Otsikon kysymykseen on helppo vastata: Vakaumuksellinen kristitty on se joka on omasta mielestään vakaumuksellinen kristitty. Tämä tietysti sillä rajauksella, ettei termistä kristitty vallitse näkemyseroja.
Sanakirjan mukaan termi ”vakaumus” tarkoittaa varmaa, vakaata käsitys jostakin asiasta ja vakaumuksellinen henkilöä jolla tämä vakaumus on. Niinpä jos henkilöllä omasta mielestään on tämä vakaumus, niin sitten hänellä se on.
Sanapari ”vakaumuksellinen kristitty” kuitenkin sisältää tarpeen määritellä myös termin ”kristitty” merkitys. Kristitty on henkilö, joka tunnustaa kristillistä vakaumusta. Mutta mitä sitten on kristillinen vakaumus? Riittääkö se jos tunnustaa, että Jeesus on Kristus. Siis se Herran voideltu, josta heprealaiset pyhät kirjoitukset olivat ennalta kertoneet?
Siis kuka Jeesus? Se Jeesus joka ristiinnaulittiin Pontius Pilatuksen aikana ja nousi kolmantena päivänä kuolleista. Se sama Jeesus, joka antoi meille lupauksen Pyhästä Hengestä, Se sama Jeesus, jonka sanotaan olevan tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt ei luotu. Se jota kutsutaan Pojaksi.
Onko kristillinen vakaumus sitä sitä että yhtyy uskontunnustukseen? Eiköhän se riitä ja eiköhän se edellytä juuri sitä.
Kuka sitten on kristillisestä vakaumuksestaan tunnettu? Tarkoittaisikohan termi henkilöä, josta tiedetään tai oletetaan, että hänellä olisi mainittu vakaumus. Riittäisiköhän se? Eiköhän se riittäisi, mutta silloin henkilön omaksi omantunnon asiaksi jäisi pitääkö oletus paikkaansa.
Vakaumuksellinen kristitty?
1. Kastettu.
2. Rippikoulun käynyt ja konfirmoitu.
3. Uskontunnustus ei aiheuta kakistelua – ei ajatellessa aivoissa eikä lausuessa kurkussa.
4. Ei koe Raamattua ”nuotiotarinaksi” vaan kunnioittaa sitä edelleen parhaana lähteenä ihmisen ymmärrettävisssä olevaan Jumalan tahtoon.
5. Omaa säännöllisen ja vahvan rukouselämän.
6. Osallistuu seurakunnan, tai jonkin muun kristillisen yhteisön, työhön tai vapaaehtoistoimintaan tai muuhun hyväntekemiseen.
Noin peruspilareiksi, jotta voi puhua vakaumuksellisesta kristitystä
7. Jos Luoja suo, kokee vahvan uskoontulon elämänsä jossakin vaiheessa. Mutta jotkut kasvavat hitaasti, jotkut kuin salaman lyömänä vakaumukseen. Usko on Jumalan meille tarjoama lahja, otammeko sen vastaan ja haluammeko siinä pysyä on valintamme.
8. Kokee kristilliseksi velvollisuudekseen mitata ja arvoida lähimmäisten uskoa, ja mikäli seitsemän (7) edellistä kohtaa eivät täyty, siitä rakkaudellisesti moittia.
9. Kokee joskus epämääräisesti tukehtuvansa omaan jumalisuuteensa, mutta pitää lopulta sitäkin aidon uskon, vakaumuksellisen kristityn merkkinä..
2. Rippikoulun käynyt ja konfirmoitu.
Suljet siis ns vapaiden suuntien kristityt ”vakaumuksellisten kristittyjen” ulkopuolelle? Vapaissa suunnissa kun ei ole rippikoulua ja konfirmaatiota.
Tässä kai on nyt se ongelma, jos on asia jota ei voi mitata, niin tilanne on ihan sama onko sitä vai ei!
Sanoisin, että vakaumuksellinen kristitty ei ole henkilö, joka itse tunnustaa, ettei usko kristinuskon Jumalaan jne. ja että Raamattu on hänen mielestään satukirja.
”Nyt sitävastoin, kun olette tulleet tuntemaan Jumalan ja, mikä enemmän on, kun Jumala tuntee teidät” Gal.4:9
”Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niinkuin tietää tulee;
mutta joka rakastaa Jumalaa, sen Jumala tuntee.” 1.Kor.8:2-3
Kristitty on sellainen jonka Jumala tuntee ja tunnustaa lapseksensa. Miten tämä on mahdollista? Jeesus sanoo:
Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra!’, pääse taivasten valtakuntaan, vaan se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon. ” Matt.7:21
Taivaallisen isän tahtohan on, että me uskomme Jumalan olevan Luojan, joka on kaiken alkaja ja kaiken ylläpitäjä, sekä että Jumala tuli Pojassaan ilmoittamaan meille Totuuden.
Johannes kirjoittaa kirjeessään, että tämän tahdon (käskyn) pitäminen ei ole raskas, eli meidän tulee pitäytyä Jeesuksen Sanassa ja kuunnella Häntä.
(ei pitäisi olla Kristitylle vaikeaa)
Kristityllä on siis vakaa usko ja käsitys siitä, että kaikki mikä meille on ilmoitettu Jeesuksessa Jumalasta, on Armo ja Totuus.
Kristitty on siis aina vakaumuksellinen. Olivatko juutalaiset fariseukset myös vakaumuksellisia, mielestäni olivat, eli tärkeämpää kuin vakaumus, on ymmärtää, mitä on Kristillisyys.
Jeesus sanoo: ”Niinkuin Isä tuntee minut ja minä tunnen Isän; ja minä annan henkeni lammasten edestä.
Kristityllä on myös vakaa käsitys myös Jumalan tuntemisesta Kristuksessa. Pohjimmiltaan on kyse juuri tuntemisesta. Me tunnemme Jumalan, mutta vielä enemmän; Jumala tuntee meidät.
Jos sanon, että tunnen jonkun ihmisen, niin tämä ulkokohtainen tunteminen ei ole vielä se, mistä Raamatullisessa viitekehyksessä olevassa tuntemisessa on kysymys.
Puhutaan lähinnä perheestä, jossa isä tuntee lapsensa, veli, sisarensa, jne. Kysymys on rakkaus suhteesta.
Kristityn ei siis ainakaan ole vaikeaa yhtyä yhteiseen tunnustukseen. Eikä Kristityn ole vaikeaa tuntea yhden yhteisen perheen olevan yhteisen Isän lapsia. Kristityillä on yhteys ja yhteinen vakaumus, että Jumala on ja että Hän on tullut itse meitä Pelastamaan, Poikansa kautta.
Kristityllä on siis ennenkaikkea vakaa usko Jumalan hyvään tahtoon meitä kohtaan Kristuksessa.
Jo kristitty, puhumattakaan vakaumuksellinen kristitty on vaativa termi, kuten tässäkin on hyvin osoitettu. Kristityltä vaatii kovaa luontoa ja vakaumusta sanoa olevansa kristitty. Harva pystyy sen vilpittömästi tekemään.
Se että sana kristitty on niin vaativa, aiheuttaa terminologisia ongelmia, kun joskus kuitenkin tulee tilanteita, joissa tavallisen kansankirkkolaisenkin pitää määritellä oma positionsa uskontokentässä. Ulkomailla olen kysyttäessä sanonut uskontoni olevan luterilainen kristinusko, mutta huolellisesti välttänyt käyttämästä sanaa kristitty. Kotimaisissa ympyröissä sanoin ennen olevani karvalakkiluterilainen. Sittemmin ymmärsin, että sanalla on joissain piireissä oma spesifi merkityksensä, joten jouduin luopumaan siitäkin. Nykyisin onneksi kysymys omasta suuntautumisesta tulee vain harvoin esille ja silloin riittää termi agnostinen.
Ja ihan perustotuus on se, ettei kristillinen vakaumus ole tae mistään.
Kristillisyyteen on keräytynyt ajan mittaan siihen alunperin kuulumattomana karstana kaikenlaisia lisämääreitä. Joku on oikea- tai peräti puhdasoppinen. Toinen on taas uskovainen, ellei ihan tosiuskovainen. Amerikassa taidetaan nostaa osa kristityista uudestisyntyneiden erikoisjoukkoihin. Omassa maassamme arvioidaan esimerkiksi sitä, onko herätyskristillinen tai vanhakantainen. Onkohan tällainen syynä, että monet vierastavat kohdallaan koko kristityn nimitystä. toisten kristillisyyttä usein sopiikin sitten mitata.
Jos jotkut ovat epävarmoja tai häpeilevät kristillistä vakaumustaan, niin täytyykö kaikkien kierrellä ja kaarrella?
Jos kokee kristillisen vakaumuksen voimia antavaksi ja iloiseksi asiaksi, niin täytyykö se peittää?
Se on nykyään niin uljasta ja upeaa, jos tunnustautuu julkisesti homoseksuaaliksi, mutta se on noloa ja suorastaan kiellettyä (puhumattakaan ylpistelystä ja muiden uskon arvioinnista?) jos tunnustautuu vakaumukselliseksi kristityksi?
Ihan arvioimatta kunkin uskoa, onhan se jokaisen yksilön ja Jumalan välinen asia, voi mielestäni kristitty astua kaapista, ja tunnustaa sen, että on vakaumuksellinen kristitty. Ilman pilkkaa, ilman että heti syytetään muiden uskon arvioinnista (mitä se tähän liittyy?) tai Raamatulla päähän lyömisestä.
Olisikohan niin, että ’maailman’ kommentit eivät aiheuta tätä arkuutta niinkään kuin se uskonveljien taholta tuleva vakaumuksen arvioiminen ja kirjalla päähän kopauttaminen? Kristillisyydestään todistavat kuin eivät malta puhua ainoastaan itsestään, vaan kertovat usein, miten vain ’meidän parissamme’ on säilytetty väärentämätön kristillisyyden perintö. *Karvalakkiluterilainen’ sai minut miettimään itseeni sopivaa määritelmää. Olisinko lippalakkiliberaali vai esikaupunkiekumeenikko?
Niin juuri, Martti Pentti sen taas selkeyttää.
Martti Pentti: Erilaisia hattukristillisiä olisi aika mielenkiintoista keihitellä. Karvalakkiluterilainen vastasi noin ajatuksen tasolla silloista omaa ajatteluani, mutta kyllä lippalakkiliberaali kuulostaa ihan itseenikin sopivalta. Pipoprotestantti vois rimmata, mutta ei sovi minulle.
Nimityksiä olisi hauska keksiä, mutta valitettavasti ne helposti loukkaavat kohteitaan.
Kyllä ihminen itse tietää, onko hän vakaumuksellinen kristitty. Minä olen vakaumuksellinen kristitty. Sen vahvistaa jo sekin, että täälläkin jotkut itsensä ateisti tunnustavat suhtautuvat ajoittain pilkallisesti kommentteihini.
So what? Se ei kerro mitään. Salme, tosin uskon, että sinä olet kristitty, ja pidän sinua ymmärtäväisenä ihmisenä.
Mutta monet täällä ilmaisevat ikävästi, että sinä ja sinä ette ole kristiityjä. Se on järkyttävää, että toiset rupeavat määrittelemään ulkoapäin. Salme, sinä et tee näin.
Mutta, ne jotka niin tekevät, rikkovat koko ihmisyyttäm ja Jumalan tahtoa, joka on ilmoitettu.
Sinun vakaumuksestasi, Salme, ei ainakaan tällä palstalla jää epäselvyyttä. Olet kunnioitettavalla tavalla vakaumuksellinen kristitty.
Tuskinpa ateistit tulevat näille sivuille kristityille naureskelemaan. Voihan kommenteissa olla muutakin heitä huvittavaa. Saattaa olla sellaista, että vakaumuksen kristittyjäkin hymyilyttää.
Ihan ilman muuta. Eihän tätä foorumia voi enää kukaan tosissaan ottaa. Paitsi tosikot.
On aivan ilmeistä, että termistä ”kristitty” vallitsee huomattavia määrittelyeroja. Lavein kanta on se, että kaikki kastetut kirkon jäsenet ovat kristittyjä. Hieman rajaavampi on ajatus, että aikuisista pidetään kristittyinä konfirmoituja kirkon jäseniä. Tämä on juridisesti helppo kanta, sillä konfirmaatiossa julkisesti ilmaistaan suostumus pysyä jäsenenä kristillista uskoa tunnustavassa yhteisössä.Mutta oikeastaan kristitty on vain se, joka ei koe valehtelevansa lausuessaan uskontunnustuksen. Toki voi silti olla kohtia, jotka herättävät kysymyksiä tai epäilyjä (niitä lienee itsekullakin joskus), mutta sehän ei vielä merkitse sitä, että pitäisi kristillistä uskoa pelkkänä petkutuksena.
Otat nyt Yrjä kantaa asiaan kuka on elävä ja kuka ns. kuollut kristitty.
Kuten jo blogitekstissä totesin, vakaumuksellinen kristitty on sellainen joka tunnustaa kristillistä vakaumusta. Tämä on siis sisäinen merkki.
Ulkoisena merkkinä kaste tosiaankin riittää. Niille jotka kannattavan ns. uskovien kastetta oikeana kasteena totean erikseen, ettei ainakaan konfirmaation jälkeen kristityn ulkoisesta merkistä ole jäänyt epäselvää. Osallisuuden aktiivisuus on sitten ihan toinen asia.
Osallisuuden syvyyteen siis riittää oma vakaumus, sille ei ole ulkopuolista mittaria. Täysin eri asia on pohtia seikkaa, mikä on vakaumuksen sisällöllinen minimivaatimus. Toisin sanoen millainen usko on kristillistä uskoa. Riittääkö se, että pitää hengellisenä totuutena sitä mikä uskontunnustuksessa lausutaan.
Tarkoitan sitä, että riippumatta itse kunkin oman vakaumuksen syvyydestä, ollaan yhteisesti sitä mieltä, että kristityn tunnusmerkkeihin kuuluu uskoa Isään kaikkivaltiaaseen luojaan ja Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikana, syntiemme lunastajana sekä Pyhään Henkeen eläväksi tekijänä. Kuka sitten tosissaan uskoo ja kuka ei, jää tässä ajassa tutkimattomaksi.
”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä.” Eikö kristityksi kelpaa myös se, joka toivoisi Isän, Pojan ja Hengen olevan totta, vaikka järki ei millään sitä pystykään ottamaan totena vastaan?