Usein kirkot ja uskonnolliset yhteisöt torjuvat niihin kohdistuvan, ulkoapäin tulevan kriittisen eettisen arvioinnin sillä perusteella, että uskonnollisten yhteisöjen sisäisiä asioita (esim. naisten asemaa, vähemmistöjen asemaa jne.) ei saisi arvioida kriittisesti ulkoapäin. Kriittinen arviointi pitäisi jättää uskonnollisiin yhteisöihin kuuluvien itsensä tehtäväksi.

Toisaalta sitten kirkossa samanaikaisesti kuulee hyvin paljon sellaista puhetta, että kirkossa ei pitäisi niinkään puhua eettisistä kysymyksistä (esim. kirkon sisäisistä eettisistä epäkohdista), vaan uskon asioista, koska ne ovat kirkon ydinkysymyksiä, toisin kuin eettiset kysymykset. Eettisistä kysymyksistä kun puhutaan niin paljon yhteiskunnassa, ja niistä on niin helppo puhua, kun taas uskon asioista puhuminen on kirkon tehtävä.

Yhteiskunta siis hoitakoon etiikan (paitsi että ne eivät saa puuttua uskonnollisten yhteisöjen sisäisiin eettisiin asioihin, koska niitä ei saisi arvioida ulkoapäin, eli yhteiskunnasta käsin), ja kirkko taas keskittyköön uskon asioihin, eikä etiikkaan (esim. omiin eettisiin ongelmiinsa), koska eettiset kysymykset eivät ole kirkon ydinkysymyksiä.

Uskonnollisten yhteisöjen sisäisiä eettisiä asioita ja ongelmia ei siis saisi oikeastaan arvioida kriittisesti sen enempää ulkopuolelta käsin kuin sisäpuoleltakaan käsin. Ulkopuoliset eivät saa arvioida niitä koska ne ovat uskonnollisten yhteisöjen sisäisiä asioita ja niiden käsittely kuuluu näihin yhteisöihin kuuluville. Mutta kirkkojen jäsenetkään eivät kuitenkaan saisi puhua niistä kriittisesti, koska ne eivät ole kirkon ydinkysymyksiä, ja sitäpaitsi niistä puhuminen ja niihin puuttuminen hajottaa kirkon ykseyttä, repii ihmisten välisiä suhteita, aiheuttaa riitoja, epäluottamusta, ja huonontaa kirkon mainetta ulospäin jne.

Niitä, jotka ovat puuttuneet naisten ja seksuaali-ja sukupuolivähemmistöjen asemaan tai pappien harjoittamaan lasten seksuaaliseen hyväksikäyttöön on syytetty kirkon hajottamisesta ja kirkon maineen mustamaalaamisesta (tällaisia syytöksiä esitettiin katolisessa kirkossa, josta kertoo mm. uutuuselokuva ”Spotlight”). Niitä vl-liikkeen jäseniä, jotka ovat puuttuneet ehkäisykieltoihin, naisten ja lasten asemaan ja hoitokokouskäytäntöihin on syytetty yhteisön hajottamisesta (esim. Johanna Hurtig vl-liikkeessä).

Rotusyrjinnän vastustaminen on repinyt Kristuksen ruumista monissa kristillisissä yhteisöissä. Rotusyrjinnän vastustaminen on hajottanut ihmisten välisiä suhteita ja johtanut epäluottamukseen ja riitelyyn.

Niin paljon helpompaa olisi jättää eettiset asiat niin kuin ne ovat tähänkin asti olleet. Ainakin jos itse kuuluu sellaiseen ryhmään, jota itseään (tai läheisiä), ei kohdella huonosti.

Miksi ei siis vain pidetä esillä sitä mikä yhdistää, eli sitä, että Jeesus pelastaa meidät vain uskon, ei tekojemme tähden? Miksi puhua ikävistä ”yksittäisistä asioista” kuten kirkon sisäinen syrjintä, lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, hengellinen väkivalta, tai siitä, että kirkon lähetystyössä nuorille opetetaan, että homoseksuaalisuus on osoitus vääristyneisyydestä, ja että kristittyjen homoseksuaalien tulee luopua sukupuolielämästä ja perheiden perustamisesta, paitsi jos eheytyvät heteroiksi jne.?

Itse kuulun TK-liikkeen toimintaryhmään ja olen myös allekirjoittanut sen kirjoituksen josta tässä nyt keskustellaan. Valmistelin kirjoitusta yhdessä Johanna Korhosen kanssa.

Mielestäni Kristuksen kirkko kuuluu kaikille. Myös ne, jotka suhtautuvat kielteisesti naispappeuteen, homoseksuaalisuuteen, ja samaa sukupuolta olevien parisuhteisiin ja sukupuolineutraaliin avioliittoon, ovat kanssakristittyjä ja lähimmäisiä. Pelastus ei riipu näistä asioista.

Eettiset asiat liittyvät kuitenkin uskon asioihin esim. siinä mielessä, että syrjintä ja epäoikeudenmukaisuus voi karkottaa ihmisen uskosta ja seurakuntayhteydestä. Tiedän näin monien kohdalla käyneenkin. Uskoa, toivoa ja rakkautta ei siis pidä kääntää toinen toisiaan vastaan, tai sivuuttaa joku niistä vetoamalla toiseen, tai oikeuttaa epäoikeudenmukaisuutta, rakkaudettomuutta tai syrjintään puuttumattomuutta sillä, että ”kristinuskon ydinkysymys ei ole rakkaus vaan usko”.

Usko, toivo ja rakkaus eivät uhkaa toinen toisiaan, ja vastustan sellaisia ajattelutapoja, joissa ne asetetaan toinen toistaan vastaan. Ne kuuluvat yhteen ja itse haluan pitää ne yhdessä. Ja tämän takia vastustan joidenkin ihmisten syrjintää, siitäkin huolimatta että myös ne, jotka syrjivät, ovat Jumalan rakastamia ja pelastettuja ihmisiä.