Kolmessa edellisessä blogikirjoituksessa raportoin körttifoorumin keskustelujen ja saamieni kirjallisten palautteiden pohjalta: 1. Mitkä ovat körttikansan mielestä sen luovuttamattomia teologisia ja sielunhoidollisia painotuksia, 2. Millainen on liikkeen suhde sukuihin ja millaisia ulkopuolisuudentunteita tästä aiheutuu körttisukuihin kuulumattomille ja 3. Kenen ääni kuuluu tai ei kuulu nykyherännäisyydessä. Tässä bloggauksessa ovat aiheena yhdistyksen talous ja paikallisyhdistysten ongelmat.
Kirjallisissa palautteissa oli kipakkaakin viestiä siitä, että Herättäjä-Yhdistys ei tue pieniä paikallisosastoja riittävästi. Osastot kokevat uupuvansa, kun vastuuta kantava väki on usein ikääntynyttä ja aluesihteerit eivät ole riittävän aktiivisia osastoihin päin. Jotakuta harmitti, että työntekijät eivät ole vastanneet hänen lähettämiinsä sähköposteihin.
Palautteissa myös kyseltiin, onko yhdistyksellä osaavia henkilöitä vastaamassa talousasioista, ja miksi yhdistys kerjää koko ajan rahaa paikallisosastoilta ja jäseniltä. ”Vain raha tuntuu ratkaisevan ja sitä meidän paikallisyhdistysten odotetaan lapioivan pääjärjestölle. Haastan yhdistyksen työntekijät tutustumaan alueensa yhdistyksiin muutoinkin kuin rahan toivossa”, eräässä palautteessa todettiin.
Körttifoorumin keskusteluissa pohdittiin, ymmärretäänkö kentällä, että Herättäjä-Yhdistys ei todella saa mitään tukea kirkolta, kuten kaikki muut isot herätysliikkeet. Tämä johtuu siitä, että muut liikkeet ovat kirkon virallisia lähetysjärjestöjä ja saavat tukea tämän perusteella, mutta Herättäjän lähetystyöntekijät lähtevät Suomen Lähetysseuran kautta. Keskusteluissa kysyttiin, olisiko Herättäjä-Yhdistyksen mahdollista vielä hakea viralliseksi lähetysjärjestöksi, koska muut herätysliikkeet vaikuttavat rahoittavat osin sisälähetystäkin kirkolta saamillaan varoilla.
Keskusteluissa ehdotettiin, että Herättäjä-Yhdistys tiedottaisi vielä avoimemmin siitä, mistä raha yhdistykseen tulee ja mihin se menee. Keskusteluissa hämmästeltiin, että kolehtivaroin ja vapaaehtoisin lahjoituksin pystytään maksamaan näinkin ison työntekijäjoukon palkat, ja pidettiin perusteltuna ja tärkeänä sitä, että yhdistyksellä on työtekijöitä eri puolilla Suomea.
Jotkut kokivat liian kiusalliseksi ja vaikeaksi ottaa paikallisyhdistyksissä puheeksi mahdollisuuden lahjoittaa testamentin kautta yhdistykselle. Toiset taas kiittivät, että on hyvä, kun yhdistys on nostanut tätä asiaa tiedotuksessa viime aikoina esiin.
”Liian helposti ajatellaan, että on olemassa joku liike jossain. Jotkut ikuisesti tummissaan veisaavat mummot maalauksessa. No mutta ei ole. Se on tässä minun ja sinun välillä tai sitten sitä ei ehkä edes ole. Ei sitä ainakaan voi työntekijöille sälyttää. He ovat kiinni siinä, mitä kokouksissa on sovittu ja miten uskotaan kolehtivarojen tai muiden lahjoitusten menevän. Yhdistys tekee varmasti parhaansa, mutta liike on laajempi asia kuin yhdistys”, eräässä kirjallisessa palautteessa todettiin.
Sarjan viides ja viimeinen osa tulee koskemaan Siionin virsiä ja virsiuudistusta. Sarjan aiemmat blogikirjoitukset voi lukea täältä:
Körttireformaatio osa 1: ”On ihan ok olla välillä jäätävän ahdistunut”
Körttireformaatio osa 2: ”Minua ei todellakaan rakastettu liikkeeseen”
Körttireformaatio osa 3: ”Jyräävätkö kutosen pojat kympin tytöt?”
Ihan asiallinen kysymys olisi myös Kotimaa-lehden suhtautuminen YK:n määrittämiin ihmisoikeuksiin ja perustuslakiimme, joka takaa kaikille sananvapauden.
Näyttäisi siltä, että Kotimaa on jopa valmis kiistämään nämä kansalaisoikeudet, koska se julkaisee näiden rajoittamista ajavia mielipiteitä, kuten seuraavassa artikkelissa: https://www.kotimaa.fi/artikkeli/johanna-korhonen-toimittaja-ala-hyysaa-fundamentalistia/ Myös muutamissa tämän jälkeen K24:ssä julkaistuissa artikkeleissa sama kirjoittaja vaatii vastaavalla tavalla perusoikeuksien rajoittamista. Nähdäkseni viesti on mennyt varsin hyvin myös perille ainakin yleiskirkollisessa mediassa.
Salmenkin ongelma on artikkelissa se, ettei hän näyttäisi tunnustavan kaikille sananvapautta, vaan ainoastaan itsensä kanssa samaa mieltä oleville. Oikeampi lähestymistapa olisi puolustaa kaikkien kansalaisten asiallisesti käytettävää sananvapautta katsantokannasta riippumatta.
Poppipappinakin tunnettu Salmi sanoo arvostavansa arkkipiispa Kari Mäkisen rohkeutta osoittaa, että laki on ihmisoikeuskysymys, ei omantunnon kysymys. (Outi Itkonen)
Tuosta asetelmasta tulee vaikutelma, ettei asiasta saisi ajatella kuin yhdellä tavalla. Ehkä se on toimittajan taitavuutta.
Olen ahkera Radio Dein kuuntelija. Mummi x 10. Myös Mikko Salmen ohjelmista olen pitänyt yleensä. Mutta nyt huolestuttaa. Mitä ovat ne ”taustat”, joihin hän perustaa nimen kirjoittamisen lain puolustajien listalle. Ei isä-piispa kai ole syy. Joku yhteisökö? Kuulin omin korvin hänen mainitsevan nimensä kirjoittamisesta uuden lain kannattajien listaan. Pitänee jatkaa tarkkaa kuuntelua ja kommentointiakin. .
jokainen ratkaisee nämä asiat omalla kohdallaan,
mutta en itse kuuntele, ja jos suositukseni kelpaa
niin älkää kuunnelko!
Ihminen voi tehdä sen sijaan monia muita paljon hyödyllisempiä ja
itsellekin tärkeämpiä asioita jotka kantavat ja tuottavat paremman hedelmän.
Kyllä Suomessa on vapaus sanoa mitä haluaa. Kokonaan toinen asia on se, julkaiseeko media sen, mitä sanon. Olen vahvasti sitä mieltä, että media ei suin surminkaan uskalla käsitellä esimerkiksi Jeesuksen homoutta, ei vaikka asian pystyy perustelemaan järkevästi, luotettavasti ja monipuolisesti. Jos kirkko tunnustaisi ko. asian, sillä olisi todellinen perusta mielipiteilleen. Mutta koska kirkko, kirkkokansasta puhumattakaan, ei uskalla edes keskutella asiasta, se joutuu puolustamaan esimerkiksi tasa-arvoista avioliittoa tavalla, joka aiheuttaa enemmä hämminkiä kuin selkeyttää sitä.
Keskutelu on avattu. Ja maahan laskeutui syvä hiljaisuus niin kuin…
Todellakin maahan laskeutuu syvä hiljaisuus…..
Vai meinaat avata ko. aiheesta keskustelun.
Kuule, olet väärällä foorumilla
anteeksi vain!
Oletko käsittänyt pyhät kirjoitukset omalla erittäin persoonallisella tavallasi?
Mihin pyrit?
Mikä / Kuka ohjaa sinua?
Ainoa lohtu on että onneksi kuulut vähemmistöön.
*Voi pyhä yksinkertaisuus, sanoisi tähän moni.
Ainoa joka tuollaista keskustelua jatkaisi saattaisi
olla eräs nimeltä mainitsematon maallishenkinen… k -mies
Alussa oli Kalle Kuokka – ja sitten ei ollutkaan mitään. Kun keskustelun taso ja sitä käyvät henkilöt ovat Kallen luokkaa, siitä ei yksinkertaisesti tule mitään. Ihmisten pelot ovat niin suuret, että he ampuvat alas kaiken mikä uhkaa heidän turvallisuuttaan ja vakaumustaan oli se miten hatara tahansa. (Ja mitä hatarammat perustelut, sitä kiivaampi on yleensä hyökkäys.)
En lähde väittelemään, mutta kylläkin keskutelemaan, millä tarkoitan sitä, että keskustelijat esittävät asialliset argumenttinsa, kuuntelevat toisiaan kunnioittavassa hengessä eivätkä hyökkää Jumalan tai Jeesuksen nimessä toistensa kimppuun tietämättä edes sitä, mistä milloinkin on kysymys. Vähän suurempi sivistys ei siis olisi pahaksi. Syvempi tutustuminen Jeesukseen, Paavaliin, juutalaiseen kulttuuriin sekä Raamattuun avaa silmät näkemään myös sen, mitä ei ole koskaan nähnyt ja ymmärtämään sen, mitä ei ole ennen ymmärtänyt. Jatkammeko siis keskustelua vai tyydymmekö väittelyyn? Jälkimmäisessä tapauksessa en ole mukana.
Olli Arolan mielipiteet ovat poikkeuksellisen erikoisia. Kysynkin, oletko tämä Olli Arola
http://www.evl.fi/kkh/kt/uutiset/huh98/arola.htm
tämä
”Hunsvotin evankeliumi antaa tukkapöllyä kirkolle ja yhteiskunnalle”
osio voidaankin hyvälä syyllä muurata umpeen tällä pvmäärällä ja kellon ajalla
itse olen sanottavani sanonut 2-3 vastausta riittänee,
rupes olemaan keskustelussa sellaisia tyyppejä mielipiteitä että täytyy todella sanoa että eipä tarvitse ainakaan minun jatkaa keskustelua enää tästä.
”viisautta on antaa periksi”
Olen piispan poiasta mielipiteeni kertonut.
Kyllä olen, sikäli mikäli puhe on Kangasalan entisestä kappalaisesta Olli Arolasta. Mileipiteiden poikkeuksellisuuskin on suhteellista: ns. yleinen mielipide ei ole koskaan poikkeuksellinen, mutta hyvin perusteltu mielipide katsotaan aina poikkeukselliseksi, vaikka kysymys olisi alkuperäisestä, mutta väärinymmärretystä asiasta. Kristinuskossa on kysymys juuri suuresta väärinymmärryksestä.
Joka haluaa kuulla liisää mielipiteitäni, voi ottaa vaikka henkilökohtaisesti yhteyttä. Voin vakuuttaa, että yhteydenottaja ei tule pettymään. Yhteystietoni ovat ainakin tämän lehden toimituksessa.
Toisin sanoen , Körtit ovat hyvä esimerkki kirkolle siitä ,että omilla vapaaehtoisilla varoilla voi ylläpitää suurta organisatiota. Tämä vastakohtana sille, että suurimäärä vain perinteellisistä syistä kirkkoon kuuluvia maksaa kirkollisveroa ja ylläpitää kirkkoa ilman henkilökohtaista kannanottoa.
Jos körtit rupeaisivat saamaan rahoja kirkolta , niin se menettäisi osan itsenäisyyttään ja henkilökohtainen vastuuntunne heikkenisi. Tuollaiset , vaikka hyvää tarkoittavat, lahjana saadut rahat ovat pitkän päälle syöpä yhdistyksen sisällä, kun kaikki toiminta tullaan suuntautumaan niin että rahaa tulisi entistä enemmän.
”Lesken Ropo”- periaate on parasmahdollinen omavastuuta ylläpitävä rahoitusmuoto.
Erilaisten kirkon yhteydessä olevien liikkeiden olemassaolo kertoo jostain tarpeesta joka ei riittävästi toteudu kirkon normaalitoiminnassa. Vaitettavasti jotkut liikkeet ovat kai kokeneet kirkon maallistumisen sellaisena uhkana, että oman toiminnan pitäisi ola mahdollisimman paljon itsenäistä ja kirkkoon löyhin siten kiinni. Kun sitten rakennetaan organisaatio ja jopa rakennuksia hankitaan, niin se vie rahaa eikä maallistuminen kai lisää uhrimieltä, paitsi kun olemassaolo tulee uhatuksi. Hyvinä aikoina helposti paisutetaan henkilöstöä, jota ei voikkaan poistaa heikompana aikana. Tämä on ongelma, joka on vaikea ratkaista.
Raha-asioihin liittyy kai aina monenlaisia jännitteitä. Toisaalta liike voi säilyttää mahdollisimman suuren itsenäisyyden, kun sen varat ovat täysin lahjoitusten varassa. Toisaalta tämä tekee taloudenpidosta hyvin epävakaata ja vaikeasti ennustettavaa. Ja koska herännäisyys on korostanut olevansa jyrkästi kirkollinen liike, ei toiminta-avustusten saaminen kirkolta varmaankaan olisi mikään oikeasti liikettä pahalla tavalla sitova ongelma. Mutta sitä en tiedä, huolitaanko kirkon virallisiksi lähetysjärjestöiksi enää uusia toimijoita, kun ajattelu on pikemminkin ollut viime vuosina sen suuntaista (jos olen oikein ymmärtänyt), että pitäisi olla vain yksi yhteinen lähetysjärjestö eikä tällaista sirpaleisuutta kuin nykyään.
Kirjoituksessa mainittu Suomen Lähetysseura käy esimerkistä. Se on määrätietoisesti muuttunut vapaaehtoisen kannatuksen varassa toimivasta yhdistyksestä kirkon lähetysvarojen ja valtion kehitystyövarojen kanavaksi. Seurauksena monet vanhat lähetysystävät surevat sen ohentunutta hengellisyytä.
Olisiko tässä samalla kyse myös siitä, että hengellisyys mielletään eri piireissä niin eri tavoin? Moni varmasti kokee myös, että hengellisyys on syvintä ja todellisinta silloin, kun ihmisten ulkoinen todellisuus, ongelmat ja kokonainen elämä otetaan todesta. Ja onhan tällekin ajattelulle pitkät perinteet Lähetysseurassa, ei se ole vasta viimeaikaisen kehityksen ja taloudellisten sidonnaisuuksien tulosta. Mutta jotkut taas kokevat, että ”oikeaa hengellisyyttä” on vain suora, evankelioiva julistaminen. Ja sitten siinä välimaastossa on monenlaista ajattelua myös.
Lähetysseuran muutos on tuskin ’viimeaikaista’. Olen seurannut sitä vuosikymmeniä.
Minua ei häiritse se, miten paljon/usein H-Y pyytää rahaa, vaan se, että rahanpyynnöt ovat ainoa
sieltä tulevien yhteydenottojen sisältö.
Tässä ollaan varmaan nyt jossakin tosi olennaisessa ytimessä.