”Kirkon jäsenyydellä ja uskonnollisella vakaumuksella ei ole mitään tekemistä keskenään” Näin sanoin joitakin vuosia sitten erään kokouksen epävirallisessa vaiheessa. Kokouksen puheenjohtaja, korkeassa asemassa oleva teologi tuohtui ja piti sitä niin poskettomana heittona, ettei sitä hänen mukaansa kannattanut edes kommentoida.
Sanoisin tänään ihan samoin kuin silloinkin. Tarkoitin silloin ja tarkoitan edelleenkin, että pitää huomata tämä: edes uskonnollinen vakaumus ei sido enää nykyisin kirkon jäsenyyteen eikä uskonnollisen vakaumuksen ohuus eikä sen puutekaan johda välttämättä eroamaan kirkosta, jos jäsenyys koetaan mielekkääksi.
Kirkon sisäpiirin ansa on se, että se tarkastelee kirkon asemaa sisältä ja hahmottaa kirkon haasteet omasta mikromaailmastaan käsin. Kirkonkylän lukion priimukset kantavat sisällään nuoruutensa toimintaympäristöä ja pitävät sitä muidenkin ihmisten normitilana.
On haastavaa huomata, että itseään tunnustavana kristittynäkään pitävä ei enää automaattisesti välttämättä ajattele, että normitila on luterilaisen (tai ortodoksisen) kansankirkon jäsenyys. Näin oli ennen, mutta ei ole enää tänään, eikä varmuudella enää huomenna. Muistettakoon vaikka edellistä tasavallan presidenttiä, joka ei presidenttikautenaan ollut kirkon tai muun uskonnollisen yhdyskunnan jäsen, mutta ilmoitti olevansa kristitty. Ja hän oli sentään iältään isoäiti-iässä.
Kansankirkko, joka korostuneesti painottaa sitoutumista tunnustukseen, vieraannuttaa jäseniä molemmista päistä: niitä, jotka korostavat omaa tunnustuksellista vakaumustaan ja niitä, jotka kavahtavat sitä, että heidän tulisi tunnustaa jotain, mitä eivät koe itselleen tärkeänä, mutta arvostavat kansankirkon jäsenyyttä ja olisivat valmiit jäsenyydellään tukemaan sen työtä. Niitä, joille kansankirkon jäsenyys on itseisarvo, eivät tue mitkään nykyiset yhteiskunnalliset rakenteet ja virtaukset eivätkä sitä tee myöskään kirkon johto ja vastuunkantajat. Tämä pitäisi nyt huomata. Norsunluutornista kun katselee alaspäin, näkee ensimmäisenä omat varpaansa. Katse olisi hyvä nostaa hiukan ylemmäs.
Kimmoke kirjoittaa tämä syntyi siitä, kun eräs ystäväni, ikätoverini, kirjoitti minulle äskettäin tähän tapaan: ”….muutenkaan en oikein tiedä, mitä ajatella luterilaisen kirkon nykyisestä johdosta, jos sitä nyt ylipäätään voi miksikään johdoksi edes kutsua. Kaikesta kriittisyydestäni huolimatta olen pysynyt kirkon jäsenenä. Ainakin toistaiseksi.”
Tangossa tai iskelmässä voi aina palata kotikylään, missä kaikki on kuin ennenkin ja oma tyttö yhä odottaa maitolaiturilla. Mutta vain tangossa ja iskelmässä.
Blogisti jatkaa uskollisesti horjumatonta linjaansa. Kirkon korkeat teologit ja piispat tarvitsevat ohjausta ja ojennusta. Muuten he eivät osaa analysoida ja lukea kirkollista tilannetta oikein. ”Oikeassaolija” kuitenkaan harvoin vakuuttaa. Kirkon jäsenyyden merkitys vaatisi monivivahteisempaa erittelyä tehdäkseen tilaa todellisuudelle.
Kirkoton uskonnollisuus on toki tosiasia. Ihmiset eivät kuitenkaan usein tiedosta, että kristillisyys on kirkon mukanaan kuljettamaa ja mukanaan tuomaa (traditio). Ilman instutionaalista kristillisyyttä ei olisi myöskään yksityinen, kirkoton kristillisyys mahdollinen. Kirkkoa on tarvittu. Eräs 1800-luvun välitysteologi tosin oli sitä mieltä, että kirkon tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi. Sen aate läpäisisi hänen toivonsa mukaan koko yhteiskunnan eikä hengellistä regimenttiä kaivattaisi.
On totta ettei kirkon asema postmodernissa maailmassa ole enää itsestäänselvä. Kirkon on (kuten puolueidenkin) jatkuvasti, yhä uudelleen ansaittava arvonsa. Menneeseen ei voi nojata loputtomiin. Kirkon johdon (sisäpiirin) en kuitenkaan usko olevan niin todellisuudesta vieraantunutta kuin blogisti ajattelee. Mennyttä ei haikailla. Muutos ympäristössä on vain niin suurta ettei siihen vaikuteta pelkästään kirkon omilla ratkaisuilla. Analyysiä on, keinot uupuvat.
En ole huomannut kansankirkon vaativan jäseniltään korostettua tunnustuksellisuutta. Toki kirkon katon alle mahtuu monenlaista yksityisajattelua. Kaikki ei ole kirkon kantaa. Kirkkoon mahtuvat niin perinteisiä arvoja kunnioittavat kulttuurikristityt, kirkon diakonista työtä arvostavat kuin erityisesti kirkon hengelliseen sanomaan tykästyneet.
Uuden yhteisöllisyyden tarjoaminen ja yksinäisyyden hädän torjuminen on kuitenkin kaikkien kirkon itselleen läheiseksi tuntevien yhteinen tarve.
”En ole huomannut kansankirkon vaativan jäseniltään korostettua tunnustuksellisuutta.”
Eikö tilanne olekin juuri päinvastainen. Kirkolle on jotenkin mieluisampaa, kun jäsenistö ei ole kovin tunnustuksellista, mutta pysyy kiltisti jäsenenä maksamassa veronsa. Ei tarvitse selitellä oman olemassaolonsa tarpeellisuutta yms.
Sydämen usko Jeesukseen on aina henkilökohtainen. Kukin yksilönä valitsemme tiemme ja yksilönä seisomme Jumalan edessä. Meidät kukin tuomitaan sanoistamme ja tekojemme mukaan (1Pt.4:5), sillä ”elämä lähtee sydämestä” (San.2:23).
Uskovina haluamme virkistyä ja rakentua yhteisestä uskosta (Rm.1:12; 14:19) ja kuulla aitoa Jumalan Sanan julistusta. Sen tunnistaa hengessään, sillä epäaito puhe ei ruoki eikä vakuuta.
Luopumuksen yhä pimetessä uskovat kokoontuvat kodeissa kuten alkuseurakunta.
Kristitty on jo määritelmänomaisesti jonkin kristinuskoa tunnustavan yhteisön kastettu jäsen. On epäloogista sanoa kristityksi ketään uskontokuntiin kuulumatonta. Globaalissa kristittyjen yhteisössä ovat tietenkin mukana kaikki Kristukseen uskovat kirkkokunnat, joista ev.lut. kirkko on vain pieni osanen. Jo vanhalla ajalla opetettiin ”Extra ecclesiam nulla salus.” (Tähän käsitykseen olen päätynyt, vaika olen kouluni käynyt helsinkiläisessä eliittikoulussa, jossa en suinkaan ollut lähelläkään priimuksen asemaa.) Eri asia on sitten se, että varsinkin kansankirkkoperinnettä kantavissa kirkkokunnissa on mielipidemittausten mukaan huomattava määrä sellaisia jäseniä, joiden henkilökohtainen vakaumus on hyvinkin kaukana kirkon ”virallisesta” opista. Jos kristitty-nimikettä käytetään ilmaisemaan omakohtaista uskonvakaumusta,, voidaan hyvin perustein väittää, että vain osa kirkon jäsenistä on kristittyjä. Yksilötasolla emme kuitenkaan voi pitävästi arvioida vakaumuksen aitoutta, joten julkisessa vallankäytössä on kristittyinä kohdeltava kaikkia kristillisten yhteisöjen jäseniä.
”Yksilötasolla emme kuitenkaan voi pitävästi arvioida vakaumuksen aitoutta, joten julkisessa vallankäytössä on kristittyinä kohdeltava kaikkia kristillisten yhteisöjen jäseniä.”
Olen samaa mieltä. Jostakin takarivosta ponnahti kuitenkin esille esim. seurakuntavaaliehdokas, joka itse ilmoittaa olevansa kirkkoon kuuluva ateisti. Miten on laita hänen kanssaan ko. asiassa?
Salme puttuu kyllä olennaiseen asiaan. Tarkoitin julkisella vallankäytöllä valtiovallan ja kuntien toimintaa, siis lainsäädäntöä ja hallintopäätöksiä. Taanoinhan maahanmuuttovirkamies katsoi olevansa pätevä arvioimaan kristityksi kastetun ulkomaalaisen vakaumuksen aitoutta, mikä on kerrassaan pöyristyttävää.
Harvinaisen fiksua ja rehellistä tekstiä.
Blogistilta hyvä analyysi, kiitos!
Kirjoittajan analyysi on valitettavan hyvin paikkaansa pitävä. Mutta jos arkkipiispakin katsoo, että kirkko ei ole kriisissä, niin kuka sitten vätää johtopäätökset tilanteesta?