Twitterissä näkee jos jonkinlaista lobbausta ja markkinointia, jonka voisi kuvitella tulevan suoraan jostain puppugeneraattorista. Aamukahvini meinasivat kyllä lentää kuvitteelliselle näppäimistölleni, kun näin Kotimaa oy:n Jäsen360 -palvelun seuraavan twiitin:
”#Jumalanpalvelus sunnuntaina kello 10 on hieno, tarkasti segmentoitu tuote! Siitä on syytä olla ylpeä. #kirkko #messu #uskonto”
Jumalanpalvelus sunnuntaina kello 10 on toden totta hieno ”tuote”. Itse asiassa jumalanpalvelukseen kokoontuminen on perinteisen teologisesti ajateltuna yhtä kuin seurakunta. Messuun seurakunta kokoontuu juhlimaan, oppimaan, ylistämään, olemaan yhteydessä toinen toisiinsa ja Pyhään Kolminaisuuteen, varustautumaan ulospäin ja ylipäänsä olemaan läsnä oleva seurakunta. Messussa kristitty elää kristillistä vuodenkiertoa, Raamatun tekstejä ja kristillisen perinteen ja liturgian rikkautta.
Edes ”uskovaisten” enemmistö ei käy jumalanpalveluksessa. Kirkon työntekijöiden enemmistö ei ole sunnuntaipäivänä kello 10 kirkossa. Rippikouluissa ei laajasti opeteta, että kristittynä eläminen tarkoittaa viikottaista yhteen kokoontumista. Seurakuntien rippikoulun jälkeinen nuorisotyö keskittyy nuorten omaan hauskanpitoon ja yhteyteen, ei juurruttamaan nuoria varsinaisen seurakunnan yhteyteen ja elämänmittaiseen jumalanpalvelusyhteyteen.
Joidenkin herätysliikkeiden piirissä ”ihan tavallisessa kymppimessussa” käymistä pidetään jopa hieman epäilyttävänä. Kun maltillisena karismaatikkona ja kirkollisena uuspietistinä kerron hieman tosiuskovaisemmille lajitovereilleni seurakuntayhteyteni olevan ihan tavallinen viikottainen kymppimessu paikallisseurakunnassani, kohtaan hyväntahtoista ja yllättynyttä hymähtelyä.
Tässä onkin kirkon suurin kriisi. Meillä eivät edes ”uskovaiset” ymmärrä, että seurakunta tarkoittaa koolle kokoontuvaa paikallista ja monipuolista ylistävää yhteisöä. Jos me aktiivit emme kokoonnu seurakuntana yhteen viikottain sanan ja sakramentin äärelle, ei kirkolla ole sanan varsinaisessa merkityksessä kristittynä kirkkona tulevaisuutta. Silloin Seppo Simola on kuin onkin oikeassa: Jeesuksesta puhuminen voidaan lopettaa, henkilöstöstä voidaan luopua, ja on parempi keskittyä ylläpitämään mukavia toimitiloja.
Ja kyllä; Diakonia, lähetys, nuorisotyö, musiikkitoiminta, mitä vaan – kaikkea tarvitaan. Mutta niihin kaikkiin varustetaan – tai tulisi varustaa – yhteisestä messusta.
Huomenna on Kristuksen taivaaseenastumisen päivä, yksi kirkkovuoden suurista pyhistä. Tervemenoa messuun. Ja seuraavana sunnuntaina. Sen jälkeen onkin jo helluntai, kirkkovuoden toiseksi suurin juhla heti pääsiäissunnuntain jälkeen. Kristitty, käytkö silloin kirkossa?
Kirkossa olemme tottuneet valittamaan, millainen messun pitäisi olla, jotta kävisimme siellä. Mitä jos miettisimme, millaisia meidän pitäisi olla, jotta viitsisimme käydä messussa?
Kirkon suurin kriisi on messu. Olen todella samaa mieltä! Jos työntekijät ja luottamushenkilöt eivät usko omaan ”tuotteeseensa”, asiaansa, sen vertaa, että ottaisivat aktiivisesti osaa seurakunnan päätapahtumaan, on jotain pahasti pielessä. Silloin ei tarvitse ihmetellä, jos ihmiset eivät käy kirkossa, kun eivät edes asian edustajat tee sitä! ”Pystyyn kuollut” liturgia (niin paljon kuin sitä rakastankin!) pitää muuttaa yhteisölliseksi, aidosti yhteiseksi yritykseksi.Jos messussa ei ”tarvita” yhtään seutakuntalaista, vaan se toimitetaan ”virkamiestyönä”, ei ihme, ettei kiinnosta. Nykyihminen haluaa olla aktiivinen ja hän haluaa kokea, saada elämyksiä. Usko pitää voida elää kaikilla aisteilla. Ihmisten pitäminen ikuisina pyhäkoululaisina on mennyttä aikaa. Täysivaltaisille seurakuntalaisille on annettava aitoa vastuuta, heitä on tarivttava. Onneksi kirkolta varat vähenevät, jolloin on pakko ottaa mukaan seurakuntalaisia! Kriisiajat ovat olleet kirkolle aina myös uudistumisen aikojan, hyvinvointi sen sijaan ei. Vaikka ev.lut kirkkomme lihavat vuodet ovat tuoneet paljon hyvää, se tie on nyt kuljettu loppuun On aika palata juurille, seurakunnan aitoon yhteisöllisyyteen. Suomalaisten yhä lisääntyvä yksinäisyys ja masennus ovat haasteita, joihin juuri kirkon tulisi vastata täysin volyymein. Siispä kirkon ovet auki, seurakuntalaiset tosissaan mukaan toimintaan ja päätöksentekoon, lähimmäistoiminnan voimakas laajentaminen. Sillä rahankäyttömme, resurssiemme käyttö, on se kohta, missä konkretisoituu uskomme – niin kuin Iona-yhteisön pastori sanoi käydessään Suomessa keväällä.
Jumalanpaveluksista ja niiden toteuttamisista puhutaan paljon,kyllä ne ovatkin tärkeitä–? Milloin alellettaisiin puhua arki kristillisyydestä,jossa omakohtainen uskomme elettäisiin totena kaikissa elämämme vaiheissa. Olen kasvanut pienessä ja vaatimattomassa kodissa. Osin siksi,isäni oli kokenut reumaattisen halvaatumisen ollessaan 27 vuotias.Hänellä oli silloin vajaa 2 vuotias ja puolivuotias poika vaimon lisäksi.7 vuoden päästä meitä tuli vielä 5 lasta lisää.Silloin ei olut vielä invaliideille lakisäädeistä turvaa tälläinen laki tuli vasta 1952.Joten isäni joutui olemaan 25 vuotta ilman lakisääteistä toimeentulotukea.Tällöin arki kristillisyydellä oli keskeinen merkitys selviytymisessä jokapäiväisessä elämässä. Olenkin sanonut että äitini puutteistaan huolimatta kasvatti lujan luottamuksen Jumalaan ja hänen johdatukseensa. Se sama äidiltä peritty luottamus on kantanut minuakin ja perhettäni ,meitä kohdanneissa vaikeissa elämäntilanteissa.Haluankertoa 2 tapausta joissa Jumala vastasi äidin rukoukseen.? Ensimäinen—äiti oli kertonut aamuruokailun jälkeen vanhimmille veljilleni,”nyt on syöty kaikki ruoka,ei ole puoliseksi mistä laittaa ruokaa,jos ei lähdetä hakemaan kylästä.”Äiti ei kuitenkaan lähtenyt hakemaan ruokaa. Sen sijaan hän meni rantteelle tekemään halkoja.Siellä hän oli polvistunut halkopinon viereen ja sanonut,”Jumala sinä lähetit kaarneet ElialleGeritinpurolla tuomaan ruokaa ,sinä voit sen tehdä .meillekin”.Äiti jatkoi halontekoa.Puolenpäivän maissa hän meni käymään sisllä,korvikekahvia keittämässä.Siellä veljeni olivat kysyneet äidiltä,”eikö se äiti mennytkään hakemaan ruokaa.” Johon äiti oli vastannut,”lähettihän se Jumala Eliaallekin kaarneetGeritinpurolla tuomaan ruokaa, jospase lähettää meillekin.” Kahvin jälkeen äiti oli mennyt takaisin rantteelle. Kdistamme noin 3-n kilometrin päässä olevan koulun opettaja oli ottanut kaksi oppilasta ja lähetti ne tuomaan meille ruokaa.Äidin rukous oli tullut kuulluksi….! Toinen tapaus oli sellainen. Äidillä oli tehnyt mieli päästä Perttuli kirkkoon,hänellä ei ollut sellaisia kenkiä jotka hän olisi voinut laittaa jalkaansa.Äiti oli laittanut veljeni hakemaan yheltä naapurin emännältä lainaksi kengät. Veljeni ei kuitenkaan ollut ilennyt mennä niitä lainakenkiähakemaan. Sen sijaan hän meni vähän etäänpänä olevaan kauppaan ja toi sieltä velaksi uudet kengät.Äiti oli sanonut veljelleni, ”voi lapsirakas eihän meillä ole ikinä millä niitä maksaa.Äiti kuitenkin otti ne kengät kävi kirkossa ja aloitti rukouksen,että Jumala jostain lähettäisi rahan niiden kengien maksuun.Muutaman kuukauden kuluttua isälleni oli tullut Virosta kirje,sen lähettäjä Mikko Reponen, oli kirjoittanut ”sain Jumalalta kehetuksen lähettää teille tämä rahasumma”.Äiti oi sanonut isälle ”se on Jumalalta rukoiltu niiden kenkien maksuun.” Raamattuhan sanoo, ”ettekö te voi saada moninverroin enemmän,kuin te osaatte pyytääkkään ”
Parhaat Jumalanpalvelukseni ja messuni olen kokenut metsässä suurilla ja pienillä leireillä vahvassa yhteisöllisyydessä. Alku ja loppu ovat kaikessa tärkeimmät: tunne, jonka tilaisuus herättää, esim.jokainen tuo paikalle oman syntikivensä ristin juurelle tai lopuksi sytytetään suuri risti tuikuilla maahan. Ja siis tunne, jonka tilaisuus loppuessaan jättää. Joskus pelkkä loppumusiikki kirkossa voi luoda tunteen Pyhän Hengen hipaisusta. Kaikki se mitä siinä välissä tapahtuu, kuinka monta kertaa noustaan ja istuudutaan on vähemmän tärkeää.
Ehtoollisen vietto on tärkeää. Eräässä ideointipalaverissa ehdotettiin sunnuntai-illaksi tilaisuutta, jossa vain rukoiltaisiin seuraavan viikon puolesta ja nautittaisiin ehtoollinen ja saataisiin Herran siunaus. Tätäkin kannattaisi kokeilla.
Kirkkopiirini vappuriehassa, johon osallistui yli 200 henkeä sima-ja munkkitarjoilusta nauttien, jossa lapset saivat seurakunnan logolla varustettuja ilmapalloja ja kolme pappia hauskasti pukeutuneena kulki juttelemassa ja kättelemässä ihan jokaisen oli myös parhaimmistoa ”messukokemuksissani”.
Kirjoittaja kysyy millaisen messun pitäisi olla, että ihmiset siinä kävisivät. Varmaa on että ei nykyisenlainen. Kyllä kristillisen sanan voi pitää keskiössä paljon ajanmukaisemmilla ja fiksummillakin tavoilla. Paikaalleen jämähtänyt ja ajastaan jälkeen jäänyt ja toimimaton perinteinen jumalanpalvelus palvelee nykymuodoissaa kovin harvoja. En pidä siitä itsekkään monestakin syystä. Ei ole edes vaikeaa kehittää jumalanpalvelus jolla olisi vetovoimaa.
Ylösnousemusruumis on niin konkreettinen että Jeesus saattoi kuolleista noustuaan opetuslapsilleen ilmestyessään syödä oppilaittensa kanssa.
Toisaalta ylösnousemusruumis on niin vapaa kaikesta tämän ajan ruumiin sidonnaisuuksista, että Jeesus saattoi hyvinkin pitkien päässä toisistaan ilmestyä läheisilleen. Ajan ja paikan rajat eivät enää häntä sitoneet.
Paavalin opetuksessa 1. Kor. 15 tulee esille että vehnän jyvästä nousee vehnä jne. Tästä näkyy että kirkastettu ruumiskin on niin meidän ruumiimme näköinen että meidät voidaan tunnistaa, mutta niin uusi ettei mikään vaiva eikä ahdinko enää meitä kiusaa.
Kun Jeesus opettaa ihmisistä että tulevassa elämässä olemme kuin enkelit taivaassa, niin kysymys ei ole sukupuoisuuden väheksyminen vaan sen tilalle annetaan jotain niin paljon täydellisempää että parhainkin onni tässä maailmassa jää vaisuksi ja vähäiseksi sen rinnalla mitä täyttymyksen ajassa kerran meille annetaan ikuisen ilon autuaaksi riemuksi.
Roto: ”sen tilalle annetaan jotain niin paljon täydellisempää että parhainkin onni tässä maailmassa jää vaisuksi ja vähäiseksi sen rinnalla mitä täyttymyksen ajassa kerran meille annetaan ikuisen ilon autuaaksi riemuksi.”
Mistäs tiedät? Kun et nyt vaan tulisi luvanneeksi liikoja.
Kimmo
Jumalan sanan pohjalta näitä kirjoittelen
Jumala on uskollinen. Hän pitää kiinni lupauksistaan.