Tunnetko sitkun?

Elämä on tässä ja nyt. Niinhän sitä sanotaan, ja niin pitäisi osata ajatella. Eikä vain ajatella, vaan myös elää sen mukaan.

Kaiken kiireen keskellä huomaa kuitenkin ajattelevansa ”sitku”. Erityisen vahvasti sitku-ajatteluun sortuu suurten muutosten keskellä. Sitten kun tuo ja tuo asia on kunnossa, tai sitten kun olemme päässeet tuonne asti. Sitten kun meillä on tämä tai se. Joskus sitku-ajattelu antaa voimaa elää tätä päivää. ”Sitku” on toive siitä, että elämä jatkuu, sitä on edessä päin ja edessä oleva elämä voi olla vielä parempaa.

Usein sitku vie kuitenkin huomion pois tästä hetkestä. Eikä näin tarvitse olla vain suurten muutosten keskellä, vaan aivan jokapäiväisessä arjessa: ”Istun kyllä kuuntelemaan, mitä lapseni yrittää kertoa, sitten kun olen siivonnut keittiön”.

Perheeni on kuluneen kolmen kuukauden aikana vaihtanut työkenttää, olemme muuttaneet Aasiasta Afrikkaan. Olen sortunut sitku-ajatteluun ja toistuvasti yrittänyt huomauttaa itselleni, ettei sitku-elämä kannata. Sitku voi auttaa asettamaan tavoitteita ja rakentamaan omia unelmia, mutta sitkun ongelmana on, ettei sitku yleensä auta näkemään tämän hetken arvokkuutta.

Sitkuun saattaa myös pettyä. Kolmen kuukauden kodittomuuden jälkeen olin ajatellut elämän muuttuvan helpommaksi, kun saamme taas paikan, jota kutsua kodiksi. Totta totisesti oli mahtavaa saada taas asettautua omaan kotiin, mutta samaan aikaan tajusin konkreettisesti, ettei elämä kuitenkaan oikeastaan muuttunut. Samaa omaa elämäämme me kaikki elämme, asuimmepa sitten millä mantereella tahansa. Onko kotikin ennenkaikkea henkinen tila? En odottanut elämäni sinänsä parantuvan kotiin pääsyn myötä (sitkuilusta huolimatta rakastan elämääni), mutta olin joka tapauksessa ladannut sitkuuni myös odotuksia, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. (Okei, kerron: kuvittelin, että sitten olisi taas enemmän aikaa.)

Sen lisäksi, että elämä on tässä ja nyt, se on myös aina kesken. Elämä ei ole jotakin jossakin muualla tapahtuvaa. Tämä hetki ei ole arvokas vain siksi, että sen kautta pääsee seuraavaan hetkeen, vaan tämä hetki on arvokas myös itsenään. Mannertenvälinen muutto, kaikessa raastavuudessaankin, on kyllä väliaikainen tila elämän ketjussa, mutta silti tärkeä osa, oma lenkkinsä. Joskus voi olla hyvä pysähtyä miettimään omaa elämän ketjua. Millaisia lenkkejä siinä on? Millaisia lenkkejä siihen haluaisi? Voi myös pohtia, osaako elää tässä hetkessä, vai elääkö elämää tulevaisuutta varten, vai kenties menneissä tapahtumissa.

Ja vaikka elämän ulkoiset puitteet olisivatkin järjestyksessä – toisin kuin meillä, kun vaatteet ovat olleet kolme kuukautta matkalaukuissa – on elämä silti kesken. Ja hyvä niin.

Keskeneräisyyden myöntäminen luo toivoa sille, että voi oppia uutta, voi tehdä muutoksia, voi vaikuttaa omaan elämäänsä.
Afrikassa saattaa ärsyttää tehottomuus ja kaiken keskeneräisyys, mutta samaan aikaan käsitys ajasta, joka on tila, eikä elämää hallitseva lineaarinen linja, on ihailtava. Aika on meitä varten. Jospa osaisi lopettaa turhan sitku-ajattelun ja katkaista kiireen. Voisi kääriä itsensä tilaan nimeltä aika, joka on tässä ja nyt, keskeneräisenä, ja juuri siksi hyvä. Jo tänään voisi yrittää!

Anni Takko
kirjoittaja työskentelee kirkollisen työn koordinaattorina Senegalissa, jonne hän on äskettäin siirtynyt työskenneltyään aiemmin Nepalissa

Sitku kaikki on kunnossa ja valmista…Takon perheen kuopus muuttotavaroiden keskellä.

Kirjoittaja

Missioblogi
Missioblogi

Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen * ulkomaantyön johtaja Tero Norjanen