Vuoden vaihtuessa ja uudenvuoden alkaessa pohditaan, mitä alkava vuosi tuo tullessaan. Katsotaan siis tulevaisuuteen. On hyvä kysellä myös, mikä on kirkon ja kirkkomme tulevaisuus.
Olin hiljattain kaupunkilehtemme Savonmaan haastattelussa (Savonmaa 4.1.23). Siinä kyseltiin monia asioita ja myös kirkon tulevaisuudesta. Yksi osa haastattelusta tiivistyi skenaarioksi kahden vaihtoehdon välillä. Kirkolla on hyvä tulevaisuus, jos kuuntelemme aidosti ihmisiä ja jos kirkossa on vuorovaikutusta erilaisten ihmisten kanssa ja kesken. Kirkon tulevaisuus ei taas ole kovin hyvä, jos kirkossa pitäydytään pääasiassa vain varjelemaan oikeaa oppia.
Puhuin haastattelussa edellisiin liittyen myös kirkkososiologina ja oman pitkän kokemukseni pohjalta siitä, että kirkossa tulisi arvostaa ihmisten uskonnollisuutta tai hengellisyyttä ja liittyä siihen. Jos sitä ei tehdä, ei kirkon tulevaisuus myöskään rakennu kovin hyvin.
Edellä haastattelussani lausuma skenaarioajatus kahden vaihtoehdon välillä on tietysti vahva yksinkertaistus. Kirkossa on aina myös opillinen puoli ja aines taustalla. Kysymys onkin siitä, mennäänkö oikea oppi edellä ja miten suhtaudutaan ihmisiin.
Edellisten pohjalta voi nostaa kirkon tulevaisuuden teemana esille osallisuuden ja osallistamisen. Se on sekä käytännöllistä että hengellistä. Eri tavoin ajatteleville ja uskoville, eri tavoin toimiville ihmisille annetaan mahdollisuus osallisuuteen. Heitä kutsutaan mukaan, heitä arvostetaan. Se on pohjimmiltaan myös luterilaista. Se nousee myös Raamatun kuvauksista erilaisista seurakunnan jäsenistä ja heidän erilaisista lahjoistaan.
Kirkon tulevaisuuden kysymys on myös johtamisen malli. Sekin voi liittyä opillisuuteen. Jos opillisuuden korostus on päällimmäisenä, tulee myös korostus sen ohjaajista ja valvojista. Silloin myös johtamisesta voi tulla paimentehtävän ja osallisuuteen kutsumisen sijasta ojentamista. Tuleva piispanvaali hiippakunnassamme viitoittaa osaltaan kirkon suuntaa tässä mielessä.
Kirkko on ihmisten, jäsentensä yhteisö ja samalla hengellinen yhteisö. Kirkko elää kuitenkin täällä maailmassa ja saa aina Lutherin opettamalla tavalla jonkin ulkonaisen muodon. Siksi myös rakenteet ovat tärkeitä, jotta kirkon ydinasia voisi tulla esille ja palvella mahdollisimman hyvin. Kirkkomme on kasvanut sotien jälkeisenä aikana ja julkisyhteisön vaateiden pohjalta rakenteet ja hallinto ovat paisuneet. Kirkkomme viime vuosien pyrkimykset hakea muutosta niihin ovat olleet toistaiseksi ponnettomia, voisiko sanoa jopa onnettomia. Tähän tarvitaan luonnollisesti muutos!
Haastatteluni otsikkoon tiivistyivät viisaan toimittajan tekemänä sanat ”Kirkolle ketteryyttä ja kuuntelemisen taitoa”. Siinä oikeastaan kaksi avaintekijää. Kun niihin lisäämme vielä vuorovaikutuksen ja osallistamisen sekä niistä nousevan johtamisen, on tulevaisuuden rakentamisaineksia jo paljon koossa. Siis: Ketterä ja kuunteleva kirkko, jossa kutsuva ja osallistava johtaminen. Erilaisten ihmisten rikas ja elävä yhteisö.
Laajasalomaisesti vielä: Kirkko – ketteränä, kuuntelevana, kutsuvana, kaikille!
Toivo Loikkanen
https://savonmaa.fi/articles/article/kirkolle-ketteryytta-ja-kuuntelemisen-taitoa (linkki haastatteluun myös kommenttikentässä)
https://savonmaa.fi/articles/article/kirkolle-ketteryytta-ja-kuuntelemisen-taitoa
Arvostan suuresti teologeja ja heidän osaamistaan. Kun on ollaan sillä tiellä missä ihmisille opetetaan oppia, on teologilla ehkä jo epäusko saanut vallan ja oma itse ottanut voiton? Yhdessä kysymällä ja pohtimalla ihmiset voivat löytää hengellisiä aarteita. Tilaisuuksia tähän on erityisesti kirkossa surullisen vähän. Uskoisin että se olisi sitä mitä ihmiset kaipaisivat. Eri teologioiden nokkpokka on paljon vaarallisempaa kuin avoin kysyminen ja etsiminen. Hyvä kirjoitus!
Kiitos, Pellervo! Kuten kirjoitin, oppi eli sanoma tai kirkon kielellä ”uskon talletus” tai traditio on taustalla ja mukana. Spiritualiteetti on kuitenkin enemmän ja siinä on hyvä liittyä siihen, miten ihmiset näkevät ja kokevat uskon ja Jumalan ja kaiken tähän liittyvän.
Kyllä, Sanan ja Rukouksen iltoja olisi hyvin osattu järjestää seurakuntien omana toimena aikanaan mutta niin vain Jalovaara Juntunen akseli sai esittelevät Papit johtokunnissa Heitä pyytämään ikäänkuin itsestään selvyytenä. Ensin liittymä toimi samoissa tilaisuuksissa mutta sitten katsoivat tehokkaammaksi itsenäisen työn. Saarnaaja Juntusella oli mukana myös yksi hyvä viulisti jota itsekin säestin.
Suomen Raamattuopisto oli aikanaan myös säännöllisesti kutsuttu vieras seurakuntiin. Kyllä omat Papit olisivat sanaa kertoneet siinä kuin vierailijatkin.
Vierailijoita katsoo myös saarnavuorojen rukkaaminen. Miksi oman seurakunnan Papit ovat valmiita luopumaan julistusvuorostaan kun isommassa seurakunnassa huki sattuu kahdesti kuudessa viikossa. Tämä ei tietysti ole valenttia.
Näin hyvin saa kysyä miksi omaa työtä ulkoistettiin.
Toki nyt ketterästi kirkko katsoo uutta tuulta kun on vähän pakkokin.
Luottamuksen palauttaminen vie aikaa ja tähän tarvitaan uskomista jäseniltä.
Pekka, esität hyviä esimerkkejä ja kysymyksiä.
Luottamusta ei voi palauttaa, koska kaikki on valhetta.
En voi välttyä ajatukselta, että blogisti pitää oikean opin vaalimista jotenkin negatiivisena. Eikö kirkko ja seurakunnat ole jossain määrin totuusyhteisöjä, joissa on ainakin joistakin asioista yhteisymmärrys? Joku kolumnisti totesi taannoin Kirkko ja kaupunki -lehdessä, että hämmennyksen teologia ei pitkälle enää kanna. Kansankirkon tulevaisuus on luultavasti erilaisissa jumalanpalvelusyhteisöissä, joissa on sisällään vahva yhteisymmärrys.
Petteri: Tuo on sinun mielikuvasi. Kirjoitin hyvin selvästi, että oppia tarvitaan kaikessa taustalla. Kirjoitin myös, että kirkko ei menesty, jos pidetään vain tai enimmäkseen oikean opin varjelemista tärkeänä. Nostin esille niitä tekijöitä, jotka mielestäni ovat tärkeitä kirkon menestymisen kannalta. Toki sen verran realisti olen pitkän kokemukseni pohjalta, että kirkolle ei nykyisinä eikä tulevina maailmanaikoina avaudu välttämättä mitään ”juhlamarssia” ja suurinta menestystä. Toisaalta pitää tehdä niitä asioita, että kirkko pärjäisi ja ennen kaikkea, että evankeliumin asia menestyisi ja saisi sijaa maailmassa.
Eikös kirkon suurin aarre ole evankeliumi, tuntea Kristus ja Hänen hyvät työnsä meitä ihmisiä kohtaan, kuten Philipp Melanchthon sen kiteytti Ydinkohdissaan? Tämän kuvaamisesta opissa ainakin minun käsittääkseni on kysymys. Jos Kristusta ei tunneta – tosi Jumalana ja tosi ihmisenä, joka on täyttänyt Jumalan lain, sovittanut meidän syntimme, voittanut kuoleman ja on kerran tuleva takaisin kirkkaudessaan – on lopultakin turha satsata hengellisyyteen tai spiritualiteettiin. Minä peräänkuulutan siis paluuta tähän, ns. klassiseen kristinuskoon, jossa Jumala ja Jeesus ovat keskiössä ja jonka uskovainen tietysti voi kokea omalla tavallaan. (Eikä se ole pois arkisesta tai vähän seurakunnallisestakaan työnteosta yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden ja luomakunnan eheyden hyväksi, joiden merkityksen näemme monista Herramme opetuksista).
Marko, noin se juuri on ja tuon aarteen välittämisessä pitää olla noita keinoja, joita nostin esille. Pelkkä evankeliumin julistaminen ei riitä. Eli viekkaita kuin kyyhkyset ja ketteriä kuin käärmeet – vai miten se Jeesuksen sana menikään! 🙂
Marko Sjöblom, meidän ihmisten ja kirkkomme aarteesta tuskin on erimielisyyttä. Jeesus kuitenkin vaikka oli Jumalan poika kohtasi ihmiset kuuntelemalla heitä ja antoi kohtaamansa ihmisen itse ymmärtää ja tehdä johtopäätökset koskien omaa elämäänsä. Osa lähti seuraamaan Jeesusta, osa kääntyi pois. Tästä kertovat myös Jeesuksen vertaukset. Hämmästyttävän hyvin toimi ilman teologian tutkimus, dogmatiikkaa ja oppiarvoja.
Pellervo,
Kun kirkollista keskustelua seuraa, minusta näyttää siltä, että on erilaisia käsityksiä käsitteestä ”kirkon aarteet” eli siis kirkon ”ideasta” tai ”ydinajatuksesta”. Jakautuneisuutta tässä suhteessa todellisuudessa on, kuten yleisestikin on todettu.
Toki on niin, että teologinen tutkimus jo tieteellisestikin voi tapahtua erilaisita filosofisista oletuksista lähtien, ja lopputukokset ovat sen mukaiset. Dogmatiikka voi olla oikeaan ohjaavaa, mutta aina on riski, että ns. pikkuasioista tulee ”elämää suurempia” kysymyksiä. Väärä oppi taas ei oikeaan suuntaan vie.
Oppiarvot ovat luku sinänsä. Joku on jopa kärjistänyt, että ”akateeminen lopputukinto osoittaa lähinnä tiettyä stressinsietokykyä”. – Toisaalta asioihin perehtyminen on oleellista ja tärkeää, pelkkä ”fiilistely” ei riittävästi kanna kun joudutaan ”pinnan alle”. Ja vääristä lähtötiedoista ei synny pelastavaa reittiä takaisin pinnalle turvaan. Joten oppiakin tarvitaan.
Jeesus ei ollut dokmaatikko vaan Opettaja ja Hengellinen Tiennäyttäjä.
Paavalista alkaen Ignatiuksen ja Ireneauksen vahvalla todistelulla aloitettiin työ missä katsottiin mitä Jeesus itseasiassa tarkoitti ja halusi sanoa.
300.taa luvulla kirkkolaitoksen synty oli jo pitkällä yhdessä konstantionaalisen mahdin kanssa missä katsottiin Ihmisten Sielujen sitomista kuin päästämistä yhteisissä eduissa.
Näin dokmatiikka on vallankäytön väline mihin kirkko sijoitti oppinsa rakenteita tarpeen mukaan substansseja katsoen.
Esimerkkeinä voi sanoa adoptionaalisesta dokmista luopumisen ja Kolminaisuusajatuksen.
Dokmatiikkaa tarvittiin myös Vanhan Testamentin käyttämiseen muokattaessa Evankeliumeja sopiviksi ennustuksissa uskoen ettei niitä tunnisteta pitkälle 300.taa lukua ja jättämällä pois epäkelvot aineistot.
Yhteen voi todeta kirkkolaitoksen olevan syypää Jeesuksen nimen ja työn opetuksessa ja hengellisessä tiennäytössä turhentamiseen ottaen sijalle oman substanssiosaamisen sakramenttien hallitsijana.
Tätä on Teologia yhtäältä kirkon todistaessa Kristuksen olevan salattu kuin Isänsä, ja ettemme lopultakaan pääse ajassa näkemään kuin häivähdyksen valosta minne kuoltuamme pääsemme kun Jumala sen sallii.
Tähän tarvitaan sitten Jumalan Armoa tai turvautumista kasteen Armolupauksiin. Mainitsematta jää toki kaikkien Uskonpuhdistajien uskoneen enemmän tai vähemmän ennaltamääräämiseen.
Pellervo K, totta kai alkukristillisyys ja vielä varhainen kirkkokin ”toimi” ilman teologista tutkimusta, dogmatiikkaa ja oppiarvoja. Erään arvovaltaisen arvion mukaan lähes 200 vuotta. Velvoittavia dogmaattisia (=opillisia) ja eettisiä linjauksia sekä teologisten tekstien tulkintaa sisältyy kuitenkin jo Uuteen testamenttiin, jopa Jeesuksen omiin lausumiin. (Myöskään Platon, Aristoteles, Hippokrates tai Galenos eivät muuten olleet saaneet meidän tuntemaamme akateemista koulutusta ja suorittaneet oppiarvoja.)
Mietin kuitenkin sitä, miksi useillakin sellaisilla aloilla, joilla ”kansan syvien rivien” käsityksen mukaan ei oikeastaan edes tarvita koulutusta, teoreettista tai soveltavaa tutkimusta tai oppiarvoja, kuitenkin järjestetään sitä. Perinteisesti tällaisia aloja ovat olleet lasten kasvatus sekä äidinkielen ja uskonnon opetus. Ja jälkimmäisen – siis uskonnon – kysymyksiinhän teologian koulutus juuri liittyy.
Eikös kuitenkin k-kirkossa piispat ja piispattaret päätä ja ohjaa sen todellisen suunnan, siitähän ei ole poikkeamista ainakaan sinne opilliseen suuntaan, toiseen annetaan jo ennakolta ja tietä avaten siimaa. Nythän eräs heistä avasi juuri sillä silmällä keskustelua, että uskonnon opetus voisi olla kouluissa jokin yhteinen aine. Niin se juna puksuttaa, minne raiteet vie ja ketkä on ohjaksissa. Varmasti visioita tehdään ja tarvitaan, mutta mitä ne hyödyttää (enää), jos suunta on jo otettu kristinopista pois päin.
Samuel: Viittaatko tällä hieman epäilevällä kysymyksellä piispa Mari Leppäseen vai mihin tai keneen? ” Varmasti visioita tehdään ja tarvitaan, mutta mitä ne hyödyttää (enää), jos suunta on jo otettu kristinopista pois päin.”
Tuohon sisältyy vielä oletus, että olisi tehty niin, vaikka siinä on tuo jos-sana. Koulun yhteinen uskonnon opetus ei ole kristinopista pois päin, ainakaan välttämättä.
Marko Sjöblom odotetusti vääntää tämän keskustelun siihen suuntaan kuin tässä oltaisiin kirkon järjestystä kokonaan purkamassa, kun kyseenalaistetaan ylhäältä alas vallankäyttöä. Voittehan olla sitä mieltä että näin täytyy olla. Mietin vain keneen sitä valtaa voi sitten käyttää kun ihmiset äänestävät jaloillaan.
Pointtini oli että UT kertomusten mukaan Jeesus ei aloittanut hengellisestä vallankäytöstä ja opin julistamisesta vaan lähti liikkeelle ihmisten tilanteesta. Täällä tätä kierrellään ja kaarrellaan eikä haluta ymmärtää, mutta niin se vain on. Todellinen opettaja voittaa ihmisten sydämet puolelleen ja saa aikaan elämän muutosta. ja ne opilliset asiatkin sitten selviävät aikanaan.
On kuitenkin muistettava, että Jeesus oli Tie, Totuus, ja Elämä, joka kai oli tarkoitus Mestarin oheistuksen mukaan säilyttää ja viedä muillekin.
Kaikki muut ihmiset ihmisten hierarkioineen eivät tätä ole eivätkä yksin kykene tekemään. Kuka on se ”hyvä opettaja”? Mestari itse olisi pidettävä mukana, ellei peräti johdossa.
Sekä hierarkkisissa että ei-hierarkkisissa järjestelmissä on kiusaus ”korvasyyhyyn” julistamisesta – eri tavoin; historian soisi opettavan.
Toisekseen, vallankäytö ”onnistuu” myös ilman hierarkkisia rakenteita. Itse asiassa sellaisen vallankäytön hahmottaminen on jopa vaikeampaa, koska se ei ole näkyvää – saati läpinäkyvää. Hierarkioiden puuttuminen ei tee järjestelmistä aina parempia kuin hierarkkisetkaan. Ongelmat ehkä ovat erityyppisiä.
Pellervo K, en yritä vääntää keskustelua mihinkään suuntaan. Sanavalintasi ”Jeesus ei aloittanut hengellisestä vallankäytöstä” on tässä yhteydessä merkillinen. Pidätkö siis meitä kristittyjä velvoittavia opin ja elämäntavan linjauksia hengellisenä vallankäyttönä ja meidän kannaltamme lähtökohtaisesti jotenkin negatiivisina ja väärällä tavalla rajoittavina? Tosiasia kuitenkin on, että apostolien kirjeet, jotka ovat vieläpä ajallisesti lähempänä Jeesuksen toimintaa kuin evankeliumit, sisältävät joka tapauksessa näitä molempia.
Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että opillisten käsitysten ymmärtäminen vie usein oman aikansa ja todellinen opettaja voittaa ensin meidän sydämemme puolelleen. Tästä niin evankeliumit, Apostolien teot ja kirjeet ovat täynnä esimerkkejä. Kristillinen usko alkaa Jeesuksen kohtaamisesta ja syntien anteeksi saamisesta, jota seuraa kristillisessä kielessä mm. ”uudeksi kuuliaisuudeksi” (tai nykyään joissakin piireissä opetuslapseuttamiseksi) kutsuttu kristillinen elämäntapa ja sen opettelu. Kaikki kristityt eivät ole eikä heidän minun mielestäni tarvitsekaan olla opillisesti kiinnostuneita ja uskoaan sen käsittein ilmaisevia. Mutta se ei poista itse asiaa.
Lähi-Idässä elämäntyönsä tehnyt teologi Kenneth E. Bailey kutsui Jeesusta ”ei-käsitteelliseksi teologiksi”, joka opetti vertauksilla ja kannanottoihin haastavilla opetuspuheilla.
Marko, me klassista kristinuskoa edustavat konservatiivikristityt emme saa olla estämässä Pellervoa ym. askartelemasta itselleen mieleistään jumalaa ja uskontoa. Kai se on heille suotava.
Kirkkohan voisi kutsua nyt kuuntelevasti, ketterästi ja kutsuvasti ihmisiä mainoksella: ”Tule mukaan niin askartelemme sinulle mieleisesi itsesi näköisen jumalakuvan.
Riitta Sistonen: Hämmästelen naivia ja toisille ilkeämielistä kommenttiasi! Toivon, ettei kirkkomme ole aikanaan tällaisen ajattelun ja eettisen toiminnan tasolla tulevaisuudessa. Tuossa on tahallista ja ilkeämielistä väärinymmärrystä ja väärän todistuksen lausumista toisesta kristitystä. Muistelen, että yksi käsky kieltää sellaisen,
Jeesus sanoi: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä, menkää..”
Vallankäyttöäkö?!
Onko Jumalalla valtaa sanoa ihmiselle miten täällä on elettävä vai ei?
Ystäväni kertoi minulle taannoin lukeneensa netistä kommentin ”Jumalako se muka on, joka saa määrätä kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei”.
Niin, jos nyt pohditaan vakavasti hengellistä vallankäyttöä, seuraavat Jeesuksen sanat opetuslapsilleen ovat aika tymäköitä: ”Jolle te annatte synnit anteeksi, niille ne ovat anteeksiannetut ja jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” ”Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, on oleva sidottu taivaassa ja minkä sinä päästät maan päällä, on oleva päästetty taivaassa”. Mitä sitominen ja päästäminen sitten pitävätkin sisällään (siitä on kirkkokunnissa hiukan eri käsityksiä), isoista asioista tuntuu olevan kysymys.
Niin,
vallankäyttöä on niin monenliasta. Jesuskin käytti valtaa, vaikka ei luonutkaan vallan hierarkioita tai valtarakenteita. Valtaa käytetään niin ”hyvään” kuin ”pahaankin” (ja joskus kai ”rumaankin”).
Monesti ”vallankäyttö” mielletään jotenkin epäilyttäväksi tai ”pahaksi”. On muodikasta purkaa valtarakenteita, mutta toisaalta niitä korvaamaan muoostuu tai muosostetaan toisentyyppisiä vallankäytön elementteja tai tapoja, joista mielellään vallankäyttäjän vaikenevat. Näihin olen päässyt tai oikeammin joutunut tutustumaan ihan ”normaalissa” työelämässäkin. Joskus lopputukos on parantunut, joskus (pahastikin) kriisiytynyt. Jos syntyy valtatyhjiö, vallantavoittelijoita harvoin puuttuu.
Selkeä vallan auktoriteetti mahdollistaa myös selkeän vallan kritiikin. Jos vallankäyttö ”pesiytyy” vallan ”kasvustoiksi”, on niiden kritisointikin vaikeaa.
Auktoriteetissa on tässä tarkoita ”paaveja” tai muita vastaavia. (Tämä ei ole kritiikki tiettyä kristillistä suuntausta kohden tässä kommentissani).
Saa muistaa Lutherin korvanneen katolisen katumuksen omalla katumuksen sisällöllä miksi tuli Oikeasta Uskosta syntynyt synnintunto mikä päästetään.
Oikea Usko kirkkokunnissa on se mikä se on.
Lutherille rippi oli sakramentti kuten se on Augsburgin Tunnustuksessa.
Epäuskonhetket helposti saavat päästetyn Ihmisen toistamaan jo anteeksiluvattua Oikean Uskon näkymän kadotessa hetkeksikin.
Näin tulisi Lutherin rippi päivittää katumusta ja syyllisyyttä ymmärtäväksi ollaksemme enemmän jalat maassa kuin toinen pää jossain muualla.
Teologiset referenssit ovat sitä mitä ne ovat, ja tahtoneen, tunnustaneen, luvanneen, ja siunatuksi tehtävään tulleen papin on haastava puhua muusta kuin mitä tuli luvatuksi.
Rauhanyhdistys hyvin käyttää maallikkorippiä minkä Luther uskovalle Ihmiselle lupasi käyttöön. Sitä en heti muista tarkoittiko Luther asiaa myös ainoassa Oikeassa Jumalan Valtakunnassa käytettäväksi.
Näin Riitta Sistosen kommentissa on juurta minkä Toivo Loikkanen hylkäsi.
Kun Toivo Loikkanen blogissa antaa haasteita eteenpäin kirkollemme koskee asia ketteryydessä, oveluudessa, ja nopeudessa vastaamaan ensitilassa kirkkomme pappeja.
Ei yksikään pappi toimintaansa muuta, varsinkin kun on perhettä siunaantunut, ilman esimiehensä ja neuvoston suostumusta kannustamisessa.
Näittenkin jälkeen kynnys on liian korkealla.
Oveluus sana tuli mukaan kun muistelin Toivo Loikkasen jossain kommentissa viitanneen tuttuun otukseen luonnossamme.
Arastellen tulee mieleen onkohan kirkkomme käyttänyt mainostoimistoa näin rohkeitten ilmaisujen synnyttämiseen.
Pekka, en ole käyttänyt mainostoimistoa näiden keksimiseen. Ihan itse ne ”keksin”. Enkä ole tiettävästi hylännyt mitään tärkeää. Kritisoin Riitta Sistosta hänen ilkeämielisen kommenttinsa vuoksi.