Kristillinen traditio on joskus onnistunut tekemään sen, mitä mikään vaino ei onnistunut: työntämään Kristuksen sivuun. Ei kieltämällä häntä, vaan tekemällä hänestä taustahahmon. Kirkko, pappi, alttari ja messu ovat nousseet niin keskeisiksi, että Kristus, hänen seuraamisensa ja Jumalan valtakunta ovat jääneet niiden varjoon.

Tämän taustalla on usein syvempi siirtymä: kun kuuliaisuus Jumalan sanalle heikkenee, Kristuksen herruus alkaa käytännössä kadota. Hän on yhä Herra tunnustuksen tasolla, mutta yhteisön elämässä hänen sanansa ei enää hallitse. Tilalle nousevat traditiot, rakenteet ja tavat.

Tässä on vaikea kysymys tämän päivän kirkolle. Jos kirkollinen todellisuus on hengellisesti heikkoa, saatamme alkaa puolustaa sitä sen sijaan, että antaisimme Raamatun haastaa sen. Se, että Uuden testamentin kuva seurakunnasta tuntuu kaukaiselta, ei kuitenkaan ole peruste sivuuttaa sitä.

Emme voi sanoa: koska emme näe tällaista seurakuntaelämää ympärillämme, sitä ei tarvitse tavoitella. Juuri silloin meidän on kysyttävä: Mitä Kristus tarkoitti kutsuessaan ihmisiä seuraamaan itseään? Millaiseksi yhteisöksi hän tarkoitti kansansa?

Jeesuksen julistuksen keskus oli Jumalan valtakunta. Hän kutsui ihmisiä tekemään parannuksen, uskomaan evankeliumin ja seuraamaan häntä. Näistä seuraajista muodostui uuden liiton kansa.

Uusi testamentti kutsuu tätä yhteisöä ekklesiaksi. Sanalla oli kreikkalaisessa maailmassa myös maallinen käyttö: koolle kutsuttu kansankokous. Vielä tärkeämpi tausta löytyy kuitenkin Raamatun omasta kertomuksesta. Kreikankielisessä Vanhassa testamentissa ekklesia tarkoitti Jumalan koolle kutsuttua kansaa.

Siksi ekklesiaa ei pidä ensisijaisesti ajatella kirkkorakennuksena tai uskonnollisena instituutiona. Kyse oli ihmisistä – Kristukselle kuuluvasta kansasta.

Kristuksen seuraajista tuli ”kirkossa kävijöitä”

Kirkon historian aikana sanat kirkko ja pappi ovat saaneet suuren painoarvon. Samalla kuva Kristusta seuraavasta Jumalan kansasta on siirtynyt taka-alalle.

Monille ilmaus ”käydä kirkossa” onkin tutumpi kuin ”seurata Kristusta”. Kristitystä puhutaan helposti seurakuntalaisena – ihmisenä, joka kuuluu kirkkoon ja osallistuu sen toimintaan. Uuden testamentin vahvempi kysymys on kuitenkin: elääkö ihminen Jeesuksen opetuslapsena?

Uusi testamentti ei kuvaa kristillistä elämää vain kerran viikossa järjestettävään uskonnolliseen tilaisuuteen osallistumisena. Kristityt kokoontuivat kuuntelemaan apostolien opetusta, murtamaan leipää ja rukoilemaan, mutta uuden liiton elämä oli tätä paljon monimuotoisempaa.

Apostolien teoissa seurakunnan elämä ulottuu koteihin, ruokapöytiin, keskinäiseen yhteyteen, omaisuuden jakamiseen, köyhistä huolehtimiseen, todistamiseen ja uusien ihmisten johtamiseen Kristuksen seuraajiksi. Paavalin kirjeissä seurakunnan jäsenet palvelevat toinen toisiaan Jumalalta saamillaan lahjoilla. Kristuksen ruumis ei ole yleisö, joka seuraa muutaman ammattilaisen toimintaa, vaan elävä yhteisö, jossa jokaisella on paikkansa.

Viikoittainen kokoontuminen on tärkeä yhteisen elämän juhla- ja kokoontumishetki, mutta se ei ole koko uuden liiton elämä. Uusi liitto tarkoittaa koko elämän asettamista Kristuksen herruuden alle.

Virka itsessään ei ole ongelma. Uusi testamentti tuntee seurakunnan johtamisen ja erilaiset palvelutehtävät. Ongelma syntyy, kun virasta tulee niin keskeinen, että koko Jumalan kansan kutsumus jää sen varjoon.

Vielä syvempi ongelma syntyy, kun virka, traditio tai instituutio toimii ilman selkeää kuuliaisuutta Kristuksen sanalle. Silloin herruus siirtyy hiljaa pois Kristukselta.

Keskustelemme helposti paljon siitä, millaisia virkoja tarvitaan ja kenelle ne kuuluvat, mutta vähemmän siitä, kuinka jokaisesta kristitystä kasvaa kokonaisvaltainen Kristuksen seuraaja. Tämä näkyy esimerkiksi keskustelussa diakonian virasta. Virkaa koskeva keskustelu voi olla tarpeellinen, mutta perustavampi kysymys kuuluu: miten koko Jumalan kansa elää Kristuksen seuraajina ja toteuttaa hänen valtakuntansa tehtävää maailmassa?

Jeesuksen ekklesia

Kun Jeesus sanoo Matteuksen evankeliumissa: ”Minä rakennan kirkkoni” (Matt. 16:18), kreikankielisessä tekstissä sana on ekklesia.

Hän ei käytä temppeliä tai synagogaa tarkoittavaa sanaa, vaan ekklesiaa. Sen maalliseen taustaan kuului kreikkalainen kansankokous, mutta vielä tärkeämpi tausta on Raamatun oma kertomus Jumalan koolle kutsumasta kansasta.

Siksi ymmärrän Matteuksen 16:n niin, että Jeesus kokoaa ympärilleen oman messiaanisen kansansa – Kristukselle kuuluvan uuden liiton kansan.

Se ei ole ensisijaisesti rakennus eikä instituutio, vaan ihmisten yhteisö, joka tunnustaa Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi ja elää hänen seuraajanaan.

Jumalan läsnäolo siirtyy rakennuksesta kansaan

Vanhassa liitossa Jumalan erityinen läsnäolo yhdistyi Jerusalemin temppeliin. Uudessa testamentissa tapahtuu jotakin radikaalia: Jumalan kansasta itsestään tulee Jumalan temppeli.

”Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1. Kor. 3:16)

Pietari kuvaa uskovia ”elävinä kivinä”, joista rakentuu hengellinen rakennus (1. Piet. 2:5).

Uudessa testamentissa rakennusmetafora siirretään ihmisille: Kristuksen seuraajat ovat temppeli, Jumalan rakennus ja pyhä papisto.

Myöhemmässä historiassa pyhyys alkoi jälleen kiinnittyä voimakkaasti rakennuksiin, alttareihin ja erityisiin virkoihin. Näillä voi olla oma arvonsa, mutta ongelma syntyy, jos ne peittävät näkyvistä sen, että Jumala asuu kansansa keskellä ja kansassaan.

Entä jos todellisuutemme on kaukana tästä?

Mitä teemme, kun Uuden testamentin kuva seurakunnasta näyttää paljon rikkaammalta kuin tuntemamme kirkollinen todellisuus?

Meidän on annettava Raamatun haastaa meitä, emmekä saa tulkita sitä oman kokemuksemme ehdoilla. Jos kristillinen elämä merkitsee meille lähinnä kirkkoon kuulumista ja messuun osallistumista, saatamme alkaa pitää tätä Uuden testamentin normaalina kristillisyytenä. Silloin opetuslapseus, keskinäinen yhteys, armolahjat, lähetys, kuuliaisuus ja koko elämän antaminen Kristukselle alkavat tuntua ylimääräisiltä tai epärealistisilta.

Mutta Raamattua ei pidä sovittaa kirkon nykyiseen kuntoon.

Kirkkoa pitää jatkuvasti arvioida ja uudistaa Jumalan sanan valossa.

Jos seurakuntaelämämme on liian köyhää toteuttamaan Uuden testamentin näkyä, vastaus ei ole näyn madaltaminen, vaan parannus, uudistuminen ja palaaminen Kristuksen luo.

Kysymys ei ole messun vähättelemisestä. Jumalan kansan yhteinen kokoontuminen, Sana, ehtoollinen, rukous ja ylistys ovat arvokkaita. Ongelma syntyy, kun viikoittaisesta jumalanpalveluksesta tulee käytännössä koko kristillisen elämän määritelmä.

Messun pitäisi palvella opetuslapseutta – ei korvata sitä.

Sanan pitäisi johtaa kuuliaisuuteen. Ehtoollisen pitäisi vahvistaa Kristukselle kuuluvaa kansaa elämään hänen omanaan. Yhteisen kokoontumisen pitäisi varustaa Jumalan kansaa elämään Kristuksen valtakunnan todellisuutta koko viikon ajan.

Reformaation tärkeä korjausliike

Tässä suhteessa luterilainen reformaatio teki merkittävän korjauksen.

Augsburgin tunnustus määrittelee kirkon congregatio sanctorum – pyhien yhteisöksi:

”Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan.”

Katolisessa kirkko-opissa näkyvän kirkon rakenteeseen liittyi olennaisesti piispallinen virka ja apostolinen suksessio. Luterilaisessa tunnustuksessa kirkon ratkaiseviksi tuntomerkeiksi eivät nousseet virka ja sen historiallinen jatkumo, vaan oikein julistettu evankeliumi ja oikein toimitetut sakramentit.

Augsburgin tunnustuksen määritelmästä ei kuitenkaan pidä unohtaa sen ensimmäisiä sanoja: ”Kirkko on pyhien yhteisö.”

Kirkko ei ole vain paikka, jossa julistetaan evankeliumia ja toimitetaan sakramentteja. Se on ihmisten yhteisö – Kristukselle kuuluva kansa.

Jos kansankirkollisessa ajattelussa korostetaan vain julistusta ja sakramentteja, mutta pyhien yhteisö, opetuslapseus ja Kristuksen seuraaminen jäävät sivuun, luterilaisen tunnustuksen oma määritelmäkin kaventuu.

Pimeyden vallasta Kristuksen valtakuntaan

Uuden testamentin kuva pelastuksesta on valtakunnan näkökulmasta voimakas:

”Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan.” (Kol. 1:13)

Kun ihminen kääntyi Kristuksen puoleen, kyse ei ollut vain liittymisestä uuteen uskonnolliseen yhteisöön. Hänen herruutensa vaihtui. Hänet siirrettiin pimeyden vallasta Kristuksen valtakuntaan.

Siksi kristityn perusidentiteetti ei ole ensisijaisesti kirkossa kävijä, kirkkokunnan jäsen tai seurakuntalainen. Hän on Kristuksen seuraaja, Jumalan valtakunnan kansalainen ja uuden liiton kansan jäsen.

Kristillisyys ei mahdu sunnuntaiaamuun. Kristus on Herra työssä, kotona, perheessä, rahankäytössä, ihmissuhteissa ja tavassa kohdata lähimmäinen. Hän on Herra siinä, miten käytämme aikaamme, omaisuuttamme ja lahjojamme, kohtelemme kärsivää, todistamme hänestä ja teemme uusia opetuslapsia.

Tätä on uuden liiton elämä.

Takaisin alkuperäiseen järjestykseen

Historiallisen kehityksen myötä kirkkorakennus, pappi, alttari, messu ja kirkollinen instituutio ovat saaneet näkyvän aseman.

Ne eivät itsessään ole ongelma. Ongelma syntyy, kun niistä tulee kristillisen elämän keskus ja Kristus, hänen seuraamisensa ja hänen valtakuntansa siirtyvät sivuun. Vielä syvemmin ongelma syntyy, kun kuuliaisuus Kristuksen sanalle heikkenee. Silloin hänen herruutensa alkaa kadota käytännöstä, ja tilalle nousevat ihmisten rakentamat järjestykset.

Uuden testamentin järjestys on toisenlainen:

Kristus on Herra.

Hänen valtakuntansa on tullut lähelle.

Hän kutsuu ihmisiä seuraamaan itseään ja kuuliaisuuteen sanalleen.

Näistä ihmisistä muodostuu hänen kansansa, ekklesia.

Pyhä Henki asuu tämän kansan keskellä.

Tämä kansa elää yhteydessä toisiinsa, palvelee toisiaan ja kantaa yhdessä Kristuksen tehtävää.

Kristus lähettää kansansa maailmaan edustamaan hänen valtakuntaansa.

Siksi seurakunta voidaan kuvata näin:

Seurakunta on Kristukselle kuuluva uuden liiton kansa, jonka Jumala synnyttää evankeliumin kautta, jota hän ravitsee Sanalla ja sakramenteilla ja jonka hän lähettää Jeesuksen opetuslapsina elämään ja todistamaan Jumalan valtakunnasta maailmassa.

Meidän ei tarvitse päästä eroon kirkosta, virasta, jumalanpalveluksesta tai sakramenteista. Meidän täytyy palauttaa ne oikealle paikalleen.

Kirkko palvelee Kristusta kuuliaisena hänen sanalleen.

Virka palvelee Kristuksen kansaa.

Sakramentit palvelevat Kristuksen kansaa.

Yhteinen jumalanpalvelus kokoaa, ravitsee ja lähettää Kristuksen kansaa.

Mutta koko kristillinen elämä on opetuslapseutta.

Kristuksen kansa ei kokoonnu vain viettämään jumalanpalvelusta. Se kokoontuu Kristuksen ympärille ja lähtee jälleen maailmaan elämään Kuninkaansa alaisuudessa hänen valtakuntansa tähden.

Siksi meidän ei pidä madaltaa Raamatun näkyä vastaamaan kirkollista todellisuuttamme. Meidän on annettava Raamatun näyn haastaa ja uudistaa sitä.

Kristinuskon ydinkysymykseksi ei silloin jää:

”Käytkö kirkossa?”

vaan paljon syvempi kysymys:

”Seuraatko Kristusta – oletko kuuliainen hänen sanalleen – ja elätkö yhdessä hänen kansansa kanssa hänen valtakuntansa todellisuutta maailmassa?”