Onko Punaisten lahtaaminen 100 vuotta sitten juhlakolikon väärti armon vuonna 2017? Taiteilija sai mielestään kuningasidean, sotki termit juhlakolikko ja muistoraha. Uutisen julkaisemista seurasi kansalaisten puolen päivän someraivo, joka sai aikaan sen, että muuan ministeri alkoi tuntea olonsa orvoksi ja pysäytti prosessin kesken hallituksen ruljanssiriihen, murti suuta, väänti päätä, loihe lausumahan, että jotta tämä leikki loppuu nyt heti paikalla tähän. Sori vaan, että en aiemmin katsonut tarkemmin, kuka siinä kuvassa lahtaa ketä.

Suomen historian pikkujättiläisessä (WSOY 1987, s. 607) todetaan kolkosti: ”Lopulta suomalainen katsoi suomalaista kiväärin tähtäimen yli. Toiselle antoi apua venäläinen, toiselle saksalainen, eikä kumpikaan suomalaisen sinisilmien tähden.”

Suurempaa hulluutta ei liene Suomessa itsenäisyyden aikana harjoitettu kuin tämä jäsentenvälinen raivohullu matsi? Kyse on vieläkin niin traumaattisesta tapahtumasta, että sille ei ole löydetty edes yleisesti hyväksyttyä nimeä. Meillä on ollut talvisota, jatkosota ja Lapin sota, mutta onko meillä heti itsenäisyyden alkumetreillä käyty kansalaissotaa, vapaussotaa, veljessotaa, itsenäisyystaistelua, luokkasotaa vai kenties sisällissotaa? Oliko kyse vain vuoden 1918 tapahtumista vai peräti punakapinasta? Oli miten oli, teloitusjuhlaraha on makaaberi idea. Hyvä, ettei se toteutunut.

Ruttopuiston rovasti rupesi miettimään, että vaikka tuo juhlateloitusraha olikin kuolleena syntynyt idea, niin jotakin meidän täytyy historiastamme muistaa ja ottaa siitä opiksemme.  Eikös se niin mene, että kansakunta, joka unohtaa historiansa, on tuomittu elämään se uudelleen?

Kristityn ei soisi koskaan unohtavan Jeesuksen kokemaa oikeusmurhaa, sitä, miten Jeesus kavallettiin rahasta, ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, astui alas tuonelaan, nousi kolmantena päivänä kuolleista… Uskontunnustus on syytä osata ulkoa, se on hyvä muistisääntö!

Kahden teologiystäväni kanssa tuli jatketuksi tätä teloitusraha-ajatusta. Tuon sensuroidun rahan kääntöpuolella olisi ollut kuva Helsingin stadionista. (Kertokaa minulle, jos ymmärrätte yhteyden, sillä minä en hjummarra ollenkaan.)  Myös Kristuksenteloitusmuistorahalla on kääntöpuolensa: Tyhjä hauta!

Kristus-rahaa tutkaillessamme hoksasimme, että tuo ristiinnaulitun kuva tulee meitä vastaan yhä uudelleen ehtoollispöydässä. Kristus joutuu meidän siivosyntisten käsiin ja jopa hampaisiimme. Tekisi mieli sanoa, että Voi Kristus-parka, mutta onneksi välittömästi tämän surkuteltavan kuvan tilalle piirtyy toinen kuva, se kolikon kääntöpuoli: Kuolemallaan kuoleman voittanut Ylösnoussut Kristus ei tarvitse hautaa, sinne hän ei enää palaa. Turhaan turistit siellä tyhjällä haudalla ramppaavat, sillä ainoa paikka, mistä emme Herraa täällä maan päällä löydä, on juuri hauta. Siksi tämäkään bloggaus ei – rankasta aiheestaan huolimatta – ollut ihan niin haudanvakava kuin kaikesta mielensä pahoittavat tahot kenties toivoivat.