Moni muistaa vielä kaihoisan melodian 1970-luvulta. Simon ja Garfunkel saavuttivat maailmanmainetta kappaleellaan El condor pasa ( Vain kotka lentää aurinkoon). Tekijät myönsivät avoimesti, että sävelmä oli lainatavaraa, perulainen kansansävelmä, jota joskus on kutsuttu jopa ” perulaisten toiseksi kansallishymniksi”. Mutta sitten törmättiin ongelmiin, kun ryhdyttiin pohtimaan, siirtyivätkö sävelmän esitysoikeudet amerikkalaiselle levy-yhtiölle. Toisin sanoen, jos joku alkuperäisheimojen asukas olisi sattunut laulamaan sävelmää ystävilleen ja esitys olisi ollut julkinen, olisiko lupa pitänyt pyytää Kaliforniasta saakka?
En muista, menikö tapaus oikeuteen asti. Kuitenkin se herätti aikanaan vilkkaan keskustelun. Kuka omistaa kulttuurin? Ja voivatko ihmiskunnan yhteiset kulttuuriaarteet olla kaupan?
Siispä: jos joku nimekäs kansainvälinen artisti innostuisi levyttämään suomalaisen kansalaulun Taivas on sininen ja valkoinen, siirtyisivätkö laulun oikeudet meiltä pois? Ja jos Säämingin nuorisoseuran kuoro innostuisi sitten esittämään saman laulun osana juhannuksen kokkojuhlaa, syyllistyisikö se tekijäoikeuslain rikkomukseen?
Ongelma ei ole niin keinotekoinen kuin ensin näyttää. Kun Milos Forman teki Mozart-aiheisen elokuvansa Amadeus, eräs tuottaja alkoi puuhata samanlaista musiikkielokuvaa Beethovenista. Törmättiin ongelmaan: tuotenimi oli varattu. Elokuva oli jo tehty – tosin sen päähenkilönä oli hellyttävä bernhardilaiskoira.
Tapaus kertoo siitä kuinka ajattelumme on pelottavasti latistunut. Kulttuurista on tullut tuote, kauppatavaraa. Kulttuuria voidaan myös riistää kuten kaikkea muutakin omaisuutta. El condor pasa-laulun tekijöiden tarkoitus oli varmaan hyvä. Silti voidaan sanoa hieman häijysti, että kun intiaaneilta oli ensin anastettu maat, sen jälkeen heitä kiristettiin maksamaan monikansallisille yhtiöille korvausta siitä juomavedestä, jota taivaalta satoi, ja lopuksi heiltä vietiin laulutkin. Mitään ei jätetty jäljelle.
Minulla ei ole mitään laulujen uusiokäyttöä vastaan, kunhan vain pidetään kiinni kahdesta periaatteesta. Ensimmäinen on se, että kun kajotaan toisen omaisuuteen, lähde on aina ilmoitettava. Tämäkään ei riitä, vaan on huolehdittava siitä, etteivät ”oikeudet” lainatavaraan siirry, kuin huomaamatta, lainaajalle. Toisen periaatteen pitäisi olla itsestään selvä. Toisen kulttuuriperintöä ei saa käyttää vääristelyyn eikä halventamiseen.
Jälkimmäisen periaatteen rikkomisesta löytyy itärajamme takaa varoittavia esimerkkejä. Kesti kauan ennen kuin minulle selvisi, että useimmat meillä ”työväenlauluina” tunnetut kappaleet olivat alun perin venäläisiä isänmaallisia marsseja keisariajalta. Niinpä esimerkiksi isänmaallinen laulu Nouse uskosi puolesta, Venäjänmaa ( Vstanj’ za veru russkaja zemlja)) muuttui muotoon ”Meitä ei enää keisarit voita…” Drozdovskin marssina tunnettu kappale sai uuden nimen Takaa laaksojen ja vuorten, siinä ylisteltiin sisällissodan punaisia sankareita. Jne, jne. Esimerkkejä voisi luetella paljon.
Voi kuvitella, miltä tämä häviölle joutuneista tuntui. Heillä oli tunne, ettei heillä ollut oikeutta edes pyhiin lauluihinsa. Nekin voittaja otti käyttöönsä ja teki niillä, mitä itse halusi. Kysymys on hieman samasta asiasta kuin jos viime sotamme olisi päättynyt täällä täydelliseen tappioon ja lapset olisivat sitten siitä eteenpäin laulaneet tarhassa leikkilaulua: ” Nyt kädet käteen liitämme ja Lenin-setää kiitämme”, niin että sävelmä olisi ollut tunnistettavissa jouluvirreksi Enkeli taivaan. Eiköhän se olisi kouraissut syvältä sydänalasta.
Kun mainitsen tässä virret, joku ehkä huudahtaa: Mutta juuri virsisävelmäthän ovat lainatavaraa. Niin jotkut niistä ovatkin. Reformaation jälkeen hilpeitä kansanlauluja, jopa juomalauluja otettiin uskonnolliseen käyttöön.
Oliko tämä kulttuuririistoa? Tuskin, sillä raja pyhän ja profaanin välillä oli tuolloin varsin epämääräinen. Joka toista väittää, menköön vaikka Lohjan Pyhän Laurin kirkkoon. Siellä vanhoissa seinämaalauksissa hevoshuijarit kauppaavat ratsujaan ja emännät kirnuavat voita keskellä messu-uhrin pyhää paikkaa. Jos joku nykyään vastaavanlaista maalausta kirkkoon tarjoaisi, kirkkoneuvosto nostaisi metelin. Mutta muinaisina aikoina pyhä ja profaani kulkivat käsi kädessä. Tämä koskee niin maalaustaidetta kuin musiikkiakin.
Yleisesti voi lohduttautua sillä, että niin kauan kuin sävelmiä lainataan, asiat ovat vielä kohtuullisen hyvin. Sitten kun niitä otetaan käyttöön pakolla, se on jo vakavampi paikka.
Myös meitä suomalaisia varten on lauluja joskus sävelletty, siinä varmuudessa, että otamme ne käyttöön. Siis otamme kun on pakko.
Hieraisin hämmästyksestä silmiäni, kun tajusin hiljattain, milloin talvisodan aikana puna-armeijan käytössä ollut marssilaulu Ota meidät vastaan, Suomi-kaunotar ( Prinimaj nas Suomi-krasavitsa) oikeasti sävellettiin. Marraskuussa 1939? Ei. Vuoden 1940 alkukuukausina? Ei – vaan ELOKUUSSA 1939. Siis monta kuukautta ennen kuin sota puhkesi. Silti laulussa kerrotaan siitä, kuinka syksyinen, matala aurinko saa pistimet välkehtimään. Laulun tekijän oli jostakin syystä helppo eläytyä noihin sanoihin, vaikka hänen ympärillään hehkui Krimin paahtava helle. Olisiko syy ollut kirjailijan saamassa selkeässä toimeksiannossa, jo kesällä tiedettiin, mitä syksyllä tapahtuisi?
Meillä Suomessa kiisteltiin kautta 1970- ja 1980-luvun, olisiko talvisota voitu välttää. Syy sodan puhkeamiseen kun oli kuulemma meissä ja meidän jääräpäisyydessämme. Neuvostoliitossa tätä keskustelua ei tarvinnut käydä. Riitti kun kätkettiin arkistojen uumeniin ne tosiasiat, jotka olisivat olleet ns. valistuneelle mielipiteelle liian kiusallisia.
Kuten sekin seikka, että kun Terijoen kansanhallitus muodostettiin, Stalin oli tappanut Itä-Karjalan suomalaiset niin tarkkaan, että kansanhallituksen ministeriksi ei riittänyt enää suomalaisia. Joukkoon oli pakko ottaa mukaan myös yksi venäläinen. Hän oli maatalousministeri Paavo Prokkonen. Mies oli oikealta nimeltään Prokofjev, mutta katsottiin parhaaksi, että hänen nimensä suomennetaan.
Maailman intellektuellien silmissä olisi nimittänyt näyttänyt rumalta, jos Suomen kansaa olisi edustanut venäläinen. Älyköistä kun moni oli jo ehtinyt tuomita Suomen barbaarisen hyökkäyksen rauhaa rakastavan naapurinsa kimppuun.
Tuo tieto osui silmiini jo aiemmin ESS.fi:ssä. Kommentoin siihen, että pidän hyvänä talousasioihin perehtyneen Bjarne Kalliksen ehdokkuutta ja että tod.näk. tuo sympatia periytyy jo siltä ajalta, jolloin elämäni ensimmäisissä vaaleissa äänestin nk. Porno-Ronkaista.
Hatun nosto Kallikselle siitä, että hän ei harhautunut panettelemaan entistä puoluettaan, vaikka toimittajan kysymykset olivat osittain johdattelevia kuten esim.
”Onko kristillisdemokraattien linja mennyt hengellisesti ahdasmielisemmäksi?” Saman voisi myös kysyä esim, ”Onko KD:n linja muuttunut viime vuosina?”
Opportunismia?
SÄÄLIN TAKINKÄÄNTÄJIÄ.
Mielestäni Bjarne Kallis aikoinaan ajoi Kristilliset alennustilaan kun suosi kaunisreisisiä naisia eduskuntaehdokkaiksi, jotka sittemmin pettivät äänestäjät ja loikkasivat muihin puolueisiin. Uskollisuus on aikoinaan ollut ns ”hyve”.
Samoin Kristillisen Liiton muuttaminen yleispuolueeksi oli virhe. Uskovat jättivät puolueen. Nyt KD:llä olisi tulevaisuus, jos se keskittyisi köyhiin, ulosotossa oleviin, työttömiin, sairaseläkkeellä oleviin, laitapuolen kulkijoihin ja ex-kriminaaleihin.
Itsekkyys on monen poliitikon pahe. Jyrki Katainenkin halusi väkisin pääministeriksi ja muodosti katastrofihallituksen ja velkaannutti Suomen kansan 50 miljardilla eurolla ja sitten siirtyi velkaannuttamaan EU:ta! Sillälailla.
Taitaa tuo Auranen kärsiä pahasta ambitsuunitaudista…
Auranen: ”Mielestäni Bjarne Kallis aikoinaan ajoi Kristilliset alennustilaan kun suosi kaunisreisisiä naisia eduskuntaehdokkaiksi,”
Tarkastipa on pastori Auranen pannut merkille KD:n naisedustajien reisien kauneuden. Eikä kaunisreisisissä naisissa sinänsä mitään vikaa olekaan, mutta petollisia ne saattavat kyllä olla. Maailmalliset kaunisreitiset naiset.
Useita vuosia sitten kuuntelin radiosta ohjelmaa jossa olivat haastateltavina samaan aikaan sekä Kallis että Eija-Riitta Korhola, joka myös toimi tuolloin Kristillisdemokraattien johdossa.
Haastattelusta jäi mieleeni yksi asia:
Korhola kertoi olevansa järkyttynyt kun oli saanut kirjeen jossa uhattiin helvetin tulella. Kallis kommentoi tuota että hänelle puolestaan helvettikirjeet alkoivat olla lähes arkipäivää.
Helvettikirjeet tulivat mitä ilmeisimmin puolueen tilasta huolestuneilta rivijäseniltä.
Voitto Kotiaho :”Haastattelusta jäi mieleeni yksi asia: Korhola kertoi olevansa järkyttynyt kun oli saanut kirjeen jossa uhattiin helvetin tulella. Kallis kommentoi tuota että hänelle puolestaan helvettikirjeet alkoivat olla lähes arkipäivää.
Helvettikirjeet tulivat mitä ilmeisimmin puolueen tilasta huolestuneilta rivijäseniltä.”
Niin tai sitten täältä : Leo ”Meller tuli Patmos Ry:n johtoon vuonna 1971 nostaen yhdistyksen vararikon partaalta jaloilleen ja menestykseen. Vuonna 1999 Patmos lähetyssäätiöllä oli 18 000 rekisteröityä tukijaa ja se keräsi lahjoituksina noin 28 miljoonaa markkaa, joista 25 miljoonaa jaettiin erilaisiin avustuskohteisiin.
Huhtikuussa 1986 Meller tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa yhden vuoden, 10 kuukauden ja 20 päivän vankeuteen sekä 8 510 markan sakkoihin muun muassa vero-, kirjanpito- ja rahankeräysrikoksista. Samalla Patmos ry tuomittiin menettämään valtiolle vastoin rahankeräyslakia kerätyt 100 000 markkaa. Helsingin Sanomien artikkelin mukaan tuomion peruste oli Patmos ry:n rahojen kavaltaminen ja veropetos. Meller itse väitti tuomion olleen osa ajojahtia, joka häneen kohdistettiin Raamattujen salakuljetuksesta entiseen Neuvostoliittoon. Päiväkirjaa patmoslaisuudestaan pitäneen naisen mukaan Meller kirjoitti lahjoittajille vääriä laskuja sanoen, että Saatanalta saa kerätä kaiken rahan kaikin keinoin.” (Wikipedia)
Muistelen, ehkä virheellisestikin, että Meller kävi myös vaaleissa eräänlaista ”profeetallista” henkien taistelua mm. Bjarne Kallista vastaan.
Hyvälle ystävälleni Bjarnelle toivotan menestystä Kokoomuksessa. On hyvä, että tuohon nappulakenraalien populaan ujuttautuu muutama intellektuelli järkimies mukaan. KD:stä on pakko sanoa kuten Bjarnekin totesi, että vaikka Päivi Räsästä ihmisenä arvostan kovasti niin puolueen hän on vienyt marginaaliin, enkä enää näe yhteiskunnallista vaikutuskanavaa tuossa linjassa. Itsekin puolueesta lähteneenä ja Bjarnea tuolloin vahvasti kompaten olisi hyvä, että näissä ”hartiallisissa” puolueissa kristillinen arvopohja vahvistuisi terveesti ja avoimena kuten Bjarne asian hyvin minusta kirjoitti. Ihmisyys ja heikompiosainen lähimmäinen täytyy olla päättäjälle läheisiä asioita.
Heikki Hakamies :”Meillä Suomessa kiisteltiin kautta 1970- ja 1980-luvun, olisiko talvisota voitu välttää. Syy sodan puhkeamiseen kun oli kuulemma meissä ja meidän jääräpäisyydessämme.”
Venäläistutkija Mihail Semirjagan mukaan neuvostohallitus piti sotaselkkausta Suomen kanssa mahdollisena jo keväästä –36 alkaen, jolloin Nl:n kansankomissaarien neuvosto teki periaatepäätöksen siviiliväestön siirtämisestä pois Karjalan Kannakselta, jotta sinne voitaisiin rakentaa koeammuntakenttiä ja muita sotilaallisia kohteita. Seuranneina vuosina Suomelle esitettiin vaatimuksia luovuttaa alueita Nl:n sotilastukikohdiksi mahdollista Saksan hyökkäystä vastaan, mutta Suomi ei suostunut vaatimuksiin vaan halusi pysyä puolueettomana.
Vuoden 1939 maaliskuun alussa Vorosilov määräsi Leningradin sotilaspiirin joukkojen komentajan K. Meretskovin tarkastamaan joukkojen valmiuden siltä varalta, että Suomen kanssa syttyisi sotaselkkaus. Kesäkuun 1939 lopulla Meretskov sai tehtäväksi suunnitella sotilaspiirin joukkojen toimet sotilaallisen hyökkäyksen varalta ja joukkojen virallinen tehtävä oli kahlita vihollisen voimat ja sitten antaa ”ratkaiseva isku”. Elokuun 23. päivänä 1939 Neuvostoliitto ja Saksa allekirjoittivat keskinäisen Molotov-Ribbentrop -hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa pöytäkirjassa suurvallat sopivat, että Suomi, Viro, Latvia ja Liettua kuuluivat Nl:n etupiiriin.
Semirjagan mukaan ”Viron, Latvian ja Liettuan suhteen neuvostojohdon onnistui toteuttaa ”oikeutensa” kahdenkeskisten sopimusten avulla. Sitä vastoin Suomessa, joka syyskuun alussa 1939 ilmoitti pysyvänsä uskollisena täydelliselle puolueettomuudelle ja kieltäytyvänsä hyväksymästä neuvostoliittolaisten sotilastukikohtia alueelleen, Stalin tuota puolueettomuutta loukaten käytti sotilaallista voimaa.”
Minusta kansanlaulua ei voi noin vain omia itselleen. En näe perustetta että sen levyttämällä siihen saisi tekijänoikeuden. Jatkuvastihan niitä levytetään.
Kun kansanlauluista oli puhe niin eräs venäläinen ihmetteli miksi suomalaisissa hautajaisissa lauletaan venäläisiä kansanlauluja. Oli laulettu Kristallivirta ja hän tunnisti että sävelmä on Laulu Dneprille. Niitä on joitain muitakin mutta en nyt muista mitä.
Venäläinen kansanlaulu on myös ”Olen kuullut on kaupunki tuolla” ( Odnozvutshno gremit kolokolchik, ’Yksitoikkoisesti soi aisakello…”)