Kohtalokas samba
Tiedän, että palveluksen toimittajana oli Kari Kanala, jonka kanssa kauan sitten olimme samalla sotilaspastorikurssilla. Oikein normaalijärkinen ja joviaali kaveri muistikuvieni mukaan. Hän on sitten ollut esillä monista julkisuudessa olleista tempauksistaan, joten ns. tiemme ovat kulkeneet varsin toisenlaisiin suuntiin.
24 kommenttia
Samba oli tietysti yllättävää, ja varsinkin asusteet, eli vähäpukeisuus ja siihen liittyvä tanssi.
Jotenkin olis odottanut, että mieluummin perinteisissä, kuten Nunnan puvussa, tai peräti Hijabissa olisivat syntiset naiset kirkkoon astuneet, mutta voihan sen syntisyyden tuoda esille ihan sellaisenaan, eikä perisynnin johdosta katumusasussa. Ei se vaate syntiä poista.
Jos he eivät tarvitse armoa, vaan haluavat vastata ihan itse omista teoistaan, kuten yleensä joutuvatkin vastaamaan.
Olin aikeissa katsoa adventtijumalanpalveluksen TV.stä, mutta kun sambatanssijat ilmaantuivat kirkon ovelle panin telkkarin kiinni ja siirryin radion puolella Bachin pariin. Eihän sekään ihan sitä ollut, mita 1. adventtina olisi toivonut, mutta Bach on sentään aina Bach ja saarnakin oli hyvä. Sambatanssi kirkossa tuntui minusta Herran huoneen häpäisemiseltä.
Itse asian huomasin blogin otsikosta.
Saarnattinkohan sitten perinteisessä Albassa vaan katsottiinko jonkinsorttiseen höyhenasuun päähineen kanssa.
Kieltämättä tämän nähneenä olisin herkistynyt.
Vielä ehtii ”paeta baabelista.”
Ollaanko kiinniJeesuksen evankeliumin ja Hoosianna -huutojen katuhälinässä vai ollaanko Suomen kirkon perinteessä kaikkine kulttuurisine näkemyksineen? Paavalin kirkossa yritettiin vähän molempia ja varmasti palautteesta huomataan, kumpia painaa enemmän. Toki samba nyt oli telkkaripalveluun ympätty karnevalistinen huomion herättäjä. Ilman sambaa tuo nyt oli ihan perinteinen jumalanpalvelus ja perinteinen Hoosianna tuli sekin kauniisti ja yhdessä laulettuna. Ehkä tämä keskustelu heijastelee myös sitä, että liberaalin vastakohta ei olekaan vain konservatiivinen vaan autoritäärinen. Sekin on perinnettämme.
Olen aina ihaillut ja kunnioittanut teologien ylimaallista kykyä tehdä yksinkertaisista asioista monimutkaisia ja syvällisiä. En siis lähde viisastelemaan Petri Järveläisen kanssa Kierkegaardista tai kantilaisuudesta.
Sitä vastoin otan kohtalokkaaseen sambaan käytännöllisen teologian näkökulman, hyvin käytännöllisen. Teet Petri yhden olennaisesti virheellisen oletuksen, kun arvioit Kari Kanalan tempausten vaikutusta Paavalin seurakunnan jäsenmäärän kehitykseen. Ja toteat, ettei vaikutusta ole. Ainakaan positiivista.
Virhe on siinä. että ei Kanalan seurakunta olekaan Paavalin kirkon seinien sisällä. Kanalan seurakunta on mediassa. Se on se seurakunta, josta pastorit Jussi Laine ja Henna Ahlfors kirjoittavan tämän samaisen Kotimaan blogissaan Paroki- eikun digitaalinen seurakunta? – Kotimaa . Eli väittämä siitä, että arviolta jopa 80 prosenttia Suomessa asuvista kohtaa kirkon tai siihen liittyviä asioita median kautta. https://www.kotimaa.fi/blogit/digiseurakunta/
Paavalin adventtimessusta noussut keskustelu ja sisäpiirin kohu osoittaa juuri sen, että näin on. Milloin viimeksi olisi yhdestä kirkon jumalanpalveluksesta keskusteltu näin paljon ja värikkäästi?
Kanalan tempauksista voidaan olla tietysti ja aivan oikeutetusti montaa mieltä. Ei kaikkeen roustaamiseen ehkä kannata lähteä ja pelisilmää voi käyttää silloin, kun futis ei juuri nyt ole se ykkösasia.
Mutta jos ei mitään yritä, ei myöskään saa mitään aikaan. Varsinkin jos ja kun on kysyntää. Kiistatta Kanala on tällä hetkellä kirkon näkyvin mediahahmo, ainakin televisiossa – taitaa kirkollista ilmatilaa pitkään hallinnut Päivi Räsänen jäädä jo toiseksi.
Ja mitä tämä sambakohu oikein on? En nyt oikein tiedä, eroaako sambakulkueen värikkyys ja vaatteilla koreilu niin kovasti vaikkapa ortodoksisen tai katolisen kirkon prelaattien viehtymyksestä kultaan ja mirhamiin.
Positiivisempaa tämä mielestäni ainakin on kuin esimerkiksi patriarkka Kirillin steppailu timattiristein ja kerubeja esittävillä ikoneilla somistetussa klobukissaan presidentti Putinin seurapiireissä.
Ja kovin vähissä vaatteissa taisivat keskiajan madonnat ja pyhimyksetkin esiintyä kirkkotaiteessa. Rytmimusiikki tietysti on pahasta, paitsi afrikkalaisilla. Ja Turun Maata näkyvissä -festareilla. Ja Jaska Löytyllä.
Toiset tykkää, toiset ei. Elämä on!
Ja onhan Kanalalla hyviä kirkon medianäkyvyyden esikuvia. Ihan omasta päästäni voin poimia esimerkiksi helsinkiläisen nuorisopappi Heimer Virkkusen, joka toi 1930-luvulla lentopallon Suomeen ja pääsi ihan lehtiin. Tai kaikkien populistipappien esi-isä Lauttasaaren kirkkoherra Voitto Viro, joka lopulta hurahti filippiiniläisiin henkiparantajiin. Tai Töölön pastori Ilmo Launis, joka keksi elävän kuvan nuorisotyön välineeksi. Tai kirkonmiehen televisioon vienyt Puukirkon pappi Matti Hakkarainen.
Mutta kovin vaisuksi ja yksityisyritteliäisyydeksi on kirkon medianäkyvyys kaikkinensa jäänyt. Ja ilman tukea, teologeilta varsinkin. Ja kirkolliskokoukselta erityisesti.
Vaikka siellä se varsinainen seurakunta – ja seurakuntalaiset – luuraa. Erityisesti juuri nyt.
Sambakulkue saattelee Jeesuksen ristille. Se kertoo jotain olennaista nykykristillisyydestä Tärkeintä on tunnelmonti. Risti on kiva apukeppi elämään. Sen voi kuorruttaa kermakakuilla ja sellofaanilla, se ei tule minua lähelle. Jeesus kantaa ristiä, kristitty ei sellaista halua. .
Jos jostakin syystä joutuu itse luopumaan elämästään ja kantamaan ristiä, niin sitten erotaan kirkosta. ”Eihän Jumala nyt tosissaan tarkoita, että elämässä pitää kärsiä?”. Kivempi on heiluttaa sateenkaarta.
Nykymenon päässä on sateenkaaren alkusyy – veden paisumus. Sitä mitä ihminen pakenee, sinne hän on matkalla. Kun sambarytmit loppuvat, silloin on mahdollista elämän alkaa..
Eikö olisi miettimisen arvoista se, miksi pääkaupunkiseudulla kirkon jäsenyys paikoitellen on 50 prosentin luokkaa. Jos tämä kaikki ”hyvä” on sallittua ja sallittavaa, niin miksi se ei kuitenkaan kiinnosta ihmisiä. Vai on ko niin, ettei ”synnittömään” kirkkoon kuuluminen ole merkityksellsutä, koska karnevaalit toimivat muussa ympäristössä paremmin?
Onneksi suurten keskuksien kirkollinen toiminta poikkeaa paljon siitä, mitä se on niiden ulkopuolella. Näitä Kotimaan juttuja lukiessa saa helposti sen käsityksen, että tässä on kirkon koko kuva. Se näkyy pienten seurakuntien yhteisöllisyydessä. Suurissa kasvukeskuksissa osallistuminen kirkon toimintaan on usein paljon vähäisempää. Ei ainakaan sen aktiivisempaa, kuin muuttotappiokunnissa. Joitakin poikkeuksia tietysti on, molempiin suuntiin.
Petri Järveläinen ”Kierkegaardin mielestä poikansa uhraava Aabraham on uskon ritari, koska hän uhraa maailmansa ja saa sen uskossa takaisin syvällisemmällä tavalla.”
Aabraham on uskon ritari kun uhrasi poikansa? Entäs sitten kun hän ei uhrannut poikaansa, mikä hän silloin on? Hän ei siis uhrannut poikaansa. Kierkegaard on uskonut Paavalia, joka valehtelee.
”Oletan, että Jeesuksen evankeliumeissa kerrottu aasiratsastus oli radikaali kannanotto vallanpitäjien tapaan saapua foorumille. ”
Tuskin tuollaista on tapahtunut, koska herodekset joukkoineen ja roomalaiset olisivat hajottaneet koko joukon.
Ilmoita asiaton kommentti