Kuinka käsitellä kuolemanvakavia asioita?

Tämän talven uutiset, koronatilanteen jatkuminen ja Koskelan surmatapaus ovat tuoneet uudella tavalla esiin elämän rajallisuuden.

Yksilön hyvinvointiin ja mahdollisuuksiin keskittynyt aika on ehkä tullut uudenlaiseen tienhaaraan. Nyt pitäisi osata puhua moraalista ilman, että se on ”tylsää moralismia” tai syntipukkien etsimistä somen palstoilla. Pitäisi jaksaa puhua kollektiivisesta syyllisyydestä ja nostaa esiin sosiaalipsykologian tutkimustiedot ihmisten ryhmäkäyttäytymisestä ja arvoista. Pitäisi pitää esillä ajatusta siitä, että tavallisen ihmisen yksittäinen pienikin teko voi myötävaikuttaa toisen ihmisen henkiinjäämiseen. Se ei ole helppoa eikä yksinkertaista.

Olemme tottuneet yksilökeskeiseen elämäntapaan ja näemme julkisuudessa jatkuvasti hyvän elämän opettajia, joiden viesti on: etsi omaa polkuasi, ilmaise itseäsi, tartu elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin, luovu ikävistä asioista ja voi hyvin. Mediaympäristössä ovat jo pitkään korostuneet elämykset, kilpaileminen ja pudotuspelit. Koululaitoksessa halutaan tuottaa huippuosaajia kansainvälistyvään liike-elämään ja korkeakoulujen pudotuspeleissä korostuvat matikkapisteet yhteiskunta-osaamisen kustannuksella. Jääkö matikan lisäksi tilaa etiikalle?

Kuka sitten onnistuisi ylittämään huomiokynnyksen ja herättämään kypsää pohdintaa kuolemanvakavista asioista?

Uskonnonfilosofi Sami Pihlström on ollut ilahduttavasti esillä Kotimaa-lehdessä ja muun muassa Helsingin Sanomissa. Hän on peräänkuuluttanut ”vakavuuden tajua” sekä syyllisyyden käsitteen ymmärtämistä koronatilanteen ääressä. Uskonnonharjoituksen maailmassa syyllisyys, synti tai inhimillisen rajallinen mahdollisuus hyvään ovat tuttuja käsitteitä. Ei voida kuitenkaan enää lähteä siitä, että kaikki suomalaiset ylipäätään ajattelisivat syyllisyyttä tai pahuutta tai että uskonnollinen viitekehys olisi ainoa tapa motivoitua elämän suurten kysymysten pohdintaan. Eettinen keskustelu pitää viedä erilaisiin kupliin ja kanaviin, kirkkokahveilta TikTok-videoihin.

Tutkijoita ja eetikoita tarvitaan sanoittamaan, mitä tarkoittaa kun ihmisen pienilläkin toimilla on monenlaisia seurausvaikutuksia. Tarvitaan asiantuntijoita, jotka kertovat meille - niin epämukavaa kuin se onkin - että jotenkin kollektiivisesti olemme vastuussa heikompien suojelusta. Yhä uudelleen ja uudelleen tulee kasvatuksessa ottaa esiin kysymys siitä, mikä merkitys on jokaisen ihmisen, myös heikompien, elämän suojelemisella. Tärkeitä ovat myös usein näkymättömiin jäävät arkiset hyveet ja toisten ihmisten huomiointi. Niiden ei pitäisi koskaan mennä pois muodista. Kaikki se, mitä tarvitsemme vaikeina aikoina, tiivistyy käsitteeseen aikuisuus. Aikuisuus on joskus vaikeaa ja siihen liittyy kyky tarkastella toiminnan seurauksia pidemmällä aikavälillä. Mediaympäristössä aikuisuus on mielestäni sitä, että tarjotaan ääni tieteentekijöille ja asiantuntijoille ja haastetaan sellaista ajattelua, jossa jokainen puheenvuoro on vain yksi mielipide muiden joukossa.

1 kommentti

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Illalla katsoin TV:stä sairaan hoitajan tilitystä siitä miten heitä on pidetty sankareina, mutta palkkaa tai muuta helpotusta ei ole kuulunut yhtään enempää. Joten huomasin, miten tuo ”sankari” maine on vain estänyt sen, että sairaanhoitajien palkkakuoppaa olisi korjattu ja oloja helpotettu.

    Koskelan tapahtumille saattaa hyvinkin käydä aivan samoin. Kauhistelemme tapahtumaa ja sitten mitään ei tehdä oikeasti lasten hyväksi. Sitten tulee seuraava vastaava tapahtuma ja taas aletaan kirjoittamaan siitä juttuja, mutta varsinaiset syyt jäävät korjaamatta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Minna Mannert
    Minna Mannert

    MATKALLA KIRKOLLE Helsinkiläinen pappi ja aktiivinen kansalainen. Jaan ajatuksia yhteiskunnasta ja kirkon merkityksestä, arvoista ja kaupunkilaisen nuoren aikuisen arjesta.