Jaakobin kirjeessä, sen kolmannessa luvussa, varoitetaan, ettei kovin monien pitäisi ryhtyä opettajiksi. Tuskin Jaakobilla oli mielessään suomalaisten PISA-tulosten heikkeneminen, vaan ilmeisesti historiallinen kehys oli pikaisen paruusian odottamiseen kyllästyminen ja seurakuntien muuttuminen karismaattisista yhteisöistä hierarkkisiksi. Opettajahan oli juutalaisen käsityksen mukaan lapsen elämässä isää arvostettavampi henkilö, koska isä antoi elämän, mutta opettaja johdatti elämääkin suurempien asioiden äärelle. Hivelee kovasti opettajan, tuon kaikkien kasvatusongelmien alkusyyksi, kuninkaalliseksi puolipäivätyöläiseksi ja elämänpelkoiseksi pikkuhitleriksikin julkisuudessa mainitun ammatin harjoittajaa. Tosin nykyään taas monet antavat arvoa ja tunnustusta opettajan työlle. Ehkä siitä syystä, että arvonanto ja tunnustus tulevat halvemmiksi kuin kunnolliset palkat ja työskentelyolosuhteet.
Pisa-tuloksissahan näkyy vain se väistämätön: kun lapset eivät osaa nauttia ponnisteluista ja vaivannäöstä, kun resurssit viedään minimiin ja lomautuksilla mahdollistetaan vain perusturvallisuuden takaaminen, mutta ei vapaata tai luovaa työn kehittämistä, ei voida olettaa, että oppimistuloksetkaan enää hipoisivat huippua. Kysehän on arvovalinnoista.
Tuota arvovalintaa olen usein miettinyt: kun ihmiset kuulevat että olen koulutukseltani myös teologi, he kysyvät ”no mikset sitten ole pappi?”. Tunnen pappeina toimivia opettajaksikin kouluttautuneita ihmisiä, mutta en ole kuullut heiltä kysyttävän ”no mikset sitten ole opettaja?”. Kummasti ne kaikki työt ovat vaan samanarvoisia kliseissä ja juhlapuheissa, mutta arvostus kyllä tulee pienellä pintaraapaisulla ilmi arkipuheen tasolla.
Samanlainen arkitaso tulee muuten vastaan siinäkin, että seurakunnassa lastenohjaajien palkka on nuorisotyönohjaajien palkkaa alhaisempi. Pienten lasten kasvatus ei sitten ilmeisesti ole niin tärkeää. Tai siis onhan sekin juhlapuheissa – niissä, joiden pitäjien palkka yleensä merkitään H60-alkuisella tunnuksella.
Joku herkempi voi pitää tätä kirjoitusta pappisvastaisena, hienosti sanottuna antiklerikaalisena, mutta kyse ei pohjimmiltaan ole siitä. Kyse on ajatuksen kesyttämisestä. Olen nimittäin löytänyt itseni pohtimasta, miten hienoa olisi olla pappi, koska papilla on valtaa. Ja sehän on vallan heikko peruste ammatinvalinnalle, se. Muuten olen huomannut olevani liian avosuinen ja – mielinen seurakuntatyöhön. Miten se Miljoonasade lauloikaan ”eihän täällä liekit uhkaa, täällä pikku hiljaa pohjaan poltetaan…”.
Saa kai sitä haaveilla, että edes kerran saisi tehdä rippileirin omien suunnitelmiensa mukaan, valita konfirmaatioon virret ja rukoukset, tehdä työvuorolistoja. Aivan niin kuin ne, jotka haaveilevat seisovansa moitteettoman SmartBoard- interaktiivisen metakongitioskeeman äärellä edessään lauma sirkeäsilmäisiä, innokkaita lapsosia punaiset, kiiltävät omenat laukuissaan lahjoina opettajalle, mutta päätyvätkin haljenneen, vihreän lasitaulun, toimimattoman digikameran ja nettipiuhaa vailla olevan läppärin Bermudan kolmioon sorvaamaan kolmiportaisen tuen lausuntoja Wilmaan ja estämään lapsia mätkimästä toisiaan päähän kahdeksan tunnin BlackOps-session jälkitunnelmissa samalla, kun pitää silmällä naapuriluokan kahtakymmentä, joiden opettaja on pakkolomalla. Luoja ei ole kieltänyt (ketään) renkipoikaa haaveilemasta.
Vain opettaja tajuaa, miten rumaa kieltä on puhua kolmeportaisen tuen lausunnoista Wilmassa. Makiaa sanankuljetusta!
Eiköhän Jaakoppi tarkoittanut hengellistä opettajaa eli seurakunnan paimenta. Kommenti on siltä ajalta kun hengelliseltä opettajalta edellytettiin ennen muuta henkilökohtaista uskoa tutkinnon sijasta.
Jorma O, eikö juuri silloin, tuota kohtaa noin tulkittaessa pitäisi olla tarkempi seula nykyisin papiksi?
Juha H, huomasit siis miten voi kirjoittaa kiroilua liki hengelliseen tekstiin. ”Voihan perheterapia” alkaa olla jo sou lääst siison… 😉
Veneestä on jo tappi irti, ja äänekkäät kieltävät sitä enää edes etsimästä.
Yleensä on vielä niin, että kaikkein innokkaimmin pyrkivät (hengellisiksi) opettajiksi sellaiset henkilöt, joilla on siihen kaikkein heikoimmat edellytykset. Ehkä Jaakob oli huomannut saman asian.
Tämä on raflaavuudessaan hyvin yleistävä lausunto. Voisiko kommentoija valaista asiaa muutaman esimerkin avulla?
Omasta puolestani nostaisin Merjan kuvaamasta ilmiöstä esimerkiksi Leo Mellerin.
Sopisiko Merjan toteamus myös joihinkin kirkossamme etiikan saralla aktiivisesti toimiviin/lobbaaviin henkilöihin, joila kyllä on intoa opettaa sekä pappeja, piispoja että riviseurakuntalaisia, mutta joilta puuttuu opettamaansa aiheeseen liittyvä teologinen osaaminen lähes täysin.
Jos viittaat naisten ja seksuaalivähemmistöjen syrjimättömyyttä vaativiin naisiin, niin pieleen menee (toivottavasti minäkin menen arviossani pieleen). Tasa-arvon (joka on monille ”uskovaisille” kirosana) vaatiminen ei edellytä teologista osaamattomuutta – ei myöskään se, että ajattelee joistakin asioista sinun näkemyksestäsi poikkeavalla tavalla.
Olisiko suuntaus nyt sellainen, että opettamaan ovat ryhtyy paljon sellaisia, joilla siihen – Ruuskan sanoja lainatakseni – on inhimillisesti katsoen edellytykset.
Jos Jumala kutsuukin mieluummin sellaisia, joilla omassa itsessään ei ole siihen (esim.) viisaudellisia edellytyksiä?
Mooses sai 40 vuotta paimentaa vuohia ja lampaita, kai miestä siinä hiottiin? Puheensa oli kankeaa.
Minua paremmin Raamattua tutkineet löytävät kai muitakin profeettojen ammattikunnasta, jotka olivat suorastaan vastahakoisia omien edellytystensä rajoitukset tuntiessaan..
Olenko nyt sitten hakoteillä, kun uskon Jaakopin korostaneen uskoa ja sitä vastuuta, mikä väärän tien ja väärän rauhan
julistamisessa on jokaisen päällä?
Mooses oli hyvä esimerkki. Kuolemantuomiotahan mies oli paossa – tehtyään murhan hän joutui paimeneen. Hän ei vain ollut siellä kuin kaksikýmmentä vuotta – Jumalan kutsuessa oli nelikymmenvuotias.
Tässä menee nyt jutut vähän ristiin, kun puhutaan papista ja opettajasta ikään kuin samassa yhteydessä – jota he monesti Jaakobin aikaan olivatkin. Olisiko siis nykyseurakunnan etu tai siunaus huonosti artikuloiva pappi, jolla on kokemusta eläinten hoidosta?
On tunnettua, ettei Luther ollut Jaakobin kirjeen suurimpia ihailijoita, ja tästä syystä se kai välillä siirrettiin meidän Raamatussa Johanneksen kirjeiden jälkeen, mutta nyt KR-92 palautettu Hepr:n perään.
Mutta jos Jaakobin kirjettä lukee pyhityksen kuvauksena, niin eihän siinä juuri ole huomauttamista. Ymmärrän oikaisuna Paavalin opetuksen väärintulkintoihin, joita noina aikoina varmasti syntyi.
Sopisiko Merjan toteamus myös joihinkin kirkossamme etiikan saralla aktiivisesti toimiviin/lobbaaviin henkilöihin, joila kyllä on intoa opettaa sekä pappeja, piispoja että riviseurakuntalaisia, mutta joilta puuttuu opettamaansa aiheeseen liittyvä teologinen osaaminen lähes täysin.”
Tätä nyt lähinnä tarkoitin, Salme. Ja kyllä heitä esiintyy muuallakin kuin kirkossa. Heitä, jotka ovat suuria opettajia omasta mielestään. Kuitenkin kun heitä kuuntelee, huomaa, ettei heillä ole siihen mitään edellytyksiä.
En tiedä oliko tuossa kysymys? Pidän siitä hengellisestä puolesta, uskosta kiinni. Pelkän kirjaviisauden varassa on hankala opastaa tietä etsiviä. Pari ladya on mielestäni kirj. tuossa ihan hyvin.
Opettamisesta tuli mieleen asia, joka minua (muiden muassa) häiritsee kun esimerkiksi kuuntelen Radio Deitä tai luen hengellisiä ilmoituksia tapahtumista.
Usein sanotaan, että se ja se ”opettaa Raamattua” tms. Tuo sana ”opettaa” ei mielestäni läheskään aina sovellu tuollaisiin tilanteisiin. Lähinnähän on kyse sen ja sen Raamatun tulkinnasta eikä suinkaan opettamisesta. Sitä voisi verrata ennemminkin esimerkiksi musiikkikappaleen tulkitsemiseen eli oman näkemyksen esittämiseen tietystä asiasta. Eivät opettajat koulussakaan kai esitä omia mielipiteitään asioista vaan nojaavat tietoon…
Niin, aina kaivataan ”aitoa” Raamatun sanomaa ja vedotaan siihen, että ”sitä ei pidä tulkita”. Sitten kuitenkin kehutaan samaan hengenvetoon niitä, jotka ”opettavat Raamattua” oikein (ts. minun korvasyyhyyni). Mitä opettaminen on ellei tulkitsemista, asian artikulointia?
Siis 6 miljardia erilaista ja yhtä oikeaa tulkintaa?
Näinhän ne nykyään väittävät..
Eiköhän siihen Raamatunlukemiseen löydy joku muukin tie kuin se korvasyyhy?
Mitä Jeesus sanoi puhuessaan, kuinka Pyhä Henki ohjaa totuuteen?
Eikö se enää ole totta, se mitä hän sanoi?
Opettajia ja tulkitsijoita on tietysti täysi kirjo sen mukaan, turhentuuko kristinusko heillä vai ei. ”Empaattinen” ja sitten vähemmän empaattinen lukutapa. Ihminen ilman pyhän tajua myös aika joutava.
Jorma O, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että Pyhä Henki ohjaisi kaikki kristityt oikean Raamatun lukemisen ja tulkinnan äärelle. Minusta ei kuitenkaan ole Pyhää Henkeä komentelemaan. Tuuli puhaltaa missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan.