Kiukkuiset synodaalirääppiäiset: Papisto jumissa Helsingin tuomiokirkossa

Eripurainen ja moniääninen papisto liikuttavan yksimielisenä ehtoollispöydässä: Jeesus on Herra!
Eripurainen ja moniääninen papisto liikuttavan
yksimielisenä ehtoollispöydässä: Jeesus on Herra!

 

”Pyysitte minua puhumaan reformaatiosta. Pidän reformaatiota suurena onnettomuutena. Kyllä teillä luterilaisilla on pokkaa!" - Pappismunkki Serafim Seppälä Espoon hiippakunnan synodaalipuheenvuorossaan.

Paavi Franciscus saapuu reformaation muistotilaisuuteen Lundiin ja Malmöön 31.10.  - Otsikko seurakuntalainen.fi:ssä.

Siis mitä? Onko luterilaisuus kuollut sillä aikaa kun me papit etsimme yhteistä tietä (syn hodos)?  Oliko reformaatio vain muutaman hassun saksalaisteologin epäonnistunut kapinayritys?

Jos haluat ankeuden jatkuvan, niin lue eteenpäin, ole hyvä!

 

Pääesitelmän pitäjä ei antanut armoa edes synodaalikirjalle!
Pääesitelmän pitäjä ei antanut
armoa edes synodaalikirjalle!

 

Piskuinen professori Jaana Hallamaa kiipeää Helsingin hiippakunnan pappien synodaalikokouksen ensimmäisen päivän aamuna 27.9. A.D. 2016 Tuomiokirkon saarnatuoliin pitämään juhlaesitelmää. Nainen katoaa entisen Suurkirkon suursaarnapönttöön kuin ilmavaiva Saharaan. Hennosta äänestä eivät meinaa saada selvää muut kuin me, joilla on kuulolaitteet korvissamme.

Ennen kuin puhuja alkaa haukkua kirkon arkkitehtuuria lattajalaksi hän kertoo, miten vaatimattomalta ja arkiselta yhteinen synodaalikirjamme näyttää ja tuntuu. Ei siis mikään Klassikko jo syntyessään: Kirjan ulkoasu on eleetön ja arkinen eikä herätä erityistä kunnioitusta. Tämä kirja ei ole keräilykappale vaan se on tarkoitettu käyttöön, kenties pokkareiden tapaan vain kertaalleen luettavaksi.” Eikös tällaisen tiedon olisi ihan hyvin voinut pitää omana tietonaan? Enhän minäkään julkisesti mene sanomaan, että opus on ulkoiselta olemukseltaan kuin mikäkin viherpiipertäjäin käsikirja.

Ja sitten päivän evankeliumiin, entisen Nikolainkirkon ja ex-Suurkirkon mollaamiseen! Paksusta tekstistä vastaa professori, kevyemmin altavastaa Ruttopuiston rovasti:

Synodaalikirja aineellisena esineenä on suorastaan räikeässä ristiriidassa sen materiaalisen todellisuuden kanssa, joka ympäröi meidät kokoontumisessamme Helsingin tuomiokirkkona. Tämän kirkon suunnittelussa ja rakentamisessa ei ole tavoiteltu arkista lähestyttävyyttä ja helppoa käytettävyyttä vaan mahtavuutta, auktoriteettia ja arvovaltaa.

RR: Ideana oli, että Helsingin Helmi näkyisi kauas merelle asti. Eli siis kaiken yläpuolelle kohoava kirkko olisi ensimmäisenä vastaanottamassa Helsinkiin meriteitse saapuvia. Mikä muu rakennus olisi ansainnut samanlaisen korotuksen? Presidentinlinnako? Vai kenties eduskuntatalo?

Oma Vanha kirkkoni on myös arkkitehti Enkelin (lapsille äng-äänne on vaikea) suunnittelema. Myös se oli aikoinaan korkeammalla kuin Ruttopuistoa ympäröivät rakennukset, lähinnä kaksikerroksiset puutalot. Tänä päivänä Vanha kirkko kerää ympäristönsä matalimpana ja ainoana puisena rakennuksena kehuja nimenomaan arkisella lähestyttävyydellään ja helpolla käytettävyydellään.

Hiippakuntamme tuomiokirkko on Helsingin monumentaalikeskustan huomattavin rakennus. Kirkkoa ei ole rakennettu esteettömäksi, vaan sisään päästäkseen on ponnisteltava. Kirkkoon tulija istutetaan pilttuuseen, josta poistuminen kesken tilaisuuden on lähes mahdotonta. Massiivisen kokoinen ristiarkkitehtuuri saa aikaan sen, ettei kirkossa ole oikeastaan yhtään hyvää istumapaikkaa. Alttari on etäällä ja saarnatuoli loitolla, urut pauhaavat kaukana taustalla. On helpompi pitää hiippakuntamme tuomiokirkkoa valtiollisten jumalanpalvelusten näyttämönä ja keskustan turistikohteena kuin hengellisen elämän suojapaikan tarjoavana kotikirkkona.

RR: Emme me historiallemme mitään voi. Venäjän keisari lainasi rahat kirkon rakentamiseen ja kirkko sai keisarin nimen, joka tietysti viittasi myös Pyhään Nikolaokseen, tuttavallisemmin joulupukkiin. Turistit ihmettelevätkin alvariinsa, että onko tämä ihan oikeasti luterilainen kirkko. Kielipuolena vastaan, että jees, mutta haluaisin sanoa, että enemmän tämä on saksalais-venäläinen luomus. Juhlava kuin mikä, mutta toisaalta me ihmiset tarvitsemme arkemme keskelle juhlaa ja isoja tiloja, joissa mahdumme ylentämään sydämemme Jumalan puoleen.

Myönnän, että kun tätä nykyä valkoisen keppini kanssa könkkään tähän pappisvihkimyskirkkooni, niin körttiläisen vaivaista vaellukseni on. Mutta esteettömyysvaatimukset eivät todellakaan 1850-luvulla olleet keskeisellä sijalla. Lieneekö moista termiä edes ollut tuolloin olemassa?

Olen pari kertaa saarnannut kyseisestä saarnatuolista käsin päin enkä voi kehua kokemuksella. Miksi pitäisi niin korkealta paasata alhaalla oleville muurahaisille? Etenkin kun nykyinen äänentoistotekniikka ei enää vaadi saarnatuoliin kiipeämistä. Päinvastoin: Nykyiset äänentoisto-ongelmat suorastaan vaativat kyseisen pömpelin boikotoimista. Olivatko entisaikain ihmiset meitä parempikuuloisia sanankuulijoita?

Meillä on monenlaisia käsityksiä ja mielikuvia siitä, millainen kirkkomme on tai millainen toivoisimme sen olevan. Tuomiokirkon tyylillään välittämä idea ei taida vastata kovinkaan monen käsitystä toiveiden kirkosta. Valmistuessaan luterilaisten helsinkiläisten arkkitehtuuriltaan moderni, vaikkakin pakanallisesta kreikkalaisesta antiikista tyylinsä lainannut temppeli nimettiin ortodoksisen keisarin mukaan Nikolain kirkoksi. Se ilmensi lojaaliutta, jota pääkaupungin statuksen saanut Helsinki osoitti hallitsijalle. Kirkko, yliopisto ja senaatti muodostivat kolmiyhteyden, jonka varassa suuriruhtinaanmaan elämä sujui totutussa järjestyksessä ja häiriöttä.

RR: Lutherin aikaan teologinen tiedekunta oli tiedekunnista tärkein. Tänä päivänä puhutaan siitä, voisiko kyseisen tiedekunnan lopettaa kokonaan. Niin se maailma muuttuu. Onneksi kukaan ei ole toistaiseksi vaatinut koko empire-keskustan purkamista, jotta tilalle voitaisiin rakentaa helpommin lähestyttäviä moderneja pytinkejä.

Mitä muuten tarkoitetaan puheella Toiveiden kirkosta? Minäkö sen kirkon määrittelen ihan itse? Ja ihanko minun sopii lähteä pois kirkosta, jos se ei minua syystä tai toisesta miellytä? Serafim Seppälä ihmettelee synodaalikirjan ekumeenisessa jälkikirjoituksessaan sitä, miksi luterilaisuuteen pitää yrittää tuoda roomalaiskatolisuutta tai helluntailaisuutta. ”Ortodoksin silmin tällainen ”protestointihakuisuus” näyttää jotenkin suuruudenhullulta. Me olemme tottuneet ajattelemaan, että kirkko on mikä on ja ihmisen tehtävä on mukautua kirkon kaksituhatvuotiseen hengitykseen.”

Tuomiokirkko muistuttaa meitä vähän epämukavasti menneestä ajasta ja sen ihanteista. Se kertoo kirkon ja maallisen vallan liitosta, kirkon sanoman samastamisesta yhteiskuntaa ylläpitävän säätyjärjestyksen kanssa ja sorrettujen äänen sivuuttamisesta tuonpuoleista autuutta koskevia lupauksia antamalla. Tuomiokirkko kertoo ajasta, jolloin kirkon paikka oli vallanpitäjien määrittelemän yhteisöllisen elämän keskuksessa. Se on kuitenkin osa meidän kertomustamme.

RR: Tuomiokirkkoko epämukava rakennus, joka muistuttaa epämukavasta menneisyydestä? Eikö sitten saisi? Eikös tosiasioitten tunnustamista yleisesti ottaen pidetä viisauden alkuna? Jeesus on aina ollut kirkon Herra, keisarit vain silloin tällöin. Muita kirkkoherroja ei välttämättä edes tarvittaisi! Paimenia kirkko tarvitsee paljon, mutta vain yhden Herran.

Synodaalikirjan ja kokoontumispaikkamme pompöösin juhlallisuuden välillä on ilmeinen ristiriita. Ristiriidan alla eläminen on epämukavaa ja on inhimillistä pyrkiä laukaisemaan jännitteet. Kunnon sadulla on onnellinen loppu ja kirkollisessa keskustelussakin ihanteena pidetään usein samanmielisyyttä. Ajattelen, että meidän kannattaa nyt kestää epämukavuutta ja altistua ristiriidoille.

RR: Sadut eivät olleet alkujaan tarkoitettu lapsille vaan aikuisille! Ja aikuiset ovat tottuneet siihen, että mikään ei ole sitä miltä näyttää ja että happy endejä useammin suunnitelmillemme tulee samanlainen loppu kuin Hitchcockin filmeissä: ennalta-arvaamaton.

Ei ollut mitään satua myöskään ensimmäisten kristittyjen elämä. Ristin varjo oli jatkuvasti heidän yllään, heittyi heidän tielleen. Sellainen yhteinen tie (synodos) merkitsi verta, hikeä ja kyyneleitä. Veritodistajana olemista. Se oli alkuseurakunnan arkipäivää.

Kunkin ajan luterilaiset ovat puolestaan niitä, jotka sitoutuvat puhdistettuun ja muuttumattomaan sanaan, jonka Luther on meille välittänyt. Tämän tehtävän jatkaminen kuuluu luterilaisen kirkon pappisvirkaan vihitylle: on jatkettava menneiden sukupolvien uskonsankarien työtä. Saarnatuolin sijoittaminen tuomiokirkon arkkitehtuurissa uskonsankareita ylemmäksi, neljänneksi patsaaksi, korostaa tätä asetelmaa. Papin velvollisuus on omana aikanaan ja omassa tehtävässään täyttää paikka, jonka reformaattorit ovat jättäneet.

RR: Luterilaisiin perinteisiin kuuluu myös, että saarnatuoli on vain pappien ja siivoojien työpaikka. Ei sieltä yleensä professorit huutele herjoja niitten niskaan, joille Tuomiokirkko on rakas. Paikalla oli kaksi piispaa (Askola ja Huovinen) sekä tuomiorovasti Poutiainen, joille kaikille kyseinen kirkko on kotikirkko, vaikkakin ex officio, viran puolesta. Lisäksi paikalla oli penkkirivillinen meitä Tuomiokirkon pappeja. Me olimme kokoontuneet kuulemaan jonkinlaista ilosanomaa, emme tuomiota asiasta, jolle emme mitään voi. Kirkossa pidettävän puheen perusedellytys on, että puhuja tietää, millaiselle seurakunnalle hän kulloinkin puhuu.

Itse asiassa olisi ollut ihan näyttävän näköistä, jos me Tuomiokirkon papit olisimme kulkeneet juhlallisena kulkueena piispojen ja tuomiorovastin vanavedessä kirkon pääovesta ulos protestina professoriaaliselle vihapuheelle. Lööpeissä olisi ollut hienosti: PAPIT PAHOITTIVAT MIELENSÄ KIRKON PUOLESTA! PAPISTOLLE HERNEET NENÄÄN HETI SYNODAALIKOKOUKSEN ALKAJAISIKSI!

Ikävä kyllä me jäimme pilttuisiimme kärvistelemään.

Tuomiokirkon sisustuksen ainoa väriläiskä on hovimaalari Timeon Karl von Neffin alttaritaulu Jeesuksen hautaaminen. Sen aihe on ristiriidassa kipsisten sankariveistosten kanssa. Jeesus ei ole kirkkosalin neljäs, kaikkein voitokkain uskonsankari, vaan tuomionsa kärsinyt rikollinen, pelkkä kuollut ruumis. Kristinusko ei ole pohjimmiltaan dogma, oppi eikä periaate, vaan lihaan tullut, ihmisen osan omakseen ottanut Jumala, joka on kuollut kuoleman, joka on elämän loppu. Pitkänperjantain iltana on olemassa vain pitkänperjantain ilta. Jeesusta hautaan saattavat epätoivon ja surun murtamat ihmiset tarjoavat toisenlaista yhteyttä ja osallisuutta kuin sankarilliset kipsipatsaat. Tähän joukkoon meidätkin on kutsuttu kohtaamaan nykyisiä ristiriitoja, vaikeuksia ja haasteita.

RR: Jaa, alttaritauluko väriläiskä? Ruttopuiston rovastin mielestä synkempää ja tummanpuhuvampaa taulua saa hakea! Alun perin tuon kuvan tilalla piti olla taulu, joka keisarin mukaan muistuttaa liikaa lastenkamaria. Siinä kun Jeesus siunaa lapsia ja on lähestulkoon iloisella päällä. Well, minä olen saanut 36 vuoden ajan katsella kyseistä teosta Vanhan kirkon alttarin yläpuolella. Kiitti, keisari, ihan hyvä diili!

Tämä oli kuudes ja samalla viimeinen synodaalini virassa. Ja jos Tampereen hiippakunnan malli leviää muuallekin, niin sitten nämä kokousistuskelut loppuivat osaltani tähän. Tampereella kun ei eläkepappeja enää kelpuutettu mukaan kokoukseen. Silloin viimeiseksi osallistumisekseni kyseiseen kokoukseen tulee jäämään se hetki, jolloin nimeni maininnan jälkeen minulle sytytetään muistokynttilä yhdessä muitten kollegojeni kanssa, jotka viimeisen kuuden vuoden aikana ovat vaihtaneet hiippakuntaa.

Pitäkää tunkkinne!

18 kommenttia

  • Jouni Parviainen sanoo:

    Lämmin kiitos, Ruttopuiston rovasti! Jaana Hallamaan viesti lienee kokonaisuudessaan ollut iskevä ja kiinnostava kun se pätkittynäkin tuntui ajatuksia herättävältä.

    Kiitos myös, että noudatit eräässä kommentissa esittämääni kainoa toivetta kuulumisten kertomisesta muistakin synodaaleista (https://www.kotimaa.fi/blogit/papit-ja-diakonit-uudistivat-lupauksensa-tampereen-synodaalimessussa/#comment-192957)

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Prof. Jaana Hallamaan puhe on minusta vahva ja hyvä. RR, blogisi teksti ilmaisee hieman toiseen suuntaan tai on ironiaa tai sarkasmia. Hyvin olet asiaan ainakin paneutunut. 🙂

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Toivo: Tässä blogissa tyylilajini on puhtaasti kiukuttelu. Ärsytti se, miten paljon ruutia käytettiin negatiivisiin huomioihin tai asioitten esittämiseen kielteiseltä kannalta. Olisikohan sen kirjan ja kirkonkin voinut nähdä jotenkin myönteisemmässä valossa? Jos synodaali on luonteeltaan työkokous, niin se synodaaliopus oli työkirja.

      Ei kukaan odottanut puhujan kiipeävän synodaalimessussa saarnanneen piispa Askolan jalanjäljissä saarnapönttöön, jossa kuuluvuus uudesta mikrofonista huolimatta oli varsin vaatimatonta luokkaa. Sen sijaan lukupulpetin mikrofoni pelasi tosi hyvin. Pitikö puhujan ehdoin tahdoin päästä reformaattoreitten yläpuolelle?

      Arvaahan huviksesi, millainen korvia sulkeva vaikutus tuollaisella lähestymistavalla oli meihin, joilla oli ns. kotikenttäetu puolellamme…?

      Sisäpaisti: Toivoisin, että voisimme iloita luterilaisuudestamme. Miten paljon fiksumpaa olisi käyttää synodaalipuheenvuorot joukkuehengen kohotukseen. Kritiikkiä saa toki tulla, mutta mieluusti hampurilaismenetelmällä, kiitos.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ymmärrän yskän. Tosin minusta Hallamaa terävästi haastaa pohtimaan kuvaamme kirkosta tuolla vastakkainasettelulla ulkonaisesti vaatimattomasta synodaalikirjasta ja hieman mahtipontisesta tuomiokirkosta. Minusta se ei ole negatiivisuutta.

      Äänentoiston tai kuuluvuuden heikkoudesta olisin varmaan ärsyyntynyt itsekin. Minua kummastuttaa jo sekin, että synodaaliesitelmä pidetään tuomiokirkossa. Tiedän, että siellä on suuri joukko koolla, mutta luulisi Hesasta löytyvän ”mukavamman” tilan tuollaiseen. Messu on tietysti kirkossa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Toivo: No, toisena synodaalipäivänä meidät muilutettiin Suvilahden Kattilahalliin, teollisuusalueella sijaitsevaan isoon, ränsistyneeseen ja tyhjään teollisuushalliin, jossa yritettiin istua pahvisilla jakkaroilla. Karkasin sieltä kesken päivän. Karkasin kyllä Tuomiokirkostakin. Tai pikemminkin jätin palaamatta kirkkoon viimeiseen istuntoon. Ei vanha jaksa…

      Ulkopuolinen olo siellä kaiken kaikkiaan tuli. Ei siellä enää ollut paljonkaan tuttuja näin vanhalle papille. Vainajien nimilistassa taisi olla enemmän tuttuja kuin paikalla. Ja – aika hassua sinänsä – Espoossa taitaa tätä nykyä olla enemmän tuttuja kollegoja kuin Helsingissä.

      Taidanpa viimeisenä isompana virka-asianani pistää sisään aloitteen Espoon ja Helsingin hiippakuntien yhdistämisestä. 😉

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Jari Haukka sanoo:

    Hallamaalla eivät ole (edes) faktat kohdallaan: ”…temppeli nimettiin ortodoksisen keisarin mukaan Nikolain kirkoksi.” Sekä keisari että temppeli on nimetty Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijän mukaan.

    Kannattaa muuten tutustua hänen elämäänsä (http://www.ortodoksi.net/index.php/Nikolaos_Ihmeidentekij%C3%A4). Siitä voi oppia ehkä jopa enemmän kuin prof. Hallamaan mielipiteistä.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Kerrankin saa olla samaa mieltä Jari Haukan kanssa. Tosin kansan suussa Nikolainkirkon nimi viittasi ennen muuta Nikolai I:een.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Tuula Hölttä sanoo:

      Jari Haukka :”Hallamaalla eivät ole (edes) faktat kohdallaan: “…temppeli nimettiin ortodoksisen keisarin mukaan Nikolain kirkoksi.””

      Huoh – ainoa tiedossani oleva Nikolain kirkkoon liittyvä asia on 1918 punaorvoksi jääneen isoäitini ortodoksi- isän veljen Soanlahdelle Bobrikofin rahoilla rakennuttaman lasten kirkollisen koulukartanon sisustustyö. Koulukartanossa pidettiin myös jumalanpalveluksia ja rakennuksen vihki kirkoksi arkkipiispa Nikolai 1.12.1903. Se oli pyhitetty Pyhälle Nikolaille.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • kimmo wallentin sanoo:

      Haukka: ”Kannattaa muuten tutustua hänen elämäänsä”

      Eikös se ole se sama punanuttuinen kaveri joka asuu Korvatunturilla ja käy joka joulu moikkaamassa kilttejä lapsia etelässäkin.

      Kaiikihan hänet tuntevat ilman sen kummempia elämään tutustumisiakin.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Aarnio sanoo:

    Itse suurimman osan elämästäni tuomiokirkkoseurakunnan jäsenenä eläneenä olen myös vähän ällistynyt ja ärsyyntynyt tästä Tuomiokirkon mollaamisesta enkä saa otetta puheesta mitenkään.

    Jopa aivan pienenä lapsena ihailin ja rakastin Tuomiokirkkoa upean Engelin aukion laidalla. Siinä seurakunnassa kävin pikkuveljen kanssa pyhäkoulussa. Kipittelymme Pohjoisrantaa pitkin on kuin eilinen päivä muistoissa noin 60 vuoden takaa. 🙂 Tuomiokirkossa perheemme penskat myös konfirmoitiin.

    Pieni huvittava muisto isosiskon konfirmaatiosta. Perhe lähisuvun kanssa hartaana Tuomiokirkossa. Neljän vuoden vanha pikkuveli tädin sylissä hieman kiemurteli, mutta kuunteli papin puhetta. Pappi mainitsi jotain Kristuksen morsiamista. Siihen pikkuveli kirkkaalla kaikuvalla lapsen äänellä ”Eikös sisko olekaan enää sitten meikäläisiä?” Vanhemmat pitelivät naurua tosissaan. Vaan perheeseen se juttu jäi muistoihin :).

    Mikään ei ole korvannut ihania joulukirkkoja Tuomiokirkossa. Sieltä se penskojenkin joulutunnelma sai alkunsa. Ensin omaan kirkkoon sen viileässä kauneudessa nököttäen urkujen soidessa alttaritauluja ja enkeleitä sekä patsaiden henkilöitä hajamielisesti ihaillen ja sitten vasta muu. Mutta tunnelmaan siellä päästiin eikä pitkästytty yhtään.

    Oma rippikoulu siellä, hautajaisia, omat häät sivukappelissa. Monia, monia muistoja. Mutta aina Tuomiokirkko on tuntunut kotikirkolta ja tuntuu vieläkin siltä, vaikka toiselle paikkakunnalle olenkin muuttanut, jonka puukirkko on aivan viehättävä. Mutta joskus on ihan ikävä Tuomiokirkon viileää, jylhää kauneutta!

    Engelin aukion upea kokonaisuus oli myös osa koulutietä, jolloin tietty unessa useasti :D. Ja siinä laidalla se ”meidän kirkko”. Mutta nautin siitä taipaleesta kauniin aukion poikki, jota elegantit rakennukset ympäröivät. Enhän niin kauheasti mitään arkkitehtuuria pohtinut, mutta ympäröivästä kauneudesta nautin.

    Ehkä jotkut kokevat Tuomiokirkon jotenkin koleaksi ja etäiseksi, mutta minulle se on aina edelleen uskomattoman kaunis ja rakas kotikirkko ihanine ympäristöineen!

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarja, osuit mielestäni aivan asian ytimeen sanoessasi: ”Enhän niin kauheasti mitään arkkitehtuuria pohtinut, mutta ympäröivästä kauneudesta nautin.” Se on siinä!

      Tuomiokirkko on minulle ennen kaikkea pappisvihkimykseni tapahtumapaikka, the One and Only. Muistan vielä 37 vuoden jälkeenkin varsin elävästi hetken, miten enkeliääninen kuoro laulaa samaan aikaan kun päälleni ensi kertaa puetaan messukasukka. Piispa avustajineen siunasi minut kättenpäällepanemisen kautta. Se paikkahan oli tuolloin kuin Taivaan Esikartano! Sen(kin) tähden kiusaannuin ja kiukustuin, kun joku – vasten parempaa tietoaan – yrittää rikkoa tuon sisälläni olevan, tunnemuistin herkällä tavalla säilyttämän ja vaaliman kuvan elämäni ensimmäisestä huippuhetkestä.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Suurin osa ei luultavasti lue sitä kertaakaan. Se pannaan aluksi hyllyyn kun ei sitä heti kehtaa poiskaan heittää ja sinne se unohtuu.

    Jos halutaan irtiottoa työstä, on toki mahdollista pitää seminaari tms synodaalikokouksen tiimoilta. Se pitää kuitenkin pitää vielä tämän vuoden puolela koska ensi vuonna kukaan ei enää muista mistä puhuttiin. Lisäksiosa kirjoista on hukkunut.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Juhani: Ymmärtääkseni ainakin Helsingissä synodaalikirjan lukeminen kuului virkatehtäviin. Ennen varsinaista ynodaalikokousta kokoonnuttiin rovastikunnittain lääninrovastien johdolla yhteen keskustelemaan kirjan artikkeleista.

      Kirkollisen alan abiturienttina minulla oli intoa ja tarmoa paneutua kiinnostavaan aiheeseen paremmin kuin mitä työn ohessa studeeraavalla on. Kyse on kohdallani ikään kuin viimeisestä rutistuksesta. Ja aivan erityisesti palaaminen yksinkertaisten kristillisten perustotuuksien pariin on riemastuttavaa!

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Kyllä synodaalikirjoja luetaan. Ennen vanhaan joka hiippakunta julkaisi omansa ja muistan lukeneeni niitä useita. Kaksi suomalaista”klassikkoa” on julkaistu nimenomaan synodaalikirjoina. Ruttopuiston rovasti arvaa varmaankin ainakin toisen.

      Tämänkertainen on kiinnostava siksi, että teologista kirjallisuutta taitaa reformaation juhlavuonna ilmestyä lopulta aika vähän. Nykyään ei.oikein edes tiedetä mitä on teologia.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Kannattaa muistaa myös se että tuomiokirkko on alunperinkin rakennettu luterilaiseksi kirkoksi. Kuulemma joidenkin venäläsryhmien oppaat kertovat että se on alunperin ollut ortodoksinen kirkko.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Juhani Ketomäki sanoo:

    Ei se suljekaan mutta ajattekin selventää faktaa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru
    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121