Kirkon suurin kriisi on messu
Twitterissä näkee jos jonkinlaista lobbausta ja markkinointia, jonka voisi kuvitella tulevan suoraan jostain puppugeneraattorista. Aamukahvini meinasivat kyllä lentää kuvitteelliselle näppäimistölleni, kun näin Kotimaa oy:n Jäsen360 -palvelun seuraavan twiitin:
"#Jumalanpalvelus sunnuntaina kello 10 on hieno, tarkasti segmentoitu tuote! Siitä on syytä olla ylpeä. #kirkko #messu #uskonto"
Jumalanpalvelus sunnuntaina kello 10 on toden totta hieno "tuote". Itse asiassa jumalanpalvelukseen kokoontuminen on perinteisen teologisesti ajateltuna yhtä kuin seurakunta. Messuun seurakunta kokoontuu juhlimaan, oppimaan, ylistämään, olemaan yhteydessä toinen toisiinsa ja Pyhään Kolminaisuuteen, varustautumaan ulospäin ja ylipäänsä olemaan läsnä oleva seurakunta. Messussa kristitty elää kristillistä vuodenkiertoa, Raamatun tekstejä ja kristillisen perinteen ja liturgian rikkautta.
Edes "uskovaisten" enemmistö ei käy jumalanpalveluksessa. Kirkon työntekijöiden enemmistö ei ole sunnuntaipäivänä kello 10 kirkossa. Rippikouluissa ei laajasti opeteta, että kristittynä eläminen tarkoittaa viikottaista yhteen kokoontumista. Seurakuntien rippikoulun jälkeinen nuorisotyö keskittyy nuorten omaan hauskanpitoon ja yhteyteen, ei juurruttamaan nuoria varsinaisen seurakunnan yhteyteen ja elämänmittaiseen jumalanpalvelusyhteyteen.
Joidenkin herätysliikkeiden piirissä "ihan tavallisessa kymppimessussa" käymistä pidetään jopa hieman epäilyttävänä. Kun maltillisena karismaatikkona ja kirkollisena uuspietistinä kerron hieman tosiuskovaisemmille lajitovereilleni seurakuntayhteyteni olevan ihan tavallinen viikottainen kymppimessu paikallisseurakunnassani, kohtaan hyväntahtoista ja yllättynyttä hymähtelyä.
Tässä onkin kirkon suurin kriisi. Meillä eivät edes "uskovaiset" ymmärrä, että seurakunta tarkoittaa koolle kokoontuvaa paikallista ja monipuolista ylistävää yhteisöä. Jos me aktiivit emme kokoonnu seurakuntana yhteen viikottain sanan ja sakramentin äärelle, ei kirkolla ole sanan varsinaisessa merkityksessä kristittynä kirkkona tulevaisuutta. Silloin Seppo Simola on kuin onkin oikeassa: Jeesuksesta puhuminen voidaan lopettaa, henkilöstöstä voidaan luopua, ja on parempi keskittyä ylläpitämään mukavia toimitiloja.
Ja kyllä; Diakonia, lähetys, nuorisotyö, musiikkitoiminta, mitä vaan - kaikkea tarvitaan. Mutta niihin kaikkiin varustetaan - tai tulisi varustaa - yhteisestä messusta.
Huomenna on Kristuksen taivaaseenastumisen päivä, yksi kirkkovuoden suurista pyhistä. Tervemenoa messuun. Ja seuraavana sunnuntaina. Sen jälkeen onkin jo helluntai, kirkkovuoden toiseksi suurin juhla heti pääsiäissunnuntain jälkeen. Kristitty, käytkö silloin kirkossa?
Kirkossa olemme tottuneet valittamaan, millainen messun pitäisi olla, jotta kävisimme siellä. Mitä jos miettisimme, millaisia meidän pitäisi olla, jotta viitsisimme käydä messussa?
30 kommenttia
Miksi ylipäätään on samoja ideoita samoin toistava syklinen kirkkovuosi? Eikö kristillisen ajakulun pitäisi olla lineaarista Jeesuksen paluun odotusta, jona aikana voisivat kaikki yhteistapahtumat olla ainutlaatusia ja ainmutnkertaisia? Eihän Jeesus mitään kirkkovuotta perustanut eikä alkuseurakunta?
Vai heijastuuko asiassa mahdolisesti se, että on tiedettty koko ajan kyseessä olleen astronomis/astrologiset vertauskuvastot?
Hyvä kirjoitus vaiikkakin otsikko on hieman yliampuva. Messu taitaa olla vielä koko vuoden toimintaa tarkasteltuna tavoittavin viikoittainen toiminto. Olen kyllä samaa mieltä, että asiassa on paljon puutteita ja haasteita. Näen silti, että paljon on myös mahdollisuuksia ja uusi polkuja avautumassa. Messuryhmät ja messukeskeisen seurakuntayhteisön ajatuksen nouseminen ovat yksi tällainen polku.
Rippikoulussa olen opettanut niin kuin itsekin olen kokenut, että messu on Jumalan ja ihmisen vuorovaikutuksen keskeisin muoto. Jumala puhuu meille luetussa ja saarnatussa sanassa, armon vakuutuksessa ja siunauksessa, me puhumme Jumalalle rukouksessa, virsissä, synnintunnustuksessa ja uskontunnustuksessa. Ja kohtaaminen hupentuu yhteisessä ateriassa, jossa Kristus itse on totisesti läsnä. Ilman messua ei ole kirkkoakaan, kaikesta muusta voidaan pakon edessä luopua, mutta ei messusta. Jos jää pitkä väli messussa käyntiin, on tosi ikävä messuun.
Kirjoituksen pohjalta nousee mieleen ajatus, kirkon toiminnan tapahtumakeskeisyydestä. Tässäkin itse messu on keskipisteenä. Ei seurakunta.
Kerrotaan ylevin sanoin mitä messussa voisi tapahtua. Tapahtuuko nuo asiat todella, onkin jo toinen asia. Mikä onkaan seurakuntalaisen kokemus niistä?
Usein pyhäaamuisin olen linja-autokyytien varassa. Niilläpä ei oikein aikataulut kyppimessuihin sovi. Joten oman seurakuunan messuun on hankala päästä. Näin minulle on tullut mahdollisuus käydä naapuriseurakuntien messuissa. Joissakin on kaksi-kolmekymentä henkeä paikalla. Toisissa vielä vähemmän. Alle kuusikymppisiä tuskin ketään. Olen vähän alkanut imettelemään tätä touhua. Viisi kuusi työtekijää valmistelee ja toteuttaa messun. Osallistujia ehkä vain kymmenen. Miksiköhän tälläiseen tuhlaukseen suostutaan vuosi vuodelta? Kolmen, tai neljänkin seurakunnan ihmiset voitaisiin koota yhteen. Vielä jäisi hyvin tilaa. Puhutaanhan kauniisti yhteydestä. Mitä yhteyttä se on jos istumme toisistamme mahdollisimman etäällä. Emmekä tunne – tai tapaa toisiamme muutoin. Onneksi on joskus kirkkokahvit. Valitsenkin kirkon usein sillä perusteella onko mahdollisuus jutustella kahvikupin ääressä.
Sitten nuo saarnat. Harvapa niitä jaksaa kuunnella. Varsinkin kun monen kirkon äänentoisto on aivan surkea. Harvasta saarnasta oppii yhtään mitään. Huomaa herkästi miten heikosti niitä on valmisteltu. Miksiköhän penkkienkin pitää olla kovat ja epämukavat.
Sitten vielä tuo surkea messuista ilmoittaminen. Kaikesta muusta löytyy hienot ja värikkäät tapahtumatiedotteet. Netti antaisi mahtavat mahdollisuudet kuvagallerioineen ja kirkon – sekä messun toteuttajien esittelyyn. Sen sijaan vain kuivakas ”messu” ja kellonaika. Lisäksi vielä nuo kolme nimeä. Joista ei tiedä kuka mitäkin tekee. Imettelen tässä vain sitä miten surkeasti kirkko tärkeimpään toimintaansa satsaa. Ehkä kirkolle riittää se että minä ja muutama muukin pyrkii pyhäisin kirkkomatkalle.
1) Kristillinen jumalanpalvelus on suora jatkumo juutalaisesta liturgiasta. Jos on riittävästi esitietoja niin vielä nykyisinkin voi juutalaiseen liturgiaan osallistuessaan tunnistaa samoja osia kuin meidänkin liturgiassamme. 2) Meidän on aihetta omaksua hyvä tapa käydä säännöllisesti messussa. Ensimmäinen tapakristitty oli Jeesus. Hänestä sanotaan että hän osallistui synagogan liturgiaan tapansa mukaan. Myös Paavali oli tapakristitty. Hänellä oli hyvä tapa osallistua liturgiaan ja todistaa uskosta. Markuksen evankeliumi: 10:1 Ja hän nousi sieltä ja tuli Juudean alueelle, kulkien Jordanin toista puolta. Ja taas kokoontui paljon kansaa hänen luoksensa, ja tapansa mukaan hän taas opetti heitä. (Jeesuksesta)
Luukkaan evankeliumi: 4:16 Ja hän saapui Nasaretiin, jossa hänet oli kasvatettu, ja meni tapansa mukaan sapatinpäivänä synagoogaan ja nousi lukemaan. 22:39 Ja hän meni ulos ja lähti tapansa mukaan Öljymäelle, ja hänen opetuslapsensa seurasivat häntä. (Näissäkin Jeesus toimi ”tapansa mukaan”.)
Apostolien teot: 17:2 Ja tapansa mukaan Paavali meni sisälle heidän luoksensa ja keskusteli kolmena sapattina heidän kanssansa, lähtien kirjoituksista, (Tässäkin oli kysymys yhteiseen liturgiaan osallistumisesta. Opetus tapahtui siis kirkonmenoihin osallistumisen yhteydessä.)
.
Joskus on tuoreuttavaa tutustua toisten kristillisten kirkkojen jumalanpalveluksiin. Itse ihastuin aikoinaan ortodiksisen kirkkomme ecclesiasta: riemuitsevasta yhteentulosta, jossa liikutaan, ollaan koolla, sytytetään tuohuksia, seisotaan (ja saa istuakin, jos ei jaksa seistä). Tosin oli myös asioita, joita en kokenut omikseni (ikonien suutelu). Näin kai aina on, myös luterilaisessa messussa. Itse tosin en luopuisi mistään: virsistä, rukouksista, saarnan sanasta saati ehtoollisesta. Siunaus poislähteville on myös tärkeä.
Silti jolapsena pappiskodissa, jossa jokaviikkoinen jumalanpalvelus (silloin ei aina ollut ehtoollismessua sunnuntaisin) kuului asiaan, opin ettei aina ollut mahdollista käydä sunnuntaisin kirkossa. Kesä saaristossa eristi. Ei se silti eristänyt kristittyjen yhteentulemisesta perhekirkossamme.
Nykyään ikäihmisenä sairauksineni en aina pysty menemään sunnuntain messuun. Olen oppinut että Hengessä/hengessä voi olla osallisena jumalanpalvelukseen omassa sisäisessä kirkossaan, Raamatun ja rukouksen hiljaisessa vaikutuspiiriisä, jonka pyhittää tietysti kaiken ydin: Jumalan läsnäolo. Ehtoollismessu on tietysti toteutumatta, mutta jaksan odottaa sen aikaa.
Olisiko niin, että aikoinaan, ennen messumuutosta, päiväjumalanpalvelusten ”saarnapyhät” ilman ehtollisenviettoa olisivatkin opettaneet odottamaan, kaipaamaan varsinaista messua ehtoollisineen. Ja lisänneet sinne menemisen halua?
Sahama: ”me puhumme Jumalalle rukouksessa, virsissä, synnintunnustuksessa ja uskontunnustuksessa.”
Yksi asia jota olen kummeksinut (monien muiden joukossa) ainakin luterilaisessa jumalanpalveluksessa, on uskontunnustus. Miksi messussa kävijöiden pitää toistaa viikosta toiseen sama litania: Minä uskon jne…. Eikö se riitä, että usko (jos sitä on) tunnustetaan kerran ja luvataan palata asiaan, jos uskomisen suhteen tulee jotain muutoksia?
Uskontunnustuksessa pohdiskeluni on kohdistunut erityisesti kohtaan jossa tunnustetaan usko ruumiin ylösnousemiseen.
Kirkon käsityksen mukaan sielu yhtyy ruumiiseen ylösnousemuksessa. Ihmiset herätetään samoina kuin he olivat eläneet. Minulle syntyy monenlaista pohdintaa ruumiin ylösnousemisesta ja tällöin syntyvästä hengellisestä ruumiista.
Augustinuksen mukaan Jumala luo ylösnousemuksessa uudelleen myös kuolleina syntyneet ja abortoidut sikiöt. Törmätään heti kysymykseen: missä kehityksen vaiheessa ihminen syntyy ja missä vaiheessa sielu tulee alkioon tai sikiöön? Onko munasolulla sielu jo siitä hetkestä lähtien kun siittiö on läpäissyt zona pellucidan ?
Jokainen alkio, sikiö ja kuolleena syntynyt lapsi on ainutlaatuinen. Samanlaista perimää ei ole ollut eikä tule koskaan olemaan (identtisiä kaksosia lukuunottamatta). Koska näiden alkioiden tai sikiöiden ainutlaatuiset mahdollisuudet ovat jääneet toteutumatta ja niiden elämä on jäänyt elämättä ilman mitään kokemuksia, miten ne voisivat toteuttaa toteutumatonta elämäänsä taivaassa.
Toinen pohdintani ääripää ovat hyvin vanhoina, jopa yli 100 vuotiaina kuolleet ihmiset. Minkä ikäisinä he ovat taivaassa? Ovatko kaikki näiden ihmisten elämänkaaren aikana tapahtuneet valtavat henkiset ja ruumiilliset muutokset yhtä aikaa läsnä taivaallisessa ruumiissa? Niinhän pitäisi tietysti olla, jotta kaikki heidät elämänsä eri vaiheessa tunteneet tunnistaisivat heidät taivaassa.
Jatkuuko ruumiin vanheneminen taivaassa maallisesta kuolemasta eteenpäin?
Taivaan oloista ja ruumiin ylösnousemisesta ei Raamatussa paljon tietoa jaeta. Opetuslasten kerrotaan kuitenkin pohtineen erästä hypoteettista kysymystä: Israelissa oli tapana, että miehen kuoltua vaimo meni naimisiin hänen nuoremman veljensä kanssa.
Oletuksen mukaan perheessä on seitsemän poikaa, joista vanhin on naimisissa. Hänen kuoltuaan vaimo siirtyy seuraavaksi vanhimmalle veljelle. Kaikki veljet kuolevat vuorotellen ikäjärjestyksessä, jolloin nainen on lopulta ollut naimisissa kaikkien perheen poikien kanssa. Kenen vaimo hänestä tulee kuolemansa jälkeen taivaassa vai tuleeko hänestä veljesten yhteinen vaimo? Jeesuksen kerrotaan vastanneen kysymykseen, että taivaassa ei naida. Taivaassa ollaan kuin enkelit. Siellä ei nautiskella sukupuolielämän iloista. Mitähän kivaa siellä voi tehdä?
En tiedä ovatko kysymykseni lapsellisia vai paljastavatko ne ongelman lapsellisuuden, mutta tällaisia kysymyksiä ruumiin ylösnousemisen pohdiskelu minussa herättää.
Useimmat uskovaiset luullakseni torjuvat hankalat ongelmat toteamalla, ettei ihmisen tarvitse ymmärtää Jumalan tekoja tai ajatuksia, vaan voimme luottavaisina uskoa siihen, että Hän on suunnitellut kaiken parhain päin.
Ruumiin ylösnousemisen pohdiskelu johtaa hankaliin älyllisiin ongelmiin. Uskovaisten mielipiteet, joiden mukaan tätä asiaa ei pidä ymmärtää liian konkreettisesti – ruumiin ylösnousemisena – ärsyttävät minua. Miksi uskontunnustuksessa sitten puhutaan ruumiista, ellei sitä tarkoiteta? Ruumiin ylösnouseminen onkin mielestäni sellainen kummajainen, että ainakin sen kohdalta uskontunnustusta voitaisiin korjata. Näen jo silmissäni Raamattuun vetoavien uskovaisten kommentit siitä, ettei asian edes pitäisi minulle uskonnottomana millään lailla kuulua ja kiivaat vastaväitteet, joiden alle Raamatun epäluotettavuudesta julkituomani huomautukset hukkuvat.
Lisää opintomatkoja sinne, missä seurakuntien jumalanpalvelukset ovat yksi viikon kohokohdista? Kävin itse hiljattain vierailijana Guildfordin St Saviour’s -seurakunnan klo 17.15 jumalanpalveluksessa (yksi neljästä sinä päivänä). Sisältä valoisa vanha kirkko, rauhan tunne, mutta siihen yhdistyi silti kahvit heti tullessa ovensuussa, tuolit penkkien sijaan, valkokangas jolta näki paremmin puhujan, jos istui takana, ja joku joka tuli antamaan vierailijalle esitteet kaikesta toiminnasta. Paikka oli aivan täynnä.
Sören Kierkegard: Toukokuussa 1855
Niin on asia; julkinen jumalanpalvelus (väittettäessä, että se on Uuden Testamentin kristinuskoa) on kristillisesti puhuen väärennöstä, huijausta. Mutta sinä, sinä tavallinen kristitty, keskimäärin sinä et epäile mitään, olet täysin bona fide, vakuuttunut siitä, että kaikki on hyvin, että se on Uuden Testamentin kristinuskoa. Tämä huijaus on niin syvälle juurtunut, että epäilemättä on jopa pappeja, jotka elävät jatkuvasti siinä valheellisessa harhassa, että kaikki on hyvin, että se on Uuden Testamentin kristinuskoa. Sillä tämä huijaus on todella väärennös, joka on syntynyt vuosisatojen saatossa kristillisyyden muututtua vähitellen sen täydelliseksi vastakohdaksi, mitä se on Uudessa Testamentissa. Niinpä toistan.
Tämä on sanottava: lopettamalla osallistumasta julkisiin jumalanpalveluksiin sellaisina kuin ne nyt ovat (jos sinulla siis on tapana osallistua niihin), sinulla on yksi syyllisyys vähemmän, ja suuri syyllisyys se onkin: et ole enää mukana kohtelemassa Jumalaa ikäänkuin Hän olisi typerys.
Kirjoittaja
Matti Hernesaho
Nuorten aikuisten pastori Turun Mikaelinseurakunnassa ja Hengen uudistus kirkossamme ry:n puheenjohtaja. Aiemmassa elämässä toimin Ylöjärven kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Ihmissuhdekeskeinen seurakunta ja sen rakentaminen kiinnostaa. Yhteys: etunimi.sukunimi@evl.fi
Minulta varmasti puuttuu sellainen kansankirkollinen uskon- ja mielenlaatu, kun en koskaan ole missään suomenniemellä tavannut sunnuntaiaamun kymppimessussa ”juhlivaa, ylistävää ja yhteydessä toinen toisiinsa olevaa” seurakuntaa. Sen sijaan löytyy sitäkin enemmän tunnekylmiä, valjuja, pakkopullamaisia messuja, joihin harveneva väki tottumuksen voimasta, kuin jotakin maagista rituaalia noudattaen, sunnuntaiaamu toisensa jälkeen vaeltaa. Kirkon suurin kriisi todella on messu. Sunnuntaiaamu on sitäpaitsi ainut aamu, jolloin työikäinen väestö useimmiten voi levätä hiukan pidempään ja heräillä hitaasti lasten kanssa. Aika harvalla tulee mieleen aloittaa sama patistamisshow kuin jokaikinen arkiaamu ja kiiruhtaa lasten kanssa juhlimaan hiirenhiljaa lähimpään kirkkoon tuimailmeisen ”uskovaisen kirkkokansan” kanssa.
Ilmoita asiaton kommentti