Kuin huuhkaja autiomaassa? Kristittyjen yhteys moninapaisessa maailmassa

Malkamaanantain psalmissa 102 kirjoitetaan: "Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa. Minä valvon yöni, olen yksin kuin katolla kyyhöttävä lintu." Eri linnut ovat siis kuvastossa kuin Herramme kasteessa Jordan-virralla Pyhän Hengen laskeutuessa kyyhkysen tavoin tai kyyhkyn palatessa arkkiin tulvan alta paljastuneesta maasta viestimään. Kärsimystie vie äärimmäiseen yksinäisyyteen ennen kuin se voi avata tien kaikki turmiovallat murtavan yhteyden ja uuden luomisen todellisuuteen.

Tässä elämässä risti ja ylösnousemus pysyvät yhteen kytkeytyneinä. Emme voi välttää ristiä ja vaivaa, mutta ne eivät ole lopullisen tuhon, kuoleman ja tuskan merkkejä, vaan katoamaton toivo ja rakkaus on läsnä. Ristin teologia kestää myrskyn raivotessa, helteen paahtaessa, kukkuloiden horjuessa ja vuorien väistyessä. Toivon sanoma kertoo uhkaavan epätoivon ja piinaavan kuoleman voivan kääntyä kirkkauden, ilon ja valon voitoksi, uudeksi ja katoamattomaksi elämäksi yhdessä Jumalan koko perheväen kanssa.

Tällainen ristinteologinen ajattelumalli, joka ottaa vakavasti synnin, pahuuden, kärsimyksen ja kuoleman todellisuuden, ei oikein sovi yhteen edistysuskoisen valistus-ideologian, välittömään tarpeentyydytykseen keskittyvän hedonismin tai valtaa, hallintaa ja kunniaa hamuavan valtapolitiikan kanssa. Ehkä siksi nopeita pikavoittoja hamuava aikamme myös tuppaa väsymään ja tulemaan kärsimättömäksi Jumalan myllyjen jauhaessa pitempään kuin oli intouduttu ajattelemaan. Tämä lienee yksi puoli instituutioiden kriisistä. Toinen puoli sitten liittyy myös instituutioihin - kuten kaikkeen inhimilliseen toimintaan - varsin vääjäämättä liittyvään itsetyytyväisyyden, vauhtisokeuden ja suuruuden harhan lieveilmiöihin. On syytäkin katsoa, missä on menty vikaan ja miten voidaan tehdä asioita paremmin. Esimerkiksi paavi Franciscus on näyttänyt esimerkkiä ripittämällä kuuriaansa, hallintokoneistoaan Vatikaanissa oikein urakalla puhumalla joulupaaston aikaan 15 hengellisestä sairaudesta, joista olisi syytä tehdä parannusta: https://w2.vatican.va/content/francesco/en/speeches/2014/december/documents/papa-francesco_20141222_curia-romana.html

Ajatellen ekumeenista liikettä instituutiona yksi sen tehtävän haasteelliseksi tekevä asia on eri kulttuuripiirien sinänsä tervetullut vahvistuminen. Eurooppalainen tai eurooppalaistaustainen kulttuuri, joka esimerkiksi maallistuneisuudessaan muodostaa aivan omanlaisensa kulttuuripiirin, on joutunut myöntämään, että ajatus eurooppalaistyyppisen "modernisaation" etenemisestä ei näytäkään toteutuvan odotetun kaltaisena kaikkialla maailmassa. Myös Euroopassa itsessään on alettu nähdä elettävän pikemminkin "jälkimaallisen" (postsekulaari) kuin maallistuneen ajan keskellä, jolle on tyypillistä perinteisten kirkkojen heikentyminen. Toisaalta myös uskontokielteisyys ja uususkonnollisuus ovat lisääntyneet "jälkikonstantinolaisessa" kontekstissa, jota esimerkiksi Dietrich Bonhoeffer kuvasi ilmaisulla "uskonnoton aika" tarkoittaen kristikunnan aseman rapautumista länsimaissa.

Nyt näyttää siltä, että taloudellisen itsenäisyyden ja niin materiaalisten, henkisten kuin hengellisten resurssien kasvaessa esimerkiksi Aasiassa, todennäköisesti myös Afrikassa ja Etelä-Amerikassa sekä Venäjällä ja Lähi-idässä vahvistuu oma kulttuurinen itsetunto, eikä länsimainen malli enää olekaan niin puoleensavetävä, kun talous ja osaaminen, jopa viihdeteollisuus, kasvaa muutenkin. Toki esimerkiksi Amerikan Yhdysvalloilla ja vaikkapa Saksalla on edelleen keskeinen rooli maailmassa, mutta se näyttää vähentyneen.

Moninapaistuminen on yhtäältä lisännyt keskinäistä tasa-arvoisuutta eri alueiden välillä. Toisaalta kasvava itsetietoisuus sekä toisaalta puuttuva herkkyys kunnioittaa toista luovat myös edellytyksiä hankauksille. Yksi osoitus kristillisiä kirkkoja jakavista arvokonflikteista liittyy muutoksiin seksuaalimoraalissa. Se kytkeytyy myös laajemminkin jännitteeseen perinteisen uskontoihin nojaavan etiikan ja länsimaisen liberaalin demokratian yksilöä painottavan ihmisoikeuspuheen välillä. Näyttääkin yhä selvemmin siltä, että pyrittäessä ihmisoikeuksien universaaliin toteuttamiseen moninapaisen maailman eri kulttuurikonteksteissa tulee entistä vakavammin kiinnittää huomiota tasapainoon yksilön ja yhteisön välillä. Selkeimmät ylilyönnit lienevät aika helposti ja yleismaailmallisesti tunnistettavissa, mutta aika pian joudutaan myös kohtaamaan tulkintakysymyksiä.

Kristillistä uskoa ja sen sisältöjen ymmärtämistä ajatellen on ensiarvoisen tärkeää, että kristinuskon juuriin ja kasvuperustaan kytkeytyvät perusasiat pysyvät yhteisinä ja yhteisesti tunnustettuina. Ekumeeninen liike on tehnyt paljon työtä yhteisen perustan tunnistamisen ja tunnustamisen vahvistamiseksi ja läheisemmän yhteyden löytämiseksi myös niissä kysymyksissä, jotka meitä kristittyjä vielä erottavat. On tärkeää, että tehdyn työn tulokset voidaan kommunikoida paitsi nouseville ja tuleville polville myös eri mantereilla ja tuoda vuoropuheluun myös niiden uusimuotoisten kristillisten yhteisöjen kanssa, jotka eivät suoraan liity mihinkään perinteiseen kirkkokuntaan. Yhteisenä lähtökohtana kristittyjen yhteistyölle voidaan pitää sitä, että tunnustetaan Kolmiyhteinen Jumala ja Jeesus Kristus Herraksi ja Vapahtajaksi Raamatun mukaan. Edes tämä ei aina ole selvää, mutta se on esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvoston tai kirkkomme ekumeenisen strategian ilmaisema kristillisen kirkon tai kristillisen yhteisön kriteeri.

Luterilaisessa maailmanliitossa on puhuttu kirkkoyhteisön "monista keskuksista" eri globaaleilla alueilla sekä tarpeesta ajatella LML:a "transkontekstuaalisesti". Emme ole kukin ajamassa vain oman alueen etuja ja asioita, vaan ennen muuta pyrimme rakentumaan yhteisestä kristillisestä uskosta ja olemaan kiitollisia siitä, mitä voimme toistemme kautta oppia ja saada - oppia myös omasta itsestämme. Vain sitä kautta voimme kasvaa kirkkona olemisessa, joka on lähetetty kaikkialla maailmaan Kristuksen lähettilääksi. Yhteys toisiin luterilaisiin kirkkoihin tekee osaltaan mahdolliseksi lähentyä myös muita kristillisten kirkkojen perheitä. Sitä kautta opimme jotakin myös luterilaisen uskonpuhdistuksen globaalista ja ekumeenisesta luonteesta, mikä jo itsessään kutsuu myös uudistumaan ja elämään terveeksi tekevistä lähteistä: Sanan, sakramenttien ja rukouksen lähteestä ammentaen ja tekemään hyvillä mielin työtä yhteiseksi parhaaksi.

Suomalaisina saamme erityisesti iloita siitä, että se luterilainen kirkko Afrikassa, johon meillä on lähetystyön kautta lujat siteet, lämmin ja läheinen suhde, Namibian evankelis-luterilainen kirkko, isännöi Luterilaisen maailmanliiton vuoden 2017 yleiskokousta reformaation 500-vuotismerkkivuonna. Yleiskokouksen ja merkkivuoden yleisotsikko "Jumalan armon vapauttama" [Kristuksessa] kiinnittää katseen ytimeen: ylhäältä alas tulevaan Jumalan armoon ja sen ilmentämään Jumalan rakkauteen, joka antaa osallisuuden pyhän Kolminaisuuden elämästä, jonka olemus on lahjoittava rakkaus, toisia varten oleminen. Ristin kautta yksinäisyys murtuu yhteydeksi, itseriittoisuus lahjasta elämiseksi ja omastaan lahjoittamiseksi, armosta ja reaalisesta toivosta elämiseksi.

2 kommenttia

  • Reino Suni sanoo:

    Kirjoitus on hyvä esimerkki siitä, että mitä pitempi kirkon oppia puolustava teksti on sitä enemmän tekijä on huuhkaja autiomassa.

    Kirkon opista realistinen esimerkki. Jeesus sanoi ristillä viimeisinä sanoinaan ” henkeni, tänä päivänä “. Ei, henkeni ja ruumiini viimeisenä päiv’nä. En usko hänen valehdelleen tietämyksiään, tunteitaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tomi Karttunen sanoo:

      Kiitos kommentista. Kyllä raamatullinen ihmiskäsitys on varsin kokonaisvaltainen. Jumala ei tullut vain näennäisesti ihmiseksi vaan täydeksi ihmiseksi. Siksi vanha kirkko ajattelikin: mitä ei ole omaksi otettu, ei voi pelastaa.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Tomi Karttunen
    Tomi Karttunen

    Minut vihittiin papiksi v. 1994 ja olen toiminut pääosin seurakuntapappina mutta myös apurahatutkijana sekä vuoden systemaattisen teologian lehtorina. Väittelin v. 2004 Dietrich Bonhoefferin teologiasta. Vuoden 2008 joulukuusta olen työskennellyt teologian ja ekumenian johtavana asiantuntijana Kirkkohallituksen ulkoasiain osastossa. Olen myös systemaattisen teologian, erityisesti ekumeniikan dosentti Itä-Suomen yliopistossa.