Arvostamani gospelmuusikko ja kirkon vaikuttaja Pekka Simojoki kirjoittaa tämän sivuston ja Kotimaan kolumnissaan kirkon tehtävän toteuttamisesta käytyjen seurakuntavaalien pohjalta. Kirjoituksen otsikkona on kysyvä ehdotus: Entä jos kirkko saarnaisikin taas Kristuksesta eikä yrittäisi puhua jostakin muusta.
Kaikissa yhteisöissä ja yrityksissä pitää aina muistaa kysyä, mikä on tehtävämme ja juuri nyt tärkein fokuksemme. Tähän Simojoen kirjoitus hyvin osuu. Kirkon tärkein tehtävä ja asia on evankeliumi Kristuksesta.
Kristuksesta on saarnattava. Ja niin minusta on tehtykin ja tehdäänkin. Pian on adventti ja mitäpä muuta silloin saarnataan kuin Jeesuksen ratsastusta Jerusalemiin kansansa keskelle täyttämään tehtäväänsä. Toki yksittäisinä saarnaajina voimme harhautua sivupoluille, mutta uskon, että suuressa osassa kirkoistamme saarnataan varmasti Kristuksesta. Samoin tehdään jouluna, uutenavuotena, pääsiäisenä ja kirkkovuoden aikana muutenkin.
Onko sitten niin, että kirkko on puhunut muusta Kristuksen kustannuksella tai niin, että Kristus jää sivuun? Näin voi ehkä ajatella julkisuudessa kirkosta olevien uutisten ja asioiden perusteella. Tässä on vain sellainen juttu, että Kristuksesta ja evankeliumista saarnaamista ei uutisoida, mutta muita asioita kirkosta uutisoidaan. Media ei mene juurikaan hengellisen julistuksen alueelle sitä uutisoimaan tai arvioimaan. Tai jos menee tai on mennyt, on ollut kyse jostakin erityisestä ilmiöstä kuten vaikkapa Niilo Ylivainiosta ja hänen myötään syntyneestä liikehdinnästä. Tai Markku Koivistosta.
Toinen asia, jota Simojoki epäsuorasti tai suorasti kritisoi, on mitä kirkko itsestään viestii. Tässä voikin olla itsetutkistelun paikka. Mutta samalla nousee hyviä ja vaikeasti vastattavia kysymyksiä: Miten viestit Kristuksesta, armosta, syntien anteeksiantamuksesta, ikuisesta elämästä ja vastaavista? Seurakuntavaalien viestinnässä kirkon julistuksen sisältö ei ehkä ole kuitenkaan se viestittävä asia. Tai tietysti voisi olla, jos osataan hyvin viestiä vaikka armosta ja siitä, että kirkko ja seurakunta on armon yhteisö.
Pitääkö kirkon sitten saarnata muustakin kuin Kristuksesta? Kyllä pitää, koska Kristus itse antaa siihen esikuvan. Hänelle mikään inhimillinen ei ollut vierasta. Kristuksen julistuksesta ja toiminnasta ja hänen ”hahmostaan” nousee monia tärkeitä teemoja. Voisi luterilaisittain tiivistää, että kirkossa pitää saarnata sekä uskoon että rakkauteen liittyvistä teemoista – ja toivoon liittyvistä!
Kärsivien lähimmäisten asia on kirkon asia. OIkeudenmukaisuus on kirkon asia. Ympäristön huomiointi on kirkon asia, koska ympäristön tuho on syntiä ja vaikuttaa kaikkein heikoimpien ihmisten elämään. Kirkon julistuksen lähtökohtana ja keskiönä on kuitenkin Kristus ja kaikki, mitä hän on ja merkitsee meille. Siinä olen Pekka Simojoen kanssa aivan samaa mieltä.
Toivo Loikkanen
Tässä Simojoen kolumni:
https://www.kotimaa.fi/artikkeli/kolumni-enta-jos-kirkko-saarnaisikin-taas-kristuksesta-eika-yrittaisi-puhua-jostakin-muusta/
Oho, onko P.S. vihitty papiksi. Teologi kyllä, mutta pappi? Hieno juttu tietenkin.
Enpä muista tuota. Pitää tarkistaa. Vai onko tosiaan edelleen TM? Korjasin ilmauksella ”kirkon vaikuttaja”.
Kiitos Toivo kirjoituksesta. Saarnaaminen ei ole helppoa. Arvostan paljon hyviä saarnoja, koska niissä puhuu Kristus.
Rovasti Simo Kivirannan erinomainen opetus Jumalan sanan saarnaamisesta:
http://www.luterilainen.net/kokonainen-jumalan-sanan-saarna/
.
Antti Hämäläisen mainio kommentti Simojoen kirjoituksen kommenttiketjusta tai osa siitä liittyen luomakunnasta saarnaamiseen: ”Jos käsitämme sovituksen ahtaasti vain omaa henkilökohtaista pelastustamme koskevaksi, emme ole täysin ymmärtäneet, miten ihmellinen ristin työ on. Koko maailmankaikkeus on sovitettu, niin että lopulta Jumala voi luoda uude taivaat ja uuden maan, Jesaja 65:17a. Kun saarnaamme rististä, kyse on koko universumin ennalleen asettamisesta. Tässä meidän sielunhoitomme tietysti kiinnostavaa meille itsellemme, mutta ihmiskunnan synnit luomakuntaa kohtaan ovat kaameita alkaen maaperän, ilmakehän ja merien ym. saastuttamisesta. Kyllä tällaisesta pitää saarnata, ja ristin työhön vedoten anoa ihmiskunnalle armoa.”
Siis koko universumi ja mahdolliset multiuniversumit biljoonine biljoonine galakseineen ja triljoonine triljoonine tähtineen ja planeettoineen ovat joutuneet epäjärjestyksen vain siksi, että yksi poloinen Eeva syötti piskuisella pallollamme äijälleen kiellettyä omenaa? Oliskohan joku menettänyt suhteellisuudentajunsa?
Sana Kristuksesta on aina myös sanomaa ajallemme ja sillä on kosketuspintaa ihmisten elämään. Aika paljonkin. Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun sanomamme irtautuu Kristuksesta ja alamme puhua ainoastaan arjesta ja elämästä.
Teemu, Hyvin tiivistetty.
Ihmiset, jotka tulevat kirkon sanoman ulottuville, odottavat kuulevansa puhetta Jumalasta. Jos eivät kuule, se on vähän sama kuin Midsomerin jakso, jossa ei olekaan murhaa.
Evankeliumi ilman parannusta ja Pyhän Hengen voimaa on kuin Obelix ilman ihmevoimia.
Pyhän Hengen ymmärtäminen jonkinlaiseksi ’taikajuomaksi’ on mielestäni väärä. Obelix voisi pikemminkin olla kristityn malli ihmeelliset voimansa menettäneenä. ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.”
Martti Pentti entä kun Jumalan rakkaus annetaan myös Pyhän Hengen kanssa?
Ennen sitä ihminen on kykenemätön rakastamaan, se näkyy rakkaudesta Jumalaa kohtaan, ylenkatsotaan Hänen Sanansa, ei olla kuuliaisia Sanalle.