Kuka kelpaa kirkon jäseneksi, piispa Jolkkonen?

Kuopion piispa Jari Jolkkonen piti merkittävän teologisen ja kirkon jäsenyyttä luotaavan linjapuheen Kirkon evankelioimisen päivillä 15.4. Joensuussa. Julkisuuteen puheesta ei juurikaan noussut muuta kuin Jolkkosen vähän outo kiteytys siitä, että evankelioiminen on saastunut sana.

Ei saastumisesta nyt enempää, eikä evankelioimisesta. Kokonaan huomiotta on jäänyt se, että puheessaan – joka muuten sisälsi poikkeuksellinen vahvaa kansantajuista teologista pohdintaa – Jolkkonen linjasi mielestäni hätkähdyttävän tulkinnan kirkon jäsenyydestä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmenet elänyt jatkuvassa jännitteessä sen suhteen, mitä se jäseniltään edellyttää. Avaran kansankirkon puolustus on lähtenyt periluterilaisesta näkemyksestä, että kasteessa tullaan kristityksi. Äärimmillään ollaan oltu sitä mieltä, että kaste riittää – jopa niin että ”sitä on voitu pitää jonkinlaisena pelastusautomaattina”, kuten Jolkkonen toteaa.

Näkemys on ollut niin vahva, että sen turvin on voitu torjua niin evankelioiminen kuin myös kirkon muuttuminen vain tosiuskovaisten tai uudestisyntyneiden ylikarismaattiseksi yhteisöksi, siis niin että luterilainen kirkko ei ole mikään helluntaikirkko tai herätysliikkeiden oman piirin kesäjuhlat. Tai olisi lähdetty perustamaan seurakuntarajat ylittäviä henkilöseurakuntia suosikkipappien ympärille.

Viime vuosina on tuntunut siltä, että kasteen merkitys kirkon jäsenyyden peruskriteerinä on kuitenkin ohentunut, samanaikaisesti kun on vähentynyt puhe kansankirkosta. Entistä enemmän kuuluu äänenpainoja, jossa vaaditaan lakia ja järjestystä, tiukkaa opillista rajanvetoa, oikeassa olemista, juuri tietyn sortin raamatullisuutta, erottautumista pahasta maailmasta.

Ydinkysymys luonnollisesti on se, mitä kirkko edellyttää jäsenyydeltään. Siis henkisesti ja hengellisesti, sillä juridisesti kirkosta ei voi yksittäistä jäsentä erottaa. Nyt tullaan Jolkkosen puheen julkisuudessa sivuutettuun näkemykseen ja rajanvetoon kirkon jäsenyydestä. Otetaan vähän laajempi lainaus:

”Emme voi edustaa sellaista evankelioimista, jossa ihmisen katsotaan tulevan kristityksi vasta oman ratkaisun tai muiden tekojen perusteella. Tällainen olisi ristiriidassa vahvan vanhurskauttamisoppimme kanssa.

Mutta emme voi myöskään tuudittautua siihen valheelliseen uneen, että kaikki kastetut ovat eläviä kirkon jäseniä, jotka seuraavat Kristusta ja pyrkivät elämään hänen tahtonsa mukaisesti. Hengellisesti välinpitämättömiä on heräteltävä lempeästi ja kutsuttava rohkeasti takaisin Kristuksen seuraamisen tielle, kirkon uskon ja lähimmäisen rakkauden tielle.

Evankelioimisen tulee aina johtaa elävään ehtoollisyhteyteen omassa kotiseurakunnassa. Muuten jokin on pielessä.”

Olennaista Jolkkosen päätelmässä on tuo lause: elävä ehtoollisyhteys omassa kotiseurakunnassa. Jos se ei toteudu, jokin on pielessä. Ei Jolkkonen sano suoraan, mutta näin tulkitsen: kirkon täysimittaiseen jäsenyyteen ja kristittynä elämiseen ei riitä sakramenteista vain kaste vaan se edellyttää myös elävää ehtoollisyhteyttä omassa kotiseurakunnassa.

Varmasti tämä on aivan oikea teologinen tulkinta ja tavoite. Onhan sakramenttien eli kasteen ja ehtoollisen jakaminen määritelty yhdeksi kirkon päätehtäväksi jo Kirkkolain 2 §:ssä.

Mutta voi olla hyvä myös vähän tarkemmin katsoa, miten se toteutuu. Se on kirkossa helppoa, koska kaikki on tarkkaan tilastoitu.

Tilasto kertoo, että vuonna 2015 Suomen ev.lut. kirkossa järjestettiin 41 758 pääjumalanpalvelusta. Niihin osallistui kaikkiaan 3,4 miljoonaa henkeä. Viikkotasolle muunnettuna tämä tarkoittaa, että seurakuntien pääjumalanpalveluksiin osallistui viime vuonna viikoittain yhteensä keskimäärin 65 690 henkeä ja yhden yksittäisen messun osallistumajäärä oli keskimäärin 79 henkeä. Kaikkinensa jumalanpalveluksiin osallistui viikoittain 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta.

Näissä pääjumalanpalveluksissa ehtoollisella kävi 1,7 miljoonaa henkeä eli yhdessä jumalanpalveluksessa ehtoollisella kävi keskimäärin 41 henkeä. Verrattuna seurakuntien keskiväkilukuun omassa kotiseurakunnassaan aktiivisessa ehtoollisyhteydessä on karkeasti laskien keskimäärin 0,8 prosenttia kirkon jäsenistä.

Kun Jolkkonen asettaa kirkon elävän jäsenyyden kriteeriksi ehtoollisyhteyden kotiseurakunnassa ja tulos on tämä, niin voi todella sanoa, että jokin on pielessä. Ja kun ajatellaan, että jokaista jumalanpalvelusta toimittamaan tarvitaan vähintäänkin neljä palkattua työntekijää tekemään sunnuntaityötä, ollaan vielä enemmän pielessä.

Voidaan toki sanoa, että tilasto ei ole koko totuus. Ja lohduttautua sillä, että ovathan kokonaisluvut kohtuullisen suuria. Ongelma onkin siinä, että luvut ja osanottajat kasautuvat: eivät jumalanpalveluksiin osallistuvat ole joka sunnuntai eri ihmisiä vaan pääosin viikosta toiseen samaa uskollista ydinjoukkoa. Kyllä heistä nopeasti tulee kolme miljoonaa, kun tilaisuuksiakin on yli 40 000.

Seurakunnassa on toki paljon muutakin toimintaa; on hartauksia, piirejä, kerhoja, kuoroja, toimituksia, fb-sivuja, viestintää, , kannanottoja joka lähtöön. Mutta toisaalta, kirkko on strategiassaan asettanut nimenomaan jumalanpalveluksen yhdeksi päätehtäväkseen. Jos kirkon massiivinen koneisto onnistuu päätehtävänsä toteuttamisessa näin huonosti, jokin on todella pielessä.

Jos siis kirkon jäsenyyden tavoitteeksi ja kriteeriksi asetetaan Jolkkosen tavoin ehtoollisyhteys kotiseurakunnassa, mihin sijoittuu kirkon jäsenten valtaenemmistö. Se enemmistö, joka kirkollisveron maksajina kuitenkin rahoittaa pienen ydinjoukon mahdollisuuden kokoontua joka sunnuntai kirkkolain edellyttämään messuun.

Ja jotka veron lisäksi maksavat lastensa päiväkerho- ja rippileirimaksut, kastattavat lapsensa, toivovat avioliitolleen papin aamenen, pyytävät papin hautaamaan omaisensa, luottavat siihen, että kyllä kirkon diakonia auttaa. Ja jotka tulevat kirkkoon nauttimaan musiikista, laulamaan kauneimpia joululauluja, kuuntelevat jumalanpalveluksen radiosta, ottavat somessa kantaa, myöntävät että tässä maailmassa saattaa edelleenkin olla jotain, jota ei voi järjellä loppuun asti selittää.

Mutta jotka eivät ole niin aktiivisia, että heräisivät sunnuntaisin klo 10 kirkkoon ja polvistuisivat vielä ehtoollispöytään. Eli eivät täytä tätä Jolkkosen – ja kirkkolain - kuuluttamaa kotiseurakunnan ja ehtoollisen yhteyttä. Mutta siitä huolimatta maksavat kirkollisveronsa.

Toivon - ja itse asiassa uskon - että Jolkkonen ei ole näyttämässä tälle kirkon jäsenkunnan enemmistölle ovea tai muutenkaan epäilemässä heidän jäsenyytensä vilpittömyyttä ja aitoutta. Tai leimaamassa heitä suoralta kädeltä hengellisesti välinpitämättömiksi.

Enkä yhtään kiellä, etteivätkö messu ja ehtoollinen voi olla jopa itseisarvo, jonka arvoa ei viime kädessä mitata rahalla ja osanottajien määrällä. Kyllä jumalanpalvelukseen kiteytyy jotain luovuttamatonta kirkon ainutlaatuisuudesta, kyvystä tuoda häivähdys ylimaallista mystiikkaa ja selittämätöntä pyhyyttä arjen kylmyyteen. Vaikka kuulijoita ei olisi kuin kaksi tai kolme.

Mutta tässä kovenevien äänenpainojen todellisuudessa ja taloudellisten realiteettien puristuksessa ei ole kaukana ajatus, että kirkko olisi henkisesti kiristämässä jäsenyytensä ehtoja ja lipsumassa avaran kansankirkon mukaisista linjauksista, siitä että jokainen kastettu seurakuntalainen on täysivaltainen kirkon jäsen. Ja antamassa vähän periksi sille, että joku ulkopuolinen pystyisi toisen ihmisen sielun tilan tai hengellisyyden asteen määrittelemään ja arvioimaan hänen kelpoisuuttaan kirkon jäsenenä.

Kun tämä tapahtuu samanaikaisesti, kun kirkon raskaita rakenteita pitää purkaa ja haikailu jumalanpalvelusyhteisöihin, henkilöseurakuntiin, Tuomasmessuihin, lähetyshiippakuntiin ja muihin saman mielisten kokoontumisiin voimistuu, joutuu kysymään, tähänkö suuntaan halutaan todella mennä. Kohti kirkon kääntymistä entistä enemmän sisäänpäin, pienten oman totuuden sisäpiirien keskinäiseksi kivaksi puuhasteluksi.

Vai pitäisikö kirkon jäsenyyden mittarit asettaa ihan kokonaan uuteen asentoon. Asentoon joka vastaisi paremmin sitä todellisuutta, missä kirkon jäsenistön valtaenemmistö elää. Siis se valtaenemmistö, jonka kuva kirkosta ja yhteys kirkkoon muodostuu yhä enemmän siitä, miltä kirkko julkisuudessa näyttää: miten ja minkälaisilla äänenpainoilla kirkon johto esiintyy tiedotusvälineissä, minkälaista keskustelua kirkosta käydään somessa, minkä kuvan kirkon työntekijät itsestään antavat satunnaisissa kohtaamisissa, minkälaisella korvalla kirkko kuuntelee jäseniään.

Siellä ja siinä kirkko kohtaa jäsenensä. Ja siellä ratkaistaan, miten löyhä tai kiinteä yksittäisten jäsenten side kirkkoon on – niin henkisesti, hengellisesti kuin taloudellisesti. Se maailma on paljon suurempi kuin 1,6 tai 0,8 prosenttia.

Historialla ja perinteillä on arvonsa. Mutta arvonsa on myös sillä, miten niitä osataan soveltaa muuttuvassa maailmassa.

36 kommenttia

  • Yrjö Sahama sanoo:

    Ihmisen sisäinen hengellinen tila ei ole toisten ihmisten arvioitavissa. Kirkon varsinainen tehtävä on saattaa ihmisiä pelastuksen osallisuuteen. Tältä osin toiminnan tuloksellisuus näkyy vasta taivaassa. Mutta koska kirkko toimii tässä maailmassa tarvitsee se myös todennettavissa olevaa tavoitteenasettelua. On selvää, että kristitylle tekee hyvää kuulla sananjulistusta ja tulla kokemaan sitä yhteyttä Kristukseen, jonka ehtoollispöytä tarjoaa. Sen vuoksi on rohkaistava ja houkuteltava kristittyjä käymään kirkossa. Pohjoismaissa valitettavan harvoilla on tapana pyrkiä jokaviikkoiseen jumalanpalveluksessa käyntiin. Mutta jo vaikkapa kerran kuussa tapahtuva messuun osallistuminen täyttää kohtuullisen hyvin osallisuuden kokemisen kirkon jumalanpalveluselämään. Ja pelkkä juhlapyhinä käyntikin on toki parempi kuin ei lainkaan. Pappina palvellut isoisäni kirjoitti viisaasti: “Tapa käydä kirkossa on parempi kuin tapa olla käymättä.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Minä ymmärsin Jolkkosta eri tavalla kuin blogisti. Ymmärsin niin, että [evankelioimistyössä] silloin on jokin pielessä, jos evankelioimistyö ei johda kotiseurakunnan ehtoollispöytään [vaan jonnekin muualle]. “Jokin pielessä” ei arvioi kristittyä, vaan evankelioimistyötä.

    Sehän voi olla vaikka sen luontoista, että se ohjaa muihin yhteisöihin, yhteiskristillisyyteen tai jsp kristillisyyteen, joka ei arvosta tavallista kotiseurakuntaa, sen yhteisöä ja sakramenttia.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Teemu

      Puhut täyttä asiaa.

      Kiitos tästä. Löysit oikeat sanat.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Hannu Kuosmanen sanoo:

      Teemu ja Matias, ymmärrän kyllä, että Jolkkonen puhui nimenomaan Kirkon evankelioimisen neuvottelupäivillä ja että puhe asettuu siihen kontekstiin. Toisaalta Jolkkosen puheen ensimmäinen teesi oli, että evankelioiminen eli evankeliumin kuuluttaminen ”on kirkon ydintoiminto, sielu ja tunnusmerkki……oikeastaan se on vielä enemmän: se on itse kristinusko”. Edelleen Jolkkonen toteaa, että ”luterilaisessa teologiassa on erityisen tärkeää yhdistää evankeliointi, kaste ja ehtoollinen”.

      Siis edelleenkin väitän, että jos kirkko tämän ydintoimintonsa – siis evankeliumin kuuluttamisen – toteuttamisessa on epäonnistunut niin, että keskimäärin vain 0,8 prosenttia sen jäsenistä käy ehtoollisella, niin jokin on pielessä.

      Jatkokysymys kuuluu, mitä asialle voisi tehdä, onko tavoite ehtoollisyhteydestä ylipäätään realistinen, pitäisikö kirkon rajalliset resurssit suunnata muuhun kuin jokasunnuntaisen klo 10 jumalanpalveluksen pakollisuuteen, voisiko kasteen ja ehtoollisen yhteys toteutua jotenkin muuten? Vai eikö tätä ylipäätään nähdä kirkossa miksikään ongelmaksi – niin kauan kuin piiri pieni pyörii ja joku maksaa viulut.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Reino Suni sanoo:

    Mitkään kirkon rituaalit eivät tee ihmistä Korkeimman, kristittyjen Jumalan, rakkauden kohteeksi. Vilpitön usko Korkeimman olemiseen, Jeesuksen vahvistuksen myötä, lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmärtämisen noudattamisen käyttäymisen myötä elämässä saa Korkeimman hyväksymisen, mitä se sitten merkitseekään.

    Siis minkään uskonsuuntauksen jäsenyyden perusteella ei aukene ns. taivaspaikka.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Vilpitön usko Korkeimman olemiseen, Jeesuksen vahvistuksen myötä, lähimmäisen rakkauden merkityksen ymmärtämisen noudattamisen käyttäymisen myötä elämässä saa Korkeimman hyväksymisen.” Onkohan tässä nyt oikea järjestys? Minun Raamatussani lukee: “Siinä on rakkaus — ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.” Sakramentit – joita tässä taidetaan rituaaleilla tarkoittaa – ovat seurakunnan välittämiä Jumalan rakkauden osoitksia. Ne kertovat, että me olemme aina Hänen rakkautensa kohteita.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Reino Suni sanoo:

      Martti Pentti.

      Jeesus totesi lähimmäisen rakkaudessa on kaikki laki ja profeetat. Lähimmäisen rakkauteen kuuluu myös rakkaus Jumalaan. Rakkauden kaksoiskäsky.

      Rituaalit, sakramentit, samoin kuin kolmiyhteisen jumalan kaksi jumalaa ovat ihmisten valitsemia, samoin perisynti, jne. Näillä ei pohjaa eikä perustaa Jumalan lähettilään Jeesuksen mahdollisimman realistisiksi todetuissa sanomissa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      “Näillä ei pohjaa eikä perustaa Jumalan lähettilään Jeesuksen mahdollisimman realistisiksi todetuissa sanomissa.” Ihmiset ovat tainneet valita nämä ‘realistisiksi todetut sanomatkin’.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    https://fi.wikipedia.org/wiki/Evankeliointi

    Tuossa suuntaviivoja siihen, mitä evankeliointi ehkä on. Suomessakin on suuri osa ihmisiä, jotka eivät ole aikuisikään mennessään ehkä kuulleet evankeliumia sen oikeassa muodossa. Jotain hengellistä kaunopuhetta he ehkä ovat kuulleet, mutta ei asian tärkeintä ydintä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Mikä se asian tärkein ydin sitten on? Kuinka se sanoitetaan ilman hengellistä kaunopuhetta?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Se sanoitetaan ihan normaalilla arkikielellä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Laitapa esimerkki!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Joskus menneinä vuosina mietin mahdollisuutta käyttää slangia evankeliumin ydinlauseiden yhteydessä: “Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden.” Tämä muotoutui silloin muistini mukaan näin: “Herra Jee on järkänny meidät pummilla rediks.” Jotakin vikaa tässä on. Uskoisin, että evankeliumi etenee aidoimmin inhimillisessä vuorovaikutuksessa, jossa sanojen lisäksi myös teot merkitsevät.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Mikäli joku evankelioinnin vaikutuksesta suuntaa jatkossa askeleensa jonnekin muualle, niin eikö syynä voisi olla se, ettei hän kirkossa saa hengellistä ravintoa. Miksi hänen olisi tultava ehtoolliselle kirkkoon, jos kerran kirkolla on tarjottavana pelkkä ehtoollinen?

    Yrjö tuossa edellä pohdiskeli sitä, ettei hänen mielestään kenenkään usko ole muiden arvioitavissa. Raamatun opetusten mukaan näin kuitenkin on. Onhan siellä mainittu useita kristityn tuntomerkkejä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Yrjö Sahama sanoo:

      Kristityn tuntomerkkinä on usko Kristukseen, ei muuta. Sydämen uskoa emme kuitenkaan voi toisistamme luotettavasti arvioida yksilökohtaisesti, vaikka kyselytutkimusten perusteella tiedämmekin summittaisesti uskovien osuuden väestöstä.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Matias Roto sanoo:

      Ehtoollinen antaa iankaikkisen elämän. Joh. 6: 51 – 54

      Näin suuri on ehtoollisen anti, eikä yhtään vähempää.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Niinpä rakas Matias. Ehtoollinen tarvitsee seurakseen hyvän opetuksen. Ilolla muistamme sinun eläviä saarnojasi. Kaikki ei pääse kuulemaan yhtä hyvää opetusta. Joidenkin askeleet voivat kulkea toisaalle, jotta voivat saada elävää opetusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Tarina kertoo miten palvelija sai kuulla isäntänsä matkustaneen yöllä taivaaseen. Tätä tämä uskova palvelija ei voinut uskoa. Sillä aina isännän lähtiessä, hän aina etukäteen ilmoitti minne oli menossa. Taivaaseen menosta hän ei ole koskaan puhunut mitään. Joten en voi nytkään uskoa isännän menneen taivaaseen.

    Eikö tämäkin tarina opeta siitä, että usko näkyy myös muille. Jollei mitään näy, niin miten voisi olla uskoakaan? Tietysti joidenkin kohdalla määrittelyssä on suuria vaikeuksia. Parempi suhtautua kaikkiin, niin kuin he uskoisivat jo.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Matias Roto:”Ehtoollinen antaa iankaikkisen elämän. Joh. 6: 51 – 54 Näin suuri on ehtoollisen anti, eikä yhtään vähempää.”

    Jos näin olisi niin eikö pienet vauvat pitäisi viedä heti ehtoolliselle? Eikö nyt vasta rippikoulun käyneet pääse ehtoolliselle teidän kirkossanne?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Kuinka teidän kirkossanne Ari, toimitaan tässä asiassa?

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ari Pasanen sanoo:

    Pekka Pesonen ohitat perus kysymyksen eli onko tosiaan niin että ehtoollinen antaa iankaikkisen elämän? Siis kun alle 15 vuotiaat eivät pääse evlut kirkossa ehtoolliselle niin onko heillä iankaikkista elämää?

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Martti Pentti sanoo:

      Lapset pääsevät vanhempiensa tai kummiensa kanssa ehtoolliselle. Minä uskon, että iankaikkinen elämä saadaan kasteessa ja siinä pysytään ehtoollisesta saatavan ravinnon avulla. Kumpikaan sakramentti ei ole irrallaan sanasta. Ilman Jumalan sanaa vesi on vain vettä ja viini ja leipä vain viiniä ja leipää.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Hannu Kuosmanen
    Hannu Kuosmanen

    Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.