Jaakobin kirjeessä, sen kolmannessa luvussa, varoitetaan, ettei kovin monien pitäisi ryhtyä opettajiksi. Tuskin Jaakobilla oli mielessään suomalaisten PISA-tulosten heikkeneminen, vaan ilmeisesti historiallinen kehys oli pikaisen paruusian odottamiseen kyllästyminen ja seurakuntien muuttuminen karismaattisista yhteisöistä hierarkkisiksi. Opettajahan oli juutalaisen käsityksen mukaan lapsen elämässä isää arvostettavampi henkilö, koska isä antoi elämän, mutta opettaja johdatti elämääkin suurempien asioiden äärelle. Hivelee kovasti opettajan, tuon kaikkien kasvatusongelmien alkusyyksi, kuninkaalliseksi puolipäivätyöläiseksi ja elämänpelkoiseksi pikkuhitleriksikin julkisuudessa mainitun ammatin harjoittajaa. Tosin nykyään taas monet antavat arvoa ja tunnustusta opettajan työlle. Ehkä siitä syystä, että arvonanto ja tunnustus tulevat halvemmiksi kuin kunnolliset palkat ja työskentelyolosuhteet.
Pisa-tuloksissahan näkyy vain se väistämätön: kun lapset eivät osaa nauttia ponnisteluista ja vaivannäöstä, kun resurssit viedään minimiin ja lomautuksilla mahdollistetaan vain perusturvallisuuden takaaminen, mutta ei vapaata tai luovaa työn kehittämistä, ei voida olettaa, että oppimistuloksetkaan enää hipoisivat huippua. Kysehän on arvovalinnoista.
Tuota arvovalintaa olen usein miettinyt: kun ihmiset kuulevat että olen koulutukseltani myös teologi, he kysyvät ”no mikset sitten ole pappi?”. Tunnen pappeina toimivia opettajaksikin kouluttautuneita ihmisiä, mutta en ole kuullut heiltä kysyttävän ”no mikset sitten ole opettaja?”. Kummasti ne kaikki työt ovat vaan samanarvoisia kliseissä ja juhlapuheissa, mutta arvostus kyllä tulee pienellä pintaraapaisulla ilmi arkipuheen tasolla.
Samanlainen arkitaso tulee muuten vastaan siinäkin, että seurakunnassa lastenohjaajien palkka on nuorisotyönohjaajien palkkaa alhaisempi. Pienten lasten kasvatus ei sitten ilmeisesti ole niin tärkeää. Tai siis onhan sekin juhlapuheissa – niissä, joiden pitäjien palkka yleensä merkitään H60-alkuisella tunnuksella.
Joku herkempi voi pitää tätä kirjoitusta pappisvastaisena, hienosti sanottuna antiklerikaalisena, mutta kyse ei pohjimmiltaan ole siitä. Kyse on ajatuksen kesyttämisestä. Olen nimittäin löytänyt itseni pohtimasta, miten hienoa olisi olla pappi, koska papilla on valtaa. Ja sehän on vallan heikko peruste ammatinvalinnalle, se. Muuten olen huomannut olevani liian avosuinen ja – mielinen seurakuntatyöhön. Miten se Miljoonasade lauloikaan ”eihän täällä liekit uhkaa, täällä pikku hiljaa pohjaan poltetaan…”.
Saa kai sitä haaveilla, että edes kerran saisi tehdä rippileirin omien suunnitelmiensa mukaan, valita konfirmaatioon virret ja rukoukset, tehdä työvuorolistoja. Aivan niin kuin ne, jotka haaveilevat seisovansa moitteettoman SmartBoard- interaktiivisen metakongitioskeeman äärellä edessään lauma sirkeäsilmäisiä, innokkaita lapsosia punaiset, kiiltävät omenat laukuissaan lahjoina opettajalle, mutta päätyvätkin haljenneen, vihreän lasitaulun, toimimattoman digikameran ja nettipiuhaa vailla olevan läppärin Bermudan kolmioon sorvaamaan kolmiportaisen tuen lausuntoja Wilmaan ja estämään lapsia mätkimästä toisiaan päähän kahdeksan tunnin BlackOps-session jälkitunnelmissa samalla, kun pitää silmällä naapuriluokan kahtakymmentä, joiden opettaja on pakkolomalla. Luoja ei ole kieltänyt (ketään) renkipoikaa haaveilemasta.
Minä niin ihailen teitä nykyajan peruskouluopettajia! Se, joka jaksaa kaikkien lomautusten ja säästöjen ja jatkuvasti lisääntyvien käytöshäiriöäiden, häiriintyneiden vanhempien yms. paineessa tehdä tarmokasta, empaattista ja määrätietoista opetus- ja kasvatustyötä, ansaitsee jonkun korkea-arvoisen kunniamitalin.
Ainoaa varmasti aitoa raamatunopetusta on se, kun sanotaan esimerkiksi, että evankeliumissa Matteuksen mukaan luvussa X jakeessa Y vuoden 1992 suomenkielisen kirkkoraamatun mukaan sanotaan näin…
Kaikki muu on tulkintaa, ainakin kaikissa hiukankin opillisiin asioihin viittaavissa kohdissa.
Pyhä Henki varmastikin ohjaa totuuteen, mutta mistä ihmeestä me voimme tietää, milloin on Hän asialla ja milloin oma vajaavainen ymmärryksemme? Entä onko olemassa joku yksi ainoa ehdoton totuus johon Hän ohjaa…
Mielestäni Jumala ja Pyhä Henki ovat niin suuria ja ymmärryksemme ylittäviä, että meitä jokaista ohjataan hyvinkin erilaisia teitä.
Elias ” Mitä opettaminen on ellei tulkitsemista, asian artikulointia?”
Hitto kun sydän alassa retkahti mukavasti, kun huomasin opettajan ”opetuksen” suppeuden. 🙂 Siis artikulointi on ääntämistä ja jäsennellysti ajassa liikkuvien asioiden ilmaisemista. Eikö se ole jokaisen opettajan toive, että ne oppilaat pystyisivät tuohon? Taitava ja antoisa vaikuttaminen tai keskustelukin vaatii tuon osaamisen.
Mutta vakavammin tähän opettajan pitäisi oppilaansa ohjata, jopa niin, että tekee itsensä lopulta täysin tarpeettomaksi. Mitä tehdään oppilailla, jotka ovat jumittuneet yhden asian ympärille yhdessä jankkaamaan pääsemättä eteenpäin?
Elias ” Opettajahan oli juutalaisen käsityksen mukaan lapsen elämässä isää arvostettavampi henkilö, koska isä antoi elämän, mutta opettaja johdatti elämääkin suurempien asioiden äärelle.”
Mutta huomasin kuitenkin asian ymmärryksen hengellisissä kulmissa. Opetettu opettaja voi päästä siihen, että ohjaa elämässä tarvittavien asioiden äärelle ja niitä taitamaan, mutta on vielä suurempi Opettaja, joka vie elämää suurempien asioiden äärelle, jos suostumme Hänen tahdissaan oppimaan. Luonnollista on, että sielullisuudessamme emme malta odottaa ja pyrimme viemään toisetkin näille meidän omille lähteille, jossa joskus on kovin tunkkainen maku. Pahinta on nähdä se, että pakotetaan vielä juomaan jos ei muulla niin jankuttamalla tai rahan voimalla ja sitä pyytäen tai siihen luottaen. Siis kovin monien ei pitäisi ryhtyä Opettajiksi.
Artikulointi on sitä, että ääntää sen käsillä olevan asian kulloisellekin kohderyhmälle sopivaksi. Tietenkin myös niin, että itse on mahdollisimman vähän äänessä. Eli itsensä tarpeettomaksi tekemisestä olen samaa mieltä – mutta joskus irroittautuminen vaatii tapahtuakseen ensin vakaan kiinnittäytymisen. Ainakin tunnetasolla. Samasta on kyse siinäkin, että opettaja johdattaa elämää suurempien asioiden äärelle. Siellä pitää sitten vain antaa tapahtua; opettajan tulee vaieta, jotta Opettaja pääsee vaikuttamaan.
Detalji: Virsiä valitsee hyvin usein kanttorikin. Ainakin oma kokemukseni muutaman vuoden kanttorina toimimisen (tosin vailla kirkkomuusikon koulutusta) jälkeen on tämä. Samoin rippikoulussa – pappi vastaa, mutta yhteistyötä ja paljolti nuorisotyöntekijän kädenjälkeä on todellisuus.
Mutta kysymys vallasta, opettajuudesta ja pappeudestakin on hyvin mielenkiintoinen.
Otetaanpa Tommy Hellsteniltä muutama viisas lause tähän: ”Valta on muiden palvelemista, ei oman aseman pönkittämistä. Vallan saa, kun otta vastuun. .. Valtaa pitäisi olla vain sellaisilla, jotka eivät sitä halua mutta jotka osaavat yhdistää sen rakkauteen.”
Laajasti ymmärretyn neljännen käskyn maailma on kiehtova. Vanhemmat ja lapset. Esimies ja alainen. Opettaja ja oppilas. Pastori ja paimennettavat. Kunnioittamisen todellinen olemus. -Pedagogina ja nyt ”kirkonmiehenäkin” näitä on tullut pohdittua… Ehkä summaan näin: – On syvää (jumalallista?) viisautta antaa valta toiselle ihmiselle. Vallattomuus on välinpitämättömyyttä. Mutta tämäkin on hyvä: ”Rakkaus ja kulkevat käsi kädessä”(Hellsten).
siis : ”Rakkaus ja valta kulkevat….”
Oletin keskustelun kääntyvän enemmän hengelliseen puoleen opettamisessa.
Kun nyt kanttori pääsi kertomaan omista arvokkaista näkemyksistään työssä kirkossa, voinen kertoa, että
eräässäkin seurakunnassa on kaksi kanttoria, jotka molemmat hoitavat myös laitosten hartaustilaisuuksissa sananpalvelijan tehtäviä.
Sen he ovat tehneet hyvin ja kiitoksin, ja uskon sen onnistuneen ennen muuta siksi, että kummatkin ovat ns. herätyskristittyjä ja taatusti uskossa.
Mikään oppikirja ei voita sitä, että sanan opettaja puhuu oman sydämensä lävitse.
Keskustelu on kieltämättä ollut monipolvista. Tuosta neljännestä käskystä täytyy muistaa, että sen antoaikoina ei ollut epäilystäkään, saati tarvetta erilliselle käskylle, siitä, että alaikäiset lapset tottelivat ja kunnioittivat vanhempiaan. Muistaakseni pojat ja tytöt olivat seitsenvuotiaiksi asti äidin käskyläisinä, jonka jälkeen pojat siirtyivät isän mukana liikkumaan miesten piireissä ja tehtävissä. Tottelemisen ja kuuliaisuuden vaatimus oli tuolloin ehdoton.
Pääsääntöisesti kuitenkin se, mistä olisin toivonut keskustelua, oli tuo juhlapuheiden ja käytännön välinen kuilu, jos moista esiintyy. Siis arvostuksissa. Sille nyt vaan ei voi mitään, että keskustelut alkavat elää omalakista elämäänsä.
Muistan vielä vanhan viipurilaisen sotaveteraanin ja hänen suuren perheensä, kaikki olivat poikia ja kaikki teitittelivät vanhempiaan.
Nuorimmat lapset ovat nykyään noin viisikymppisiä.
Ovat pärjänneet elämässään hyvin.
Itse tunnen, että minun olisi pitänyt paremmin kunnioittaa
Tartuin tuohon valta-aspektiin, koska se on pohdituttanut. Ajattelen tosiaan, että papin virka ei ole (tai ei pitäisi olla) kadehdittava homma sen ns. vallan tai sitten ihan todellisenkaan vallan vuoksi. Olen iän myötä huomannut näkeväni papit enemmän ristin- ja taakankantajina kuin hallitsijoina. Kristinuskoon kuuluu myös häpeän sietäminen. Papin tehtävä on olla siinä ”etulinjassa”, ja me muut saamme häntä siinä tukea. Eräs hieno laulu ”Halki yön ja epäilyksen” kuvaa seurakunnan vaeltamista luvattuun maahan. Siinä on näitä tuntoja, vaikkei pappeutta suoraan mainitakaan. Kaikki me toisiamme tuemme ja tuupimme eteenpäin tässä reissussa… Mutta jokin juju siinä, on että sen yhden tyypin hommana on ”paimentaa” ja myös sanoa se Jumalan sana silloinkin kun minä tarjoisin kaunista inhimillisyyttä, tai hokisin ”rauha, rauha, ei mitään hätää” – tai pakenisin paikalta.
Ihmiselämä on sittenkin aika hierarkkista, vaikka kaikki saman ihmisarvon olemmekin saaneet. Kaikissa ihmissuhteissa käytetään valtaa. Tuota asiaa demonisoidaan liikaa. Kun rakkaus, luottamus, usko ja mitänäitänyton puuttuvat, jää jäljelle mälsä taistelu kaikkia vastaan. Yksinkertaisesta tehtävien jakamisesta tuleekin riitojen setvimistä ja epäluulojen kasvattelua. Kyrie eleisonia sitten vaan siihenkin vaivaan.
Seurakunta on tosi mielenkiintoinen työyhteisö. Runsaat 20 vuotta musiikkiopistotyössä olivat yksinäistä puurtamista, tai sitten samaa työtä tekevien kohtalotoveruutta. Srk:n eri työalat voivat parhaimmillaan hienosti tukea toisiaan. Ylipäätään on hienoa että yhteinen asia kokoaa erilaiset ammattitaidot ja kokemukset.
Ai juhlapuheet? Niille kuuluukin viitata kintaalla. Arvostus on itse raavittava jostain. Raha ei ikinä taas jakaannu oikein. Tuottamattomat alat vaativat valtavasti taitoa ja omistautumista, usein koulutusta läpi työuran. Ei niitä hommia rahalla palkita.
Bloggauksessa oli niin paljon asiaa, ettei kommentoija osaa valita mihin tarttuisi. Anteeks ja sori siis. Tuo kuva on muuten vallan mainio. Arvot ja itsearvionti kohdallaan.
Ilpo, kiitos tuosta kommentista, jossa oli paljon viisautta. Tosin ehkä tuo ajatus papeista ”enemmän taakan- ja ristinkantajina” ja ”häpeän sietäjinä” on enemmän kaunis toive kuin arkitodellisuutta, mutta joka tapauksessa suunta, johon toivoisi kuljettavan.
No eipä kestä.
Niin, suuntapa hyvinkin. Mutta eikö toisaalta ole niin, että ”ihmisestä tulee sellainen, millaisena hänet halutaan nähdä” tjsp.?
Jotain sellaista joo. Toisaalta, sitten myös hierarkisuuden kieltäminen on tekopyhää.
Quod Juppiter odit, pedagogem facit.
Näin on!