Kirkon rahat ja niiden käyttäminen (MOT-ohjelman synnyttämä keskustelu)

Ylen MOT-ohjelma käsitteli joku päivä sitten kirkon rahoja ja erityisesti Helsingin seurakuntayhtymän asioita. Katsoin jakson enkä ole varma liikuttiinko siinä myös Vantaan yhtymän puolella.

MOT nosti tärkeän aiheen esille. Sen käsittely oli kuitenkin puutteellinen ja monien mielestä melko tarkoitushakuinen. Helsingin seurakuntayhtymä näytettiin kovana ja ahneena toimijana, joka ”lakkauttaa” kirkkoja ja niiden toimintoja ja myy sitten tontit kalliilla hinnalla. Ohjelma näytti myös sen tärkeän asian, miten tärkeä oma kirkko on monille sen alueella oleville ihmisille. Ohjelmassa siitä esimerkkinä olivat eläkerouvat, jotka keräsivät tietoa ja adressin vastustamaan oman kirkkonsa toiminnan lopettamista.

Usein kirkkoon tai uskontoon kielteisesti tai kriittisesti suhtautuvat nostavat esille syytöksen kirkon rikkaudesta. Samoin usein nostetaan yksisilmäisesti esille kirkon monopoli hautaustoimessa ja väitetään sillä rahastettavan. Tuon jatkona esitetään, että kuntien tulisi ottaa vastuu hautaamisesta – tai valtion.

Kirkkomme – jos puhumme ev.lut. kirkosta – on rikas globaalisti ajateltuna. Toki sitä ei voi pienenä toimijana rinnastaa mitenkään vaikka katoliseen kirkkoon eikä Vatikaaniin. Kirkon rikkaudet tai varat ovat paljolti sen omaisuudessa. Omaisuus on puolestaan rakennuksia eli kirkkoja, seurakuntataloja, kappeleita ja muita vastaavia sekä omaisuus on metsiä.

Kirkon varoja tulisi tarkastella ainakin paikallisseurakuntien ja toisaalta kirkkohallituksen näkökulmista. Paikallisseurakuntien tarkasteluun tulevat sitten mukaan seurakuntayhtymät, koska suurissa kaupungeissa seurakunnat ovat saman kunnan alueella yhtyminä. Yhtymät hoitavat seurakuntiensa yhteistä taloutta.

Seurakuntien talousasema jakautuu karkeasti kahtia – kuten MOT hieman kärkevästi ja yksinkertaisesti myös kertoi. On hyvin pärjääviä ja heikosti pärjääviä seurakuntia. Seurakuntien taloudessa pitää erottaa omaisuus eli tase ja käyttötalous. Nykyisin tosin seurakunta voi käyttää käyttötaloutensa osana myös mm. metsätuloja, mikä ennen oli toisin. Metsävaroja voidaan käyttää kuitenkin vain laadittujen metsäsuunnitelmien puitteissa. Jos seurakunnalla on paljon metsää, se saa vuosittain tuloja, vaikka joutuu myös käyttämään varoja metsien hoitoon.

Seurakuntien ”rikkaudet” ovat hankalasti realisoitavia. Tämä koskee erityisesti rakennuksia, joista kirkot ovat vielä tässä mielessä erityisen erityisiä. Lisäksi viime vuosina jatkunut kiinteistöjen arvojen alentuminen koskee käytännössä lähes kaikkea muuta Suomea pois lukien kasvukeskukset ja suuremmat maakuntakaupungit. Kiinteistöjä on vaikea myydä ja niistä saatava hinta on alhainen. Suuremmilla seurakunnilla ja seurakuntayhtymillä sekä kirkkohallituksella on myös sijoitusvaroja. Niistä päättävät seurakunnat ja yhtymät. Kirkon eläkerahaston hoitamiseen liittyvä päätöksenteko ei ole minulle aivan selvää.

Suuressa osassa seurakuntia talous on ollut tiukilla, vaikka viime vuosina verotulojen kehitys onkin ollut odotettua parempaa. Suuri joukko pienempiä seurakuntia on joutunut ”heittämään pyyhkeen kehään” ja talouden mahdottoman tilanteen vuoksi liittymään alueensa suurempaan seurakuntaan. Myös vauraammat seurakunnat ovat pyrkineet varautumaan tulevaan eli jäsenmäärän ja tulojen laskuun. Jäsenmäärä ei laske vain kirkosta eroamisen takia vaan ns. luonnollisen väestökehityksen myötä. Syrjäisemmillä seuduilla voi tulla 10-20 vuoden päästä eteen tilanne, että vaikkapa osa kirkoista joudutaan ”hylkäämään” väestökehityksen ja maamme rakennemuutoksen vuoksi.

Yksi seurakunnissa esille nostettu viisaus on sanoitettu näin: Emme panosta seiniin vaan ihmisiin ja toimintaan. Tämä on hyvä lähtökohta, mutta myös seiniin pitää voida riittävästi panostaa. Suurissa maaseutuseurakunnissa on vaarana, että keskusalueen tiloja kehitetään ja että reuna-alueiden tiloja myydään tai jätetään vähäiselle hoidolle. Tätä toki voi puoltaa jossakin määrin seurakuntalaisten määrän kehitys ja se karu tosiasia, että jatkossa kaikkia ihmisille ja alueille sinällään tärkeitä tiloja ei kyetä enää ylläpitämään.

MOT-ohjelmassa päiviteltiin myös valtion tukea kirkolle. Se on se entinen yhteisöveron tuotto, joka nykyisin on valtion avustus. Se on tarkoitettu kulttuurihistoriallisten rakennusten ylläpitämiseen, hautaustoimen ja muiden kirkon yhteiskunnallisten tehtävien hoitamiseen. Päivittelyyn ei ole aihetta, koska valtion tuki ei riitä noiden em. tehtävien hoitamiseen.

Helsingin seurakuntayhtymän asioista en osaa sanoa mitään, koska en tunne niitä. Yleisellä tasolla voi sanoa, että kirkon sisällä olevien suurempien toimijoiden ei pidä langeta niiden omaisuuden myötä vääränlaiseen omaisuuden hekumaan. On käytettävä parasta tietoa, järkeä ja eettisesti kestäviä tapoja. Myös seurakuntalaisten valitsemilla päättäjillä on suuri vastuu olla hereillä ja hankkia riittävästi tietoa.

Seurakuntien saamat verotulot tulee käyttää kunkin seurakunnan päättämällä tavalla kirkon tehtävän toteuttamiseen. Henkilöstökulujen tulisi olla korkeintaan noin 60% verotuloista, jotta seurakunta voi hoitaa asiansa ja pärjätä taloudellisesti. Kunkin seurakunnan tulee kyetä plusmerkkisiin tilinpäätöksiin kuitenkaan kartuttamatta tarpeettomasti varojaan. Jos tulos on kolmena vuonna peräkkäin alijäämäinen, pitää seurakunnan laatia suunnitelma tilanteen korjaamiseksi. Taseessa voi olla varoja, jotka sallivat alijäämäiset tulokset, mutta pitkään sillä tiellä ei voi jatkaa. Seurakunnissa myös päätetään, miten avustetaan paikallisesti diakoniatyön kautta sekä kirkon kansainvälistä työtä (kv.diakonia ja lähetystyö eli Kirkon ulkomaanpu ja lähetysjärjestöt). Diakoniatyön paikalliset avustukset ovat paikkaamassa niitä puutteita, joita yhteiskunnan työltä jää. Yhteiskunnan tulisi kuitenkin pystyä pitämään kansalaisten toimeentulosta huolta, vaikka diakonia onkin merkittävä ja seurakunnan olemukseen kuuluva asia.

Toivo Loikkanen