Kauan sitten eräässä eteläsuomalaisessa seurakunnassa päättäjät vaativat, että kirkollisten tapahtumailmoitusten yhteydessä ei tarvitse – ja itse asiassa ei pidä – mainita jumalanpalveluksen toimittajien nimiä. Perusteluna oli, että sillä ei ole merkitystä. ”Ei toimittavan papin henkilö ja ominaisuudet ole tärkeitä.” ”Pappia ei pidä valita korvasyyhyn mukaan.”

Taustalla lienee ollut myös kokemus, että papin henkilö vaikutti kirkossa olijoiden määrään. On helppo päätellä, ketkä papeista eivät pitäneet nimien julkaisemista niin tärkeänä.

Myöhemmin eräässä toisessa eteläsuomalaisessa seurakunnassa – seurakuntayhtymässä - viestintä yritti lyhentää paikallislehden maksullisia tapahtumailmoituksia ja poisti toimittajien – papit, kanttorit ja aluksi myös kuorot ja niiden johtajat – nimet pois. Toki nekin tiedot oli silloin jo saatavissa nettisivulta. Siitä syntyi iso haloo ja vaatimuksia nimien palauttamiseksi. Nimet palautettiin ja ilmoitusten kokoa suurennettiin.

Perusteluna vaatimuksille oli, että seurakuntalaisen täytyy saada tietää ja valita, mihin kirkkoon menee, jos pappi miellyttää (tai meneekö lainkaan, jos pappi ei ole mielen mukainen). Kyse ei tainnut olla vain papin henkilöstä, vaan myös sukupuolesta ja ehkä muistakin hengellisesti tärkeistä asioista.

Tänään kai pappien ja muiden toimittajien nimet avustajia myöten mainitaan ilmoituksissa tai niitä ainakin pidetään julkisena tietona. Messujen vakiokävijöille työntekijöiden tavat ja nimet ovat tuttuja, suurelle yleisölle, heille joita kirkkoon yritetään kutsua, nimet harvoin sanovat mitään. Paitsi jotkut isot julkkikset, joita silloin tällöin käytetään houkuttimina.

Eräs sovellus paljon isommassa mittakaavassa tästä kysymyksestä ovat henkilöseurakunnat. Pitäisikö seurakuntalaisen saada valita koko seurakunta korvasyyhynsä mukaan?

Yksi peruskysymys on, kumpi on tärkeämpi: jumalanpalvelus itsessään vai tapa, jolla se toimitetaan ja ketkä sen toimittavat.

Usein kirkossa käyvä saattaa olla valmis kokemaan erilaisia messuja ja saarnoja sekä vaihtelevaa musiikkia. Taidan kuulua tähän ryhmään. On toki myönnettävä, että kaikenlaiset tavat toimittaa messua eivät miellytä, ja voin valita mieltymyksen mukaan. Aina saarnatkaan eivät ehdi nykyaikaan tai muutoin saavuta minua. Toki ehtoollinen toimii aina.

Satunnaiselle kävijälle sen kertainen tapa antaa ainoan kuvan, joka miellyttää tai ei miellytä, puhuttelee tai ei. Satunnaisia kävijöitä on paljon varsinkin konfirmaatioissa ja suurina juhlapyhinä. Silloin siis pitäisi varsinkin ajatella heitä, sisäpiiristä kauempana olevia.

Messut eivät ole esityksiä tai konsertteja, vaikka niitä joskus sellaisina arvostellaan, vaan yhteisöllinen tapahtuma, jossa penkissä istuvatkin ovat toteuttamassa sitä.

Joskus sanotaan, että papit ovat erilaisia ja hoitavat messuja persoonansa, oman korvasyyhynsä mukaan. Monipuolisuus ei kuitenkaan ole peruste hoitaa hommaa huonosti. Kyllä seurakuntalainen voi odottaa, että valmistellaan hyvin, saarna on kiinnostava, selkeä ja jotain antava, ja musiikki samoin.

Messun muodon ja kielen on oltava ymmärrettävää tämän ajan ihmiselle. Jokin syyhy siitä on jäätävä.