärrys . Näitä virityksiä ja ideoita syntyy uusia jatkuvasti ja kyllä tässä traditiolla on merkitystä juuri ohjata ihmisiä Kristuksen luo eikä poispäin , mutta blogissa on varmaan ajatus että jos keskitytään traditioon tavalla että siitä pääasia jää pois niin ymmärrän toki senkin . Mutta olisi toisaalta uskaliasta väittää että vanhat kirkot ovat keskittyneet kokonaan traditioon josta Kristus siivottu pois . Perinteet ovat yhtä kauasvieviä toisaalta jos ne lukitsevat jotain joka estää vapaan armon ja Jumalan sanan auktoriteetin ja perinteistä tulee tärkeämpiä
Pappeja kyllä arvostetaan, mikäli he uskaltavat olla pappeja eivätkä humanisteja, jotka puhuvat vain kauniita asioita sanomatta Jeesuksesta, ylösnousemuksesta ja helvetistä mitään.
Hylkäsitkö Jeesuksen opetukset, Sari Essayah?
Helsingin Sanomat nosti otsikokseen 8.8. lehdelle tyypillisen `Christianophobisen` kysymyksen siitä, onko hallituksen leikkauksia puolustava ja ihmisarvosta puhuva ministeri hylännyt Jeesuksen opetukset. Ulla Appelsinin mukaan: ”Sari Essayhia saa potkia Jeesuksella.” (IS). Kun helluntailainen Essayah vastasi, että tärkeintä on jumalasuhde, – ( kai joistakin herätyskristillisistä piireistä myös tuttu ajatus) – niin tämä ”vaivaannuttava lausunto” näyttää menneen osin luterilaisten piirien ja teologien tunteisiin: Mutta mihin unohtui lähimmäisenrakkaus ja diakonia?
Jyri Komulaisen mukaan 9.8.”Moni on varmasti ihmetellyt, miten nykyisen hallituksen politiikkaa voi olla mukana toteuttamassa puolue, jonka nimessä on sana ”kristillinen”. Entä mikä tämä sitten on? Saksan kristillisdemokraattinen unioni (CDU) Entä hän? Kristillisdemokraattien johtaja Friedrich Merz?
Mutta mitä muuta evankeliumi lupaa kuin sen, että Kristus on meille annettu, että hän sälyttää päällensä syntimme ja on meidän ylipappimme, välimiehemme ja puoltajamme Isän edessä, että siis ainoastaan Kristuksen ja Kristuksen teon kautta synti on anteeksiannettu, Jumala lepytetty, omatunto tulee vapaaksi ja saa lohdutuksen?
Martti Luther, Kirkkopostilla l, s. 181, Sley, 1941.
Laitan yhä tänne näitä sitaatteja, vaikka tiedän, että se ärsyttää joitakin.
Hiukan hassulta tuntu tuo Essayahin kommentin ”helluntailaisuusväite”. Samanlaisia ajatuksia esittävät monet luterilaisetkin. Toki lienee niin, että ns. kristillisyys ymmärretään usein (vain) ns. kulttuurikristillisyytenä tai kulttuuriluterilaisuutena, jossa ns. herätyskristillisyys tai ajatus henkilökohtiaesta uskosta elävään Jumalaan nähdään jonkinlaisena äärikristillisyytenä. Ikäänkuin suhde Jumalaan ja lähimmäisenrakkaus tai diakonia jotenkin olisivat janan ääripäissä.
Ymmäräisin, että ns. tavallinen poliitikko voisi em. kommentin Sarin lausumsasta antaa, mutta että ihan oikea teologi – olisin odottanut edes vähän syvällisempää ja (kristinuskon) moninaisuutta huomioivaa kommenttia.
Sanat ”luterilainen”, ”kristillinen” tai ”isalmilainen” ovat nykyään kovin monimerkityksellisiä. Yleisesti ne taidetaan luokitella vain kulttuurisiksi termeiksi.
Kyseisiltä teologeilta voisi kysyä, mitä olisi ”kristillinen” tai ”islamilainen” politiikka heidän mielestään.
Liekö niin, että kulttuuriluterilainen näkemys onkin itsessään myös poliittinen – jolloin uskonto on myös poliittista. Islamin tuntijat (mm. Hämeenanttila) ovat ymmärtääkseni sitä mieltä, että islamissa uskonto ja politiikka ovat toisiinsa jollain tapaa kytkeytyneinä.
Sen toki ymmärrän, että ns. herätyskristillisyys koetaan kulttuurikristillisyydessä toisinaan lähes ”punaisena vaatteena”; kulttuuriluterilaisuudessa kaiketikin jonkinlaisena harhaoppina?
En tässä ota kuitenkaan kantaa hallituspolitiikkaan tai puoluepolitiikkaan, en edes mainuttuihin ”kristillisiin” ti ”islamilaisiin” poliitikkoihin.
Tässä vahva ja vakava lain sana. Sitäkin tarvitaan.
Laveata tietä kadotukseen kulkee julkijumalattomien suuri joukko, kun he kieltävät Luojan ja Lunastajan sekä pilkkaavat Raamatun sanaa. Epäuskon hedelmät ovat heissä selvät ja julkiset. Surkeasti voittaa maailmassa alaa tämä kielteinen henki ja ajaa joukoittain väkeä helvettiin. Jumalan käskyjen rikkomista he useinkin pitävät aatteisiinsa kuuluvana hyveenä. Mutta vanhurskaan Jumalan koston päivä koittaa kerran, jolloin sovintoveren polkijat ja käskyjen häpäisijät saavat ansaitsemansa rangaistuksen. Jumalan pitkämielisyyden tähden sellaista menoa kestää vähän aikaa, mutta pian siitä tulee äkkinäinen loppu.
H. J. Pätiälä ja P. J. I. Kurvinen, Raamatullinen uskonoppi, s. 92, Concordia ry, 2021.
Tässä yllä olevassa tekstissä ei nyt ole evankeliumia, mutta sitä voi lukea esim. blogeistani. Seurakunnassa tarvitaan tällaistakin lain saarnaa. Raamatun mukaan laki on kasvattaja Kristukseen, että syntien anteeksiantamus kelpaisi ihmisille. Jos ihminen ei näe yhtään syntisyyttään, ei hän tarvitse tai välitä evankeliumistaan. Jeesuksen veren armo on joka tapauksessa aina syntiä suurempi. Toivottavasti kukaan ei jää tästä tekstistä lain alle, vaan pääsee armoon, ja saamme olla armahdettuina armon alla. Jeesus on myös voittanut ja hävittänyt synnin, kuoleman ja helvetin vallan. Edesmennyt pappi Tarvo Laakso laulaa tunnetussa kappaleessaan Krusifiksin juurella, että Jeesus minut pelasti, tiedän hyvin mistä, kauhun kadotuksesta ja tulihelvetistä. Usko sinäkin samoin!
Tarvo Laakso, Ihmemaa:
https://www.youtube.com/watch?v=JRs5euIjA0M
Hannu V on aivan oikeassa siinä, että kristittyjä tulisi opettaa kristittynä elämiseen. Olemme kuitenkin siinä tilanteessa, että sekä uskon(oppi) että kristillisen elämäntavan opetus (= 10 käskyä ja rakkauden kaksoiskäsky arjessa, esimerkiksi) ovat liuentuneet olemattomiin. Edellisen tilalle on tullut moraalis-terapeuttinen deismi ja jälkimmäisen tilalle jälkikristillisen elämäntavan myötäily parin poikkeuksin. Näissä asioissa traditio ei minusta ole peittänyt Kristusta vaan me olemme tehneet sen ihan itse hylkäämällä kristillisestä perinteestä löytyvät mitä moninaisimmat opastukset.
Niin samaa mieltä Markon kanssa , kun vaikkapa otetaan luterilainen traditio esille niin se näyttäytyy että siitä kaikesta on luovuttu jossain määrin . Mutta jos Hannu tarkoittaa katsoen hyvin tietystä herätysliikenäkökulmasta että armonvälineiden osallisuus on traditiota niin sitten voisi ymmärtää tuon blogitekstin , joka kieltämättä jättää uteliaaksi mitä traditiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä ? Nään Jumalanpalveluselämän nousun ja kiinnostuksen juuri ajavan ihmisiä Kristukseen päin , eikä peittävän Kristusta . Elämme erilaisia kausia kritillisyydessä ja totumme helposti pitämään oikeana tiettyjä kristillisiä menoja ja käytänteitä tai unelmoimme jostain johon otamme sellaisia kristillisiä elementtejä joita koemme oikeaksi elämäksi kristillisyydessä . Traditio vie lopulta alkulähteille ja sen kulku taaksepäin peilaa apostolista alkuperää , vaikka siellä matkalla olisi ollut harha- askelia . Ei ole yksinkertaisesti hyppyä suoraan apostoliseen aikaan vaan on ollut matka tänne ja sitä on Jumala johtanut kaikesta huolimatta ihmisten ja kirkkojen virheistä huolimatta . Sanaa on helpompi tulkita myös tradition todisteiden kautta , että kirkko on ja tulisi olla Kristuksen ruumis josta elämä virtaa .
Dosentti Matti Myllykoski(!) minulle aikoinaan Uuden Testamentin kreikkaa Helsingin yliopistossa opettaessaan sanoi kreikankielisen sanan σωτήρ ”sooter”, Pelastaja, esiintyvän koko UT:ssä vain yksikössä eikä lainkaan koskaan monikossa (esim. Pelastajat). Siten UT tuntee vain yhden Pelastajan eli Vapahtajan, joka siis on Jeesus Kristus, hän sanoi. Sanasta tulee myös sana soteriologia eli Raamatun pelastusoppi. Nämä tällaiset opetukset ovat todellisia helmiä opiskeluajoilta!
Jokseenkin kaikissa organisaatoissa syntyy sääntöjen viidakko. Sääntely pahimmassa tapauksessa aiheuttaa sen, että organisaatioon muodostuu alkuperäiselle tavoitteelle vastakkaisia rakenteita.