Kuka kelpaa kirkon jäseneksi, piispa Jolkkonen?

Kuopion piispa Jari Jolkkonen piti merkittävän teologisen ja kirkon jäsenyyttä luotaavan linjapuheen Kirkon evankelioimisen päivillä 15.4. Joensuussa. Julkisuuteen puheesta ei juurikaan noussut muuta kuin Jolkkosen vähän outo kiteytys siitä, että evankelioiminen on saastunut sana.

Ei saastumisesta nyt enempää, eikä evankelioimisesta. Kokonaan huomiotta on jäänyt se, että puheessaan – joka muuten sisälsi poikkeuksellinen vahvaa kansantajuista teologista pohdintaa – Jolkkonen linjasi mielestäni hätkähdyttävän tulkinnan kirkon jäsenyydestä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on viime vuosikymmenet elänyt jatkuvassa jännitteessä sen suhteen, mitä se jäseniltään edellyttää. Avaran kansankirkon puolustus on lähtenyt periluterilaisesta näkemyksestä, että kasteessa tullaan kristityksi. Äärimmillään ollaan oltu sitä mieltä, että kaste riittää – jopa niin että ”sitä on voitu pitää jonkinlaisena pelastusautomaattina”, kuten Jolkkonen toteaa.

Näkemys on ollut niin vahva, että sen turvin on voitu torjua niin evankelioiminen kuin myös kirkon muuttuminen vain tosiuskovaisten tai uudestisyntyneiden ylikarismaattiseksi yhteisöksi, siis niin että luterilainen kirkko ei ole mikään helluntaikirkko tai herätysliikkeiden oman piirin kesäjuhlat. Tai olisi lähdetty perustamaan seurakuntarajat ylittäviä henkilöseurakuntia suosikkipappien ympärille.

Viime vuosina on tuntunut siltä, että kasteen merkitys kirkon jäsenyyden peruskriteerinä on kuitenkin ohentunut, samanaikaisesti kun on vähentynyt puhe kansankirkosta. Entistä enemmän kuuluu äänenpainoja, jossa vaaditaan lakia ja järjestystä, tiukkaa opillista rajanvetoa, oikeassa olemista, juuri tietyn sortin raamatullisuutta, erottautumista pahasta maailmasta.

Ydinkysymys luonnollisesti on se, mitä kirkko edellyttää jäsenyydeltään. Siis henkisesti ja hengellisesti, sillä juridisesti kirkosta ei voi yksittäistä jäsentä erottaa. Nyt tullaan Jolkkosen puheen julkisuudessa sivuutettuun näkemykseen ja rajanvetoon kirkon jäsenyydestä. Otetaan vähän laajempi lainaus:

”Emme voi edustaa sellaista evankelioimista, jossa ihmisen katsotaan tulevan kristityksi vasta oman ratkaisun tai muiden tekojen perusteella. Tällainen olisi ristiriidassa vahvan vanhurskauttamisoppimme kanssa.

Mutta emme voi myöskään tuudittautua siihen valheelliseen uneen, että kaikki kastetut ovat eläviä kirkon jäseniä, jotka seuraavat Kristusta ja pyrkivät elämään hänen tahtonsa mukaisesti. Hengellisesti välinpitämättömiä on heräteltävä lempeästi ja kutsuttava rohkeasti takaisin Kristuksen seuraamisen tielle, kirkon uskon ja lähimmäisen rakkauden tielle.

Evankelioimisen tulee aina johtaa elävään ehtoollisyhteyteen omassa kotiseurakunnassa. Muuten jokin on pielessä.”

Olennaista Jolkkosen päätelmässä on tuo lause: elävä ehtoollisyhteys omassa kotiseurakunnassa. Jos se ei toteudu, jokin on pielessä. Ei Jolkkonen sano suoraan, mutta näin tulkitsen: kirkon täysimittaiseen jäsenyyteen ja kristittynä elämiseen ei riitä sakramenteista vain kaste vaan se edellyttää myös elävää ehtoollisyhteyttä omassa kotiseurakunnassa.

Varmasti tämä on aivan oikea teologinen tulkinta ja tavoite. Onhan sakramenttien eli kasteen ja ehtoollisen jakaminen määritelty yhdeksi kirkon päätehtäväksi jo Kirkkolain 2 §:ssä.

Mutta voi olla hyvä myös vähän tarkemmin katsoa, miten se toteutuu. Se on kirkossa helppoa, koska kaikki on tarkkaan tilastoitu.

Tilasto kertoo, että vuonna 2015 Suomen ev.lut. kirkossa järjestettiin 41 758 pääjumalanpalvelusta. Niihin osallistui kaikkiaan 3,4 miljoonaa henkeä. Viikkotasolle muunnettuna tämä tarkoittaa, että seurakuntien pääjumalanpalveluksiin osallistui viime vuonna viikoittain yhteensä keskimäärin 65 690 henkeä ja yhden yksittäisen messun osallistumajäärä oli keskimäärin 79 henkeä. Kaikkinensa jumalanpalveluksiin osallistui viikoittain 1,6 prosenttia seurakuntien keskiväkiluvusta.

Näissä pääjumalanpalveluksissa ehtoollisella kävi 1,7 miljoonaa henkeä eli yhdessä jumalanpalveluksessa ehtoollisella kävi keskimäärin 41 henkeä. Verrattuna seurakuntien keskiväkilukuun omassa kotiseurakunnassaan aktiivisessa ehtoollisyhteydessä on karkeasti laskien keskimäärin 0,8 prosenttia kirkon jäsenistä.

Kun Jolkkonen asettaa kirkon elävän jäsenyyden kriteeriksi ehtoollisyhteyden kotiseurakunnassa ja tulos on tämä, niin voi todella sanoa, että jokin on pielessä. Ja kun ajatellaan, että jokaista jumalanpalvelusta toimittamaan tarvitaan vähintäänkin neljä palkattua työntekijää tekemään sunnuntaityötä, ollaan vielä enemmän pielessä.

Voidaan toki sanoa, että tilasto ei ole koko totuus. Ja lohduttautua sillä, että ovathan kokonaisluvut kohtuullisen suuria. Ongelma onkin siinä, että luvut ja osanottajat kasautuvat: eivät jumalanpalveluksiin osallistuvat ole joka sunnuntai eri ihmisiä vaan pääosin viikosta toiseen samaa uskollista ydinjoukkoa. Kyllä heistä nopeasti tulee kolme miljoonaa, kun tilaisuuksiakin on yli 40 000.

Seurakunnassa on toki paljon muutakin toimintaa; on hartauksia, piirejä, kerhoja, kuoroja, toimituksia, fb-sivuja, viestintää, , kannanottoja joka lähtöön. Mutta toisaalta, kirkko on strategiassaan asettanut nimenomaan jumalanpalveluksen yhdeksi päätehtäväkseen. Jos kirkon massiivinen koneisto onnistuu päätehtävänsä toteuttamisessa näin huonosti, jokin on todella pielessä.

Jos siis kirkon jäsenyyden tavoitteeksi ja kriteeriksi asetetaan Jolkkosen tavoin ehtoollisyhteys kotiseurakunnassa, mihin sijoittuu kirkon jäsenten valtaenemmistö. Se enemmistö, joka kirkollisveron maksajina kuitenkin rahoittaa pienen ydinjoukon mahdollisuuden kokoontua joka sunnuntai kirkkolain edellyttämään messuun.

Ja jotka veron lisäksi maksavat lastensa päiväkerho- ja rippileirimaksut, kastattavat lapsensa, toivovat avioliitolleen papin aamenen, pyytävät papin hautaamaan omaisensa, luottavat siihen, että kyllä kirkon diakonia auttaa. Ja jotka tulevat kirkkoon nauttimaan musiikista, laulamaan kauneimpia joululauluja, kuuntelevat jumalanpalveluksen radiosta, ottavat somessa kantaa, myöntävät että tässä maailmassa saattaa edelleenkin olla jotain, jota ei voi järjellä loppuun asti selittää.

Mutta jotka eivät ole niin aktiivisia, että heräisivät sunnuntaisin klo 10 kirkkoon ja polvistuisivat vielä ehtoollispöytään. Eli eivät täytä tätä Jolkkosen – ja kirkkolain – kuuluttamaa kotiseurakunnan ja ehtoollisen yhteyttä. Mutta siitä huolimatta maksavat kirkollisveronsa.

Toivon – ja itse asiassa uskon – että Jolkkonen ei ole näyttämässä tälle kirkon jäsenkunnan enemmistölle ovea tai muutenkaan epäilemässä heidän jäsenyytensä vilpittömyyttä ja aitoutta. Tai leimaamassa heitä suoralta kädeltä hengellisesti välinpitämättömiksi.

Enkä yhtään kiellä, etteivätkö messu ja ehtoollinen voi olla jopa itseisarvo, jonka arvoa ei viime kädessä mitata rahalla ja osanottajien määrällä. Kyllä jumalanpalvelukseen kiteytyy jotain luovuttamatonta kirkon ainutlaatuisuudesta, kyvystä tuoda häivähdys ylimaallista mystiikkaa ja selittämätöntä pyhyyttä arjen kylmyyteen. Vaikka kuulijoita ei olisi kuin kaksi tai kolme.

Mutta tässä kovenevien äänenpainojen todellisuudessa ja taloudellisten realiteettien puristuksessa ei ole kaukana ajatus, että kirkko olisi henkisesti kiristämässä jäsenyytensä ehtoja ja lipsumassa avaran kansankirkon mukaisista linjauksista, siitä että jokainen kastettu seurakuntalainen on täysivaltainen kirkon jäsen. Ja antamassa vähän periksi sille, että joku ulkopuolinen pystyisi toisen ihmisen sielun tilan tai hengellisyyden asteen määrittelemään ja arvioimaan hänen kelpoisuuttaan kirkon jäsenenä.

Kun tämä tapahtuu samanaikaisesti, kun kirkon raskaita rakenteita pitää purkaa ja haikailu jumalanpalvelusyhteisöihin, henkilöseurakuntiin, Tuomasmessuihin, lähetyshiippakuntiin ja muihin saman mielisten kokoontumisiin voimistuu, joutuu kysymään, tähänkö suuntaan halutaan todella mennä. Kohti kirkon kääntymistä entistä enemmän sisäänpäin, pienten oman totuuden sisäpiirien keskinäiseksi kivaksi puuhasteluksi.

Vai pitäisikö kirkon jäsenyyden mittarit asettaa ihan kokonaan uuteen asentoon. Asentoon joka vastaisi paremmin sitä todellisuutta, missä kirkon jäsenistön valtaenemmistö elää. Siis se valtaenemmistö, jonka kuva kirkosta ja yhteys kirkkoon muodostuu yhä enemmän siitä, miltä kirkko julkisuudessa näyttää: miten ja minkälaisilla äänenpainoilla kirkon johto esiintyy tiedotusvälineissä, minkälaista keskustelua kirkosta käydään somessa, minkä kuvan kirkon työntekijät itsestään antavat satunnaisissa kohtaamisissa, minkälaisella korvalla kirkko kuuntelee jäseniään.

Siellä ja siinä kirkko kohtaa jäsenensä. Ja siellä ratkaistaan, miten löyhä tai kiinteä yksittäisten jäsenten side kirkkoon on – niin henkisesti, hengellisesti kuin taloudellisesti. Se maailma on paljon suurempi kuin 1,6 tai 0,8 prosenttia.

Historialla ja perinteillä on arvonsa. Mutta arvonsa on myös sillä, miten niitä osataan soveltaa muuttuvassa maailmassa.

  1. Mielestäni kysymys ei ole toisten ulos sysäämistä vaan tervettä kehotusta tulemaan siksi mitä me jo kasteen kautta olemme elämään rohkeasti todeksi Jumalan lapsen elämää.

    Lutherin aikanakin oli ihmisiä jotka eivät olleet huomanneet Herran pyhän ehtoollisen suurta lahjaa. Siksi Luther yritti kehottaa ihmisiä että he joka päivä oppisivat lisää uskon asiasta ja joka päivä pyrkisivät eteenpäin elämässään uskon tiellä.

    Hän myös tahtoi varottaa mitä vaaroja sisältyy siihen että ihminen jättää Herran pöydän.

    Isossa katekismuksessa Luther sanoo näin:

    ”Aarrearkku on aivan auki. Se on kannettu jokaisen oven eteen, pantu joka pöytään. Mutta sinun on myös otettava ehtoollinen vastaan ja ajateltava, että se varmasti on se, mistä sanat sinulle puhuvat.

    Siinä onkin kaikki, mitä kristitty tarvitsee valmistautuakseen ottamaan kelvollisesti vastaan ehtoollisen sakramentin. —- Sen tekee vain sydämen usko, joka tuntee tuon aarteen ja haluaa sen omistaa. —

    Lopuksi on vielä tarpeen kehottaa ja innostaa ihmisiä, etteivät he antaisi tuon suuren aarteen, jota kristittyjen keskuudessa joka päivä toimitetaan ja jaetaan, mennä hukkaan. Niiden, jotka tahtovat olla kristittyjä, on toisin sanoen valmistauduttava ottamaan ehtoollisen suuriarvoinen sakramentti vastaan usein. Näemmehän ihmisten suhtautuvan asiaan leväperäisesti ja laiskasti. Evankeliumin kuulijoiden joukossa on runsaasti niitä, jotka ovat — antaneet vuoden, kaksi, kolme tai vieläpä useamman kulua ilman ehtoollisella käyntiä. He kai kuvittelevat olevansa niin vahvoja kristittyjä, etteivät sitä tarvitse.— Muutamat taas väittävät, että ehtoollisella käyminen on vapaasti harkittavissa eikä mikään välttämättömyys. Heille riittää usko ilman sitäkin. Suurimmasta osasta tulee tällä tavoin täysin piittaamattomia, niin että he viimein halveksivat sekä ehtoollista että Jumalan sanaa.

    Olemme kyllä opettaneet ja pidämme siitä kiinni, ettei ketään saa missään tapauksessa pakolla ajaa ehtoolliselle, — Mutta jokaisen on kuitenkin tiedettävä, ettei noin pitkään ehtoollista väistäviä ja vältteleviä ihmisiä voi pitää kristittyinä. Kristus ei näet ole asettanut ehtoollista sitä varten, että sitä esitettäisiin näytelmänä, vaan hän on käskenyt omiensa sitä syödä ja juoda ja tällä tavoin muistaa häntä.

    Näin asia on. Oikeat kristityt pitävät ehtoollista suuressa arvossa. Itse heidän on määrä itseään kannustaa ja suorastaan tunkea sitä nauttimaan.”

    Tällä tavoin oppi-isämme yrittää kehottaa ihmisiä rohkeaan uskon elämään ja säännölliseen ehtoolisella käyntiin.

    • Hyvä, että Martti Lutherin kanta ehtoolliselle osallistumisen tärkeyteen nousi esiin näin selkeästi.

      Arvokasta ajateltavaa antaa myös Tuomas Kempiläisen neljäs kirja teoksessa Kristuksen seuraamisesta. Sen teema on Hurskas kehotus pyhälle ehtoolliselle.

      Muuten: Erityismessut tai juhlamessut avaavat elämyksellisyytensä tähden tien ehtoollispöytään monelle sellaiselle, joka ei muuten sinne uskalla.

  2. Hannu Kuosmanen :”…tässä kovenevien äänenpainojen todellisuudessa ja taloudellisten realiteettien puristuksessa ei ole kaukana ajatus, että kirkko olisi henkisesti kiristämässä jäsenyytensä ehtoja ja lipsumassa avaran kansankirkon mukaisista linjauksista.”

    Avaran kansankirkon ja umpikonservatiivien välisestä mittelöstä oli ESS:sa haastatellun eläkkelle jääneen seurakuntapastorinkin mielestä kysymys Keski-Lahden kirkkoherran valinnassa, jossa vastakkain olivat ehdokkaat, joista viimeiselle vaalisijalle asetettu ehdokas oli kieltäytynyt luovuttamasta seurakunnan tiloja Sateenkaarimessun käyttöön.

    Seurakuntapastorin mukaan Seta oli jo pitkään pyytänyt tiloja Sateenkaarimessulle, ja kun vt.kirkkoherrana toiminut ei ollut niitä myöntänyt, seurakuntapastori oli pitänyt messun NNKY:n tiloissa. Eläkkeellä oleva seurakuntapastori arveli, että jos entinen vt.kirkkoherra tulee valituksi, se aloittaa pitkän jääkauden Lahdessa. ”Avara kansankirkollisuus” hävisi mittelön ja entinen vt.kirkkoherra tuli valituksi, mitä pidän hyvänä asiana paitsi ”moniuskoisen perheemme” näkökulmasta myös siksi, että Lahti on sakramenttien omiin käsiin ottamista ja tod.näk.myös kirkosta eroamista suunnittelevien esikoislestadiolaisten pääpaikka Suomessa.

  3. Martti veljemme sanoo Kol 2:6-7 selityksessä:
    Niiden varmojen väärien kristittyjen, jotka paljon kerskuvat uskostaan, tulisi varoa etteivät petä itseään tällaisella väärällä turhalla kunnialla: Koska minut on kastettu ja olen kristitty en tarvitse mitään muuta jne.

    Jos pidämme itseämme Lutherin opetuksen jatkajina, emme kai voi sivuuttaa olankohautuksella näitä sanoja. Toki jokainen kastettu on täysivaltainen kirkon jäsen. Onko hän kristitty, on sitten aivan eri asia.

  4. Hannu Kuosmanen: ”Toivon – ja itse asiassa uskon – että Jolkkonen ei ole näyttämässä tälle kirkon jäsenkunnan enemmistölle ovea tai muutenkaan epäilemässä heidän jäsenyytensä vilpittömyyttä ja aitoutta. Tai leimaamassa heitä suoralta kädeltä hengellisesti välinpitämättömiksi.”

    Olin itse paikalla kuuntelemassa piispa Jolkkosta ja sen jälkeisessä keskustelussa. Missään vaiheessa en kuullut Kuosmasen esittämiä duubioita siitä, etteikö kastetta arvostettaisi jäsenyyden perusteena. Siitä ei tarvittu kahta sanaa.

    Kyse on nimenomaan siitä, minkä Kuosmanenkin siteerasi piispa Jolkkoselta: kutsutaan kastettuja kristittyjä lempeästi ja rohkeasti niin, että ”evankelioimisen tulee aina johtaa elävään ehtoollisyhteyteen omassa kotiseurakunnassa”.

    Pääpaino evankelioimisessa on johtaa kastettu kristitty (sic!) elävään seurakuntayhteyteen ja ehtoollispöytään.

    Kun messussa pappi kutsuu seurakuntaa ehtollispöytään ”tulkaa, kaikki on jo valmista”, evankelista / toinen kristitty kutsuu toista arjessa ehtoollispöytään ”tulkaa, kaikki on jo valmista”.

    Ei sen evankelioimisen tämän vaikeampaa tarvitse olla.

  5. Jouni Turtiainen: pääpointti blogissani ei ollut siinä, etteikö evankelioimisessa – ja kirkon toiminnassa muutenkin – keskeinen tavoite olisi johtaa ihmisiä elävään ehtoollisyhteyteen kotiseurakunnassa. Pontti oli siinä, mitä Jolkkonen sanoi siitä, jos tämä ei toteudu: ”muuten jokin on pielessä”.

    Sitä yritin sanoa, että jos kirkon jäsenistä vain 0,8 prosentilla on elävä ehtoollisyhteys kotiseurakunnassa, niin jokin on pielessä. Kyllä se on vakavan itsetutkistelun paikka.

    Muihin kommentteihin toteaisin, että ei tätä ongelmaa pääse pakoon Lutherin selän taakse, vaikka kuin ollaan uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlan kynnyksellä. On toki hyvä välillä vilkuilla peruutuspeiliin, mutta kyllä katse pitäisi nyt suunnata eteenpäin, mieluiten vielä sinne mutkan taakse tulevaa ennakoiden.

  6. Pekka Pesonen :”Kansa on heräämässä blogin sisällön kaltaiseen todellisuuteen. Kirkolle tuo herääminen ei lupaa hyvää.”

    Melkein voisi sanoa, että kansa on viihtyen ”nukkumassa” mm. verovaroilla kustannetun Ylen poliittiseen indoktrinaatioon, jossa tuo ”nukkuminen” vailla kilvoittelua mihinkään muuhun kuin biologisten tarpeiden tyydyttämiseen ei todellakaan lupaa kirkolle mitään hyvää.

  7. Kirkkojärjestyksen 1 luvun 5 § mukaan kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.

    Niin ikään kirkon jäsenen tulee antaa kastaa lapsensa ja huolehtia heidän kristillisestä kasvatuksestaan. Ristillistä kasvatusta saatuaan ja rippikoulun käytyään nuori seurakunnan jäsen tekee henkilökohtaisen uskonratkaisunsa, tunnustaa kristillisen uskonsa ja antaa konfirmoida itsensä. Tämän jälkeen hän voi itsenäisesti osallistua ehtoollisen viettoon ja häntä koskee edellä mainitut kirkon jäsenyyden velvoitteet. Näinhän se menee, vai meneekö?

    Ei liene ratkaisevaa, osallistuuko konfirmaation jälkeen ehtoollisen viettoon viikoittain tai vaikkapa vain vuosittain, kunhan vastaus ei ole ”en koskaan”. Eikö kirkon todelliseen jäsenyyteen riitä vilpitön tahto tunnustaa kirkon uskoa ja tahto olla osallisena kirkon armovälineistä? Entä voiko sellaista pitää elävänä kristittynä, joka ei edes tahdo uskoa olevansa syntinen ja Kristukseen sovittaneen hänen syntinsä?

    • Kivimäki: ”Kirkkojärjestyksen 1 luvun 5 § mukaan kirkon jäsenen tulee osallistua jumalanpalvelukseen, käyttää muutenkin armonvälineitä ja edistää seurakunnan tehtävän toteuttamista.”

      Mitä sellaisella järjestyksellä, säännöllä tai lailla on virkaa, jota noudattaa vain 0,8% järjestyksen, säännön tai lain piiriin kuuluvista?

Hannu Kuosmanen
Hannu Kuosmanen
Olen eläkkeellä oleva sitoutumaton toimittaja ja tiedotuspäällikkö, aikoinaan Kotimaan uutispäällikkö ja Uuden Suomen kirkollisista vastaava toimittaja. Toisenlaista näkökulmaa tarjosi tiedotuspäällikön työ suomalaisen kuljetusvälineteollisuuden palveluksessa. Nykyisin katselen maailman menoa kaikkien kuplien ulkopuolelta Kehä III:n tuntumasta, josta näkee hyvin joka suuntaan. Kirkon menoja seuraan julkisuuden ja median muodostaman mielikuvan kautta.