Piispa emerita Irja Askola kuvasi, miten kirkon edustajat poistuvat kokouksista turhautuneina, väsyneinä ja rikkirevittyinä (Kotimaa 14.8.). Jäin pohtimaan näitä sanoja palatessani uuden kirkolliskokouksen ensimmäiseltä istuntoviikolta.

Seuratessani edustajien kommentteja Turussa ja keskustelua sosiaalisessa mediassa on pakko todeta, että Askola osuu asian ytimeen. Tällä kertaa turhautumista on ilmassa enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin.

Suomi ja koko maailma on keskellä vakavaa kriisiä. Kirkon jäsenet ja sidosryhmämme – mukaan lukien valtio – odottavat, että kirkon voimavarat suuntautuisivat ulospäin. Henkistä hätää ja hengellistä kyselyä on ympärillämme poikkeuksellisen paljon. Koronakriisi on lamaannuttanut seurakuntien normaalia toimintaa. Palaavatko jäsenemme enää ruutujen äärestä jumalanpalveluksiin ja muihin seurakuntien tilaisuuksiin? Vai vieraantuvatko ihmiset yhä kauemmaksi kirkosta? Kriisin aikana on kehitetty luovia toimintamalleja. Miten niitä voidaan jatkaa ja levittää?

Koronakriisi koettelee ankarasti jo ennestään taloudellisissa vaikeuksissa olevia seurakuntia. Seurakuntarakenteen uudistamiselle on nyt vielä enemmän tilausta kuin silloin, kun edellistä rakenneuudistusta yritettiin. Miten nämä tulevaisuuden näköalat olivat esillä Turun kirkolliskokouksessa?

Päällimmäiseksi mielikuvaksi jäi ties monesko kierros avioliittokeskustelua. Yleensä keskustelua vaitonaisina seuraavat lainopilliset asiantuntijat ilmaisivat voimattomuutensa. Johtajuuden puute kuljettaa kirkkoa kuin ajopuuta kohti suuntaa, jota kukaan ei halua.

Piispojen kyvyttömyys tuoda esille aito kompromissiratkaisu kiihdytti kehitystä, jossa kirkolliskokous jakautuu kahteen jyrkkärajaiseen leiriin. Pahimmillaan tämä johtaa umpikujaan muissakin kysymyksissä. Kaikkia ehdotuksia ja kaikkea sanottua tulkitaan avioliittokysymyksen jakolinjojen kautta. Viime kirkolliskokouskaudella tämä näkyi muun muassa kansliapäällikön valinnassa. Tällä kertaa jakolinjat tulivat esille kirkon tulevaisuuden kannalta vähäpätöisessä kysymyksessä kenttäpiispan asemasta.

Kirkon monimutkainen ja omaleimainen hallintomalli antaa piispoille poikkeuksellisen suuren vallan, jos he vain uskaltavat sitä käyttää muutenkin kuin kulisseissa. Piispainkokous totesi epämääräisesti: "Tilanteessa, jossa piispainkokouksen jäsenet päätyisivät syystä tai toisesta joustamaan parhaana pitämästään mallista, pitää enemmistö heistä toiseksi parhaana mallina mallia 3. (avioliittokäsitys ei muutu mutta papit voivat halutessaan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja)."

Avioliittokeskustelussa vain viisi piispaa käytti puheenvuoron. Heistäkin vain piispa Teemu Laajasalo on kertonut, miten hän menettelee samaa sukupuolta olevia pareja vihkivien pappien kohdalla. Jos ei nyt, niin milloin piispat olisivat valmiita joustamaan ja millä perusteilla? Lohduttominta tilanteessa on se, ettei tällä hetkellä ole nähtävissä mitään ulospääsyä jos sellaiseksi ei lueta odotettavissa olevaa korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä.

Tässä tapauksessa päätösvalta kirkkoa koskevassa asiassa luovutetaan kirkon ulkopuolelle. Siksi pyydän kaikkia piispoja kertomaan avoimesti kantansa ja yhteisesti suosittelemaan jotain samaa sukupuolta olevien vihkimisen mallia ennen kuin korkein hallinto-oikeus tekee päätöksensä. Kirkossa on niin kovin paljon muuta kiireellistä keskusteltavaa ja sovittavaa. Avioliittoasiassa on vihdoin syytä päästä eteenpäin.

Kirsi Hiilamo

Kirkolliskokousedustaja, Helsingin hiippakunta. Kirjoitus on julkaistu 21.8. ilmestyneessä Kotimaassa.