Elokuvan, myös ja varsinkin dokumentaristisen elokuvan, propaganda-arvo on tunnustettu halki elokuvan historian. Elokuva on taidemuodoista usein manipulatiivisin: se vaikuttaa tunteeseen ja ajatteluun vahvasti.
Erityisen taitavaa elokuvantekoa on katsojan alitajuinen johdatteleminen. Neuvostoliittolaiset elokuvantekijät Sergei Eisenstein ja Vsevolod Pudovkin jalostivat varhain manipulatiivisen elokuvan huippuunsa muun muassa montaasia hyödyntämällä. Montaasilla viitataan tekniikkaan, jossa kuvia peräkkäin näyttämällä välitetään katsojalle mielikuva kuvien välisestä suhteesta ja niiden vaikutuksesta toisiinsa. Esimerkiksi kaksi erillistä otosta: kelloa vilkuileva tyttö ja kiirehtivä nuorukainen. Draama syntyy katsojan mielessä.
Samoja manipulatiivisia metodeja, joskin ontuvammin, sovelsi Ylen 12.2. julkaisema MOT-jakso, jossa ihmeteltiin, äimisteltiin ja pällisteltiin kirkon rahankäyttöä. Nimikin oli raflaavan johdatteleva: Kirkon rahat.
Minidokumentti ei kuitenkaan valitettavasti tyytynyt johdatteluun pelkästään elokuvateoreettisella tasolla. Myös kieli oli hiottu kauttaaltaan poleemiseksi ja jo ensi minuuttien aikana kuultiin kirkosta muun muassa määreet ”jäsenkadon piinaama” ja ”tekee ennätystuottoja”. Piinattu, mutta ennätystuottoja tahkova kirkko on vahva mielikuva. Vaikka asia sinänsä olisikin ihan oikein, asettavat sanavalinnat MOT-tutkimukselle sensaatiomaiset kehykset. Myös toimittaja Kirsi Skönin puolihuolimaton ”tällaisia betonikirkkoja on Suomessa ihan liikaa”-heitto toimii kiteyttävänä pohjustuksena Skönin kirkkonäylle.
Se, miten kirkko rahansa käyttää, on oikeasti mielenkiintoinen asia. Mistä leikataan, ja miksi? Hyvään hallintoon kuuluu se, että päätökset ja rahankäyttö on avointa ja selkeää. Nyt varsinaiset kysymykset, ja varsinkin vastaukset, jäävät kauhistelevan yleissävyn jalkoihin. Voiko esimerkiksi olla räikeämmin vihjailevaa leikkausta kuin kysyväilmeisestä lapsesta suoraan kolehtihaaviin siirtyminen? Nämä kuvat tekevät tutkivan journalismin kohteesta katsojan silmissä syyllisen jo ennen tutkintaa. Mielikuva kirkosta on predestinoitu lapsilta itselleen ahnehtivaksi korstoksi jo ensimmäisen kahdenkymmenen sekunnin aikana. Ääniraidalle lisättyä kolikoiden kilinää en viitsi edes sen ihmeemmin kommentoida.
Leikkaajalla on valtava valta. Katsojaan voi vaikuttaa suuresti sillä, millainen rytmi kenenkin haastatteluosioille annetaan. Esimerkiksi Helsingin seurakuntayhtymän johtajan Juha Rintamäen haastatteluosuuksissa ei ole suinkaan yritetty antaa Rintamäestä parasta mahdollista kuvaa. Esimerkiksi kohdassa 9.15 Rintamäen haastattelupätkä aloitetaan Rintamäen kysymyksellä ”Sä kysyit että…?” Sen jälkeen toimittaja toistaa kysymyksen ja Rintamäki vastaa. Miksi kysymyksen varmistaminen haluttiin jättää lopulliseen dokumenttiin? Vaikea keksiä muuta syytä kuin se, että haastateltavasta haluttiin välittää epäammattimainen kuva. Kovin on johdattelevaa. Suolaaminen jatkuu ääniraidalla. Yhden Rintamäen osion lopuksi kuva siirtyy Alppilan kirkkoon ja Skön ”korjaa” Rintamäkeä – ”Oikeasti…”
Kun hallitusneuvos Hanna Kiiskinen kertaa Skönille kirkkolain alkeita ja toteaa, että kirkolliskokous päättää kirkon rahankäytöstä, Skönin äimistelystä ei tule loppua. Kun Kiiskinen kertoo, että valtioneuvostolla tai eduskunnalla ei ole mahdollisuuksia tehdä sisällöllisiä muutoksia kirkkolakiin, Skön kysyy peräti kahdesti ”oikeesti – siis oikeesti”. Toki lopuksi kauhistellaan vielä kirkon verotusoikeuttakin.
Kirkon rahat on mielenkiintoinen asia. Siksi on suuri sääli, että tärkeää asiaa ei voida käsitellä tämän asiallisemmin. Kuten pitkän linjan toimittaja Sirkku Nyström MOT:in dokumentin sosiaalisessa mediassa summasi: ”Pöyristely on aina tehokasta. Varsinkin kun ei suhteuteta mihinkään”.