Kotomaan kasvot

 

Juna kolkkaa kohti pohjoista ja matkalainen nukahtaa vaunun heijaavaan liikkeeseen. Viimeisille lumille, vielä hetkeksi, kevääseen. Läpi kylien ja kaupunkien, pihavalojaan sytyttävän, kotiensa valoja sammuttelevan, nukkuvan Suomen. Jossain joku valvoo.

Aamu herättää kalpeaan kajastukseen ja sitten huomaa, kuinka radanvarren metsässä on yhä suurempia lumisia lämpäreitä, koko ajan lumen määrä lisääntyy.

Tunturissa on lunta, mutta latukoneet kiertävät enää vain osan väylistä. Se riittää, sillä öisinkin plussan puolella pysyvä lämpötila saa latu-urat pehmenemään. Lumen tampattu pinta antaa suksen alla notkahtaen periksi ja välillä sauva sujahtaa syvälle lumeen. Vedet alkavat virrata laaksoihin, enää eivät purot myönnä hiihtäjälle etuoikeuksia.

Ilma on lopputalven päivinä pilvipoutainen, sumuinen. Ajoittain satelee ja kosteutta nousee myös lumen pinnasta. Ounasjoen uomassa näkyy jäätä ja vapaana virtaavaa vettä. Tuonne ei enää uskaltaisi.

Tutut puut suolla, tuttu taukopaikka tien päässä, avara taivas lumisen lakeuden yllä. Vielä kerran, vielä, vielä … kunnes on aika lähteä takaisin kotiin.

 

Kotimatka ajetaan, tuttua tietä. Ensin Väylän vartta, sitten lakeutta ja keskisen Suomen metsätaipaleita ja korkeuseroja. Jäätyneitä ulapoita, vapautuvia ja vapaita vesiä, hymyäviä järviä. Jyväskylän jälkeen alkavat taas hongistoiset harjanteet. Kun päästään moottoritielle, määränpää on jo lähellä.

Pohjoisen tien vartta kirjovat lumiset laikut, muutama poro seikkailee tiellä, mutta ohitukset onnistuvat. Valoisaa riittää koko päiväksi, perille asti.

 

Kun matka etenee, lumi vähenee, mutta tien varrella näkyy edelleen vaaleita laikkuja. Muovipusseja, pahvimukeja, pulloja, roskaa. Pakkaukset ovat kirvonneet kädestä, niin kova kiire on ollut eteenpäin. Muovia, paperia, metallia, kaikkien materiaalien yhdistelmiä. Haalistuneita ja kirkkaanvärisiä pakkauksia, roskia, roskia. Tavaraa, joka ei maadu tai joka maatuu äärimmäisen hitaasti, mutta kauhtuu ja likaantuu nopeasti, jää kevyenä lillumaan maan pinnalle. Roskaa, joka saa kauneimmankin maiseman näyttämään kaatopaikalta

Matkapäivän maisemassa enimmät roskat ovat etelässä. Löytyykö pohjoisen pientareilta samanlainen roskamäärä, kun lumet ehtivät sulaa? Ikävä uhkakuva.

Muovittoman maaliskuun aikana huoli muovin käytöstä ja kierrätyksestä tuntui joskus ylimitoitetulta. Eihän muovi ole meille suomalaisille ongelma. Tai oikeammin: muovin ei todellakaan pitäisi olla meille ongelma. Tässä maassa on tehokas ja edelleen tehostuva järjestelmä, jossa muovi voidaan joko kierrättää ja käyttää uusiksi tuotteiksi tai polttaa. Muovin kotipolttoa ei suositella, mutta asianmukaisissa polttolaitoksissa siitä voidaan tuottaa arvokasta uusioenergiaa. Valistusta ja hyviä neuvoja on riittävästi tarjolla.

Muualla maailmassa ongelma voi olla vielä isompi, mutta Suomi on meidän isänmaamme, yhteinen perintömme ja kokonaan meidän vastuullamme. Harvaan asutun maan tieverkon varrelle mahtuu liikaa likaa.

Tyhjä muovipullo on niin kevyt, että sen kyllä jaksaa kantaa pois maastosta, jos on sen sinne täytenä jaksanut viedä. Muovipussi on vielä kevyempi ja helppo rutistaa pieneen tilaan. Tämän maan muoviongelma ei ole muovi, vaan muovin käyttäjät. Välinpitämättömät roskien heittelijät. Piittaamattomat roskaajat. Valistumattomat.

 

Seitsemän veljestä päättyy komeaan loppulukuun, jossa Aleksis Kivi kertoo veljesten myöhemmät vaiheet, askel askeleelta. Jukolan Eero, miehuusvuosiensa korkeudessa, on valistuneen ja valppaan suomalaisen miehen esikuva.

Sillä sitä halua ja pyrkimystä, jota Jukolan Eeron kuvaan on liitetty, sitä soisi löytyvän enemmän nykyajan suomalaisistakin. Roskaamisen lopettaminen olisi yksi niistä teoista, jotka edistävät yhteisen kotimaamme onnea ja parasta.

”Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. ”

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä, neljästoista luku, 1870.

 

 

  1. Kiitos Jouni lukemisesta. Aina se on mukavaa kun joku huomaa.
    Sama juttu on Sanataidon blogissa, runsaammin kuvitettuna. Kotimaa kun hyväksyy vain pieniä kuvia ja minulla niistä tuppaa tulemaan liian suuria.
    Mietin ladulla pungertaessani, oliko joskus ollut sellainen reissu, joka ei olisi tehnyt hyvää, ellei ruumiille niin sielulle, En muistanut. Lappi tekee aina hyvää. Vetristää hartioita ja rauhoittaa mieltä. Kun hiihtää hitaalla mummomeiningillä, on aikaa ajatella ja katsella.
    Hyvää Vappua ja kevättä!

Laurila Liisa
Laurila Liisahttp://sanataito.blogspot.fi
Sanat ovat uusiutuva, arvokas luonnonvara. Sanat ovat ajatusten peruskallio. Vaalitaan sanojen taitoa, vastuullisesti. Lisää luettavaa http://sanataito.blogspot.fi