Luterilaisella kirkolla on omat pyhät lehmänsä – asiat, joiden historiallista oikeutusta ei juuri haluta kyseenalaistaa. Samat teologit, jotka tutkivat Raamatun valossa kriittisesti uskon perusteita, pohtivat harvemmin sitä, palvelevatko tietyt kirkon historian aikana omaksumat käytännöt edelleen alkuperäistä tarkoitustaan. Eräs tällainen pyhä lehmä on nykyinen papin virka.
Raamattu kertoo vanhan liiton ajasta, jossa keskiössä olivat pappi, temppeli, alttari ja uhri. Pappi toimi välimiehenä kansan ja Jumalan välillä välittäen lakia ja anteeksiantoa. Jo vanhan liiton aikana annettiin kuitenkin lupaus uudesta liitosta. Siinä Jumalan tahto ei enää ole esillä vain ulkoisissa kivitauluissa, vaan Jumala itse tekee ihmiset eläviksi ja kykeneviksi toteuttamaan hänen tahtoaan.
Kristuksen tuoma uusi liitto merkitsi sitä, että Kristuksen seuraajista muodostui uusi kansa, joka halusi elää Kristukselle kuuliaisena. Uudessa testamentissa seurakunnan johtamisesta puhutaan ennen kaikkea paimenuuden, vanhinten ja muiden palvelutehtävien kautta. Keskeistä ei ollut toisten syntien hallinnoiminen, vaan ihmisten auttaminen kasvamaan Kristuksen seuraajina. Kyse oli paimenuudesta, jossa otettiin vastuuta toisten hengellisestä kasvusta ja kasvamisesta Kristuksen kaltaisuuteen.
Joku on kuvannut tätä näin: varhaiskirkossa ei ollut pappeja, koska jokainen oli pappi; ei ollut uhreja, koska Kristus oli täydellinen uhri; eikä ollut temppeleitä, koska kristityt itse olivat temppeli. Uuden testamentin kirjoitukset avautuvat hyvin tästä näkökulmasta.
Apostolien ajan jälkeen, jo toisella vuosisadalla, kristilliseen kirkkoon alettiin kuitenkin tuoda yhä enemmän aineksia Vanhan testamentin pappeudesta. Uudessa liitossa paimen opetti muita seuraamaan Kristusta samalla tavalla kuin hän itse seurasi Kristusta. Kun pappeus ja monet Vanhan testamentin käsitteet myöhemmin liitettiin kristillisen kirkon rakenteisiin, papista tuli uudelleen opettaja ja anteeksiannon välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä.
Pappeuden vahvistumisen myötä katosi paljolti ajatus siitä, että jokainen kristitty on kutsuttu Kristuksen seuraajaksi. Kristityistä tuli ihmisiä, jotka saivat kirkon kautta anteeksiannon, mutta joiden ei välttämättä odotettu itse kasvavan Kristuksen seuraajina. Kristityn rima laski paljon alemmas.
Vanhan liiton käsitteet sopivat hyvin valtiokirkkoon, koska hallitsijalle uskollisen kirkon kautta kansaa voitiin pitää koossa ja myös kurissa. Tämä näyttää toteutuneen eri tavoin Konstantinuksen aikana, Lutherin aikana ja myöhemmin myös Suomen historiassa.
Alun perin varhaiskirkossa seurakunta ymmärrettiin muodostuvan Kristuksen seuraajista. Valtiokirkossa puolestaan kaikkia kastettuja – usein siis koko kansaa – alettiin pitää Jumalan kansana. Syntyneessä kristikunnassa ihmiset ohjattiin kristilliseen kulttuuriin, eikä välttämättä niinkään Kristuksen henkilökohtaiseen seuraamiseen.
Näemme tässä muutoksen. Varhaiskirkossa vallinnut uuden liiton todellisuus, jossa ei ollut ratkaisevaa jakoa miehen ja naisen, papin ja maallikon, orjan ja vapaan välillä, muuttui. Kristikunnan sisälle tuotiin Vanhan testamentin kaltaisia rakenteita: pappeus, rituaalit ja messu. Papit muodostivat hengellisen yläluokan, ja samalla tavallisista kristityistä tuli monissa tapauksissa pysyviä hengellisiä pikkulapsia.
Kun Jeesus kuvasi opetuslasta, hän sanoi, että jokaisesta opetuslapsesta tulee kuin hänen opettajansa. Hengellisten paimenten kohdalla tämä toteutuu, kun paimen opettaa toiselle sitä, mitä hän itse on oppinut Kristuksen kanssa kulkemisesta. Pappeuden kohdalla tämä tapahtuu paljon harvemmin. Ihminen voi kyllä uskoa syntinsä anteeksi, mutta pappi ei välttämättä ole seurakunnalleen elävä esimerkki siitä, mitä Kristuksen seuraaminen käytännössä merkitsee.
Samalla kun kansankirkot ovat ottaneet sisälleen Vanhan liiton ajattelutapoja, koko usko on kaventunut helposti ihmis- ja syntikeskeiseksi. Siksi herätysliikkeet, jotka ovat löytäneet Raamatusta sanoman uudesta liitosta, ovat eri tavoin pyrkineet toimimaan korjausliikkeinä kadotetun uuden liiton elämän palauttamiseksi. Ne ovat kutsuneet ihmisiä kokonaisvaltaiseen Kristuksen seuraamiseen ja elämään Kristuksen yhteydessä.
Ongelma on siinä, että Vanhan liiton pappeuden myötä koko hengellinen perspektiivi voi vääristyä. Varhaiskirkon jäsenet ymmärsivät olevansa uuden liiton kansa, jonka kutsumus oli seurata Kristusta. Siksi paimeniksi kutsuttiin niitä, jotka olivat itse kasvaneet Kristuksen seuraajina. He pystyivät kasvattamaan myös muita Kristuksen kuuliaisuuteen.
Sen sijaan papiksi tulemisen tärkeimmäksi kriteeriksi on monissa protestanttisissa kansankirkoissa muodostunut oikea koulutus. Koulutus on toki tärkeää, mutta sen rinnalla pitäisi kysyä, onko ihminen itse oppinut elämään Kristuksen seuraajana ja kykeneekö hän johdattamaan muitakin siihen. Minun on nyt helppo eläköityneenä kirjoittaa. Itse olin raakile pappina.
Hahmotan asian näin: vanhassa liitossa papin tehtävä liittyi Jumalan tahdon, lain ja sovituksen välittämiseen, kun taas uudessa liitossa paimenen tehtävä on johdattaa ihmisiä tuntemaan Kristus ja kasvamaan hänen seuraajinaan. Vanhassa liitossa papin oikea tieto ja oikea toimitus olivat keskeisiä. Uudessa liitossa paimenen oma elämä ja sydän ovat ratkaisevan tärkeitä, jotta hänen opetuksensa voisi välittyä toisille.
Siksi pappeus sellaisena kuin se nykyään monin paikoin toteutuu, voi olla yksi seurakunnan hengellisen kasvun suurista esteistä – ei siksi, että papin virka itsessään olisi tarpeeton, vaan siksi, että papin toimenkuva sisältää harvemmin varsinaista hengellistä paimenuutta.
Hengellinen paimen kuljettaa eteenpäin niitä, jotka haluavat seurata Kristusta ja jotka ovat uskossa. Hän neuvoo, mitä Kristuksen seuraaminen merkitsee. Hän myös uskaltaa haastaa vallitsevan yhteiskunnallisen moraalin silloin, kun se on ristiriidassa Jumalan tahdon kanssa, koska Jumalan kansa ja maailma eivät ole sama asia.
Pappi puolestaan joutuu usein toimimaan toisin. Hänen tehtävänään on lohduttaa ja rohkaista ihmisiä riippumatta heidän hengellisestä tilanteestaan. Hänet on koulutettu ylläpitämään armon jakamisen ja kirkollisten toimitusten rakenteita, mutta häntä ei välttämättä ole koulutettu siihen, kuinka ihmisiä johdetaan Kristuksen luo ja elämään Kristuksen kanssa.
Jos piispat eivät uskalla haastaa yhteiskunnan vallitsevaa moraalia, suuri osa papeistakin vaikenee. Ja tulee epäselvyys siitä, mitä on elämä seurakunnassa.
En halua tällä väittää, että kaikki papit toimisivat näin. Ajattelen kuitenkin, että papin viran nykyisen ymmärtämisen takia olemme vaarassa sekoittaa vanhan ja uuden liiton keskenään. Haluan sanoa, että kysymyksestä, joka heijastuu koko kirkon olemukseen, pitäisi voida keskustella avoimesti.
Uusi testamentti antaa kuvan paimenesta, jonka tehtävänä on kuljettaa kristittyjä kohti pyhyyttä ja hengellistä aikuisuutta. Paimenen tehtävä ei ole ainoastaan pitää ihmisiä kirkon piirissä, vaan auttaa heitä kasvamaan Kristuksen seuraajina.
Luther ja reformaatio toivat vahvasti esiin sen, että papin tärkeä tehtävä on Jumalan sanan kautta johdattaa ihmisiä uskoon. Tämä oli valtava ja tärkeä korjausliike suhteessa keskiajan kirkkoon.
Mutta kysymys kuuluu: ohjaavatko Raamattu tai reformaation kirjoitukset enää ymmärrystämme pappeudesta? Onko yleinen mielipide kansankirkon korkein auktoriteetti.
Nykyään papit koulutetaan suurella määrällä teologista ja muuta tietoa. Keskustelua tiedosta, opista ja kirkon rakenteista käydään paljon. Mutta keskustelua suunnasta on paljon vähemmän. Ja juuri tämä liittyy papin viran ymmärtämisen ytimeen.
Mihin olemme ihmisiä johtamassa?
Pelkästään kirkon jäsenyyteen, kristilliseen kulttuuriin ja kokemukseen siitä, että synnit on annettu anteeksi? Vai siihen, mitä Jeesus alun perin kutsui opetuslapseudeksi – elämään hänen yhteydessään, hänen opetuksensa mukaan ja hänen kaltaisekseen kasvaen?
Siinä on kysymys, jota kirkon pitäisi uskaltaa tarkastella myös omien pyhien lehmiensä keskellä.
Ja jos vastaus on epäselvä, tarvitsemme uusia herätysliikkeitä.
Hannu Vuorisen blogi tarkastelee asioita vahvasti protestanttisesta ja vapaakirkollisesta ”opetuslapseuden” näkökulmasta, jossa hän asettaa vastakkain institutionalisoituneen pappisviran ja varhaiskirkollisen hengellisen paimenuuden.
Vuorisen esittämä vastakkainasettelu Uuden testamentin paimenuuden ja Vanhan testamentin pappeuden välillä on kuitenkin pääosin kestämätön ja historiallisesti virheellinen. Hänellä on oma lehmä ojassa.
Eipä mitää, Vuorinen on jatkanut samaa teemaa kauan aikaa. Mitään historiallista evidenssiä hän ei esitä. Häntä se ei kiinnosta. Hän haluaa itse oman kirkkokuntansa johtajaksi.
Mainittakoon tässä lyhyesti; ” Jo 90-luvulla j.Kr. kirjoittanut Klemens Roomalainen rinnasti kirkon järjestyksen (piispat, presbyteerit ja diakonit) nimenomaan Vanhan testamentin papistoon ja temppelipalvelukseen.”
Katsotaan syntyykö keskustelua. 😇
Noin vuonna 96 kirjoittanut Klemens Roomalainen perusteli kristillisen seurakunnan järjestystä Vanhan testamentin temppeli- ja pappisjärjestyksen analogialla. Hän korosti, että kuten ylipapilla, papeilla, leeviläisillä ja maallikoilla oli kullakin Jumalan määräämä tehtävänsä, myös apostolien asettamilla piispoilla/vanhimmilla ja diakoneilla oli seurakunnassa määrätty palvelutehtävä, jota ei saanut mielivaltaisesti syrjäyttää.”
Tämä on itse asiassa varsin merkittävä kohta varhaisen kirkon virkakäsityksen historiassa. Klemens ei näytä ajattelevan, että seurakunnan virat olisivat vain käytännöllinen organisaatioratkaisu. Hän perustelee niiden järjestystä Jumalan säätämällä järjestyksellä, käyttää VT:n kultillista järjestystä mallina ja liittää kristilliset virat apostoliseen asettamiseen ja jatkuvuuteen. Eräs tutkimushistoriallinen esitys kuvaa juuri tätä VT:n pappisjärjestyksen ja kristillisten virkojen väliseksi analogiaksi.
Mutta tästä ei vielä seuraa, että Klemens olisi opettanut myöhempää katolista sakramentaalista pappeutta sellaisenaan. Se olisi askel pidemmälle kuin teksti itse antaa varmasti sanoa.
Mielestäni olet Hannu täysin oikeassa siinä, että Klemensin tekstiä ei voida käyttää todisteena myöhemmästä läntisestä/katolisesta sakramentti- ja pappeuskäsityksestä, tämä näkemyksesi on täysin linjassa ortodoksisen ymmärryksen kanssa.
Ortodoksisessa kirkossa pappeus eli pappeuden mysteeri (mysteeri = sakramentti) on yksi kirkon seitsemästä pääsakramentista. Ortodoksinen käsitys sakramentista eroaa kuitenkin merkittävästi läntisestä/katolisesta skolastisesta teologiasta, myös pappeuden osalta, johon mahdollisesti viittasit.
Muutamalla virkkeellä liityn Hannu Vuorisen sytyttämään aiheeseen. Klassisen virkakäsityksen mukaan kirkon virka palautuu niihin 12 oppilaaseen, jotka Jeesus valitsi yhden kutakin Israelin sukukuntaa kohden. Myöhemmin esim. apostoliset isät korostivat viran merkitystä esim. gnostilaisuutta vastaan. Virka kuljetti apostolista traditiota eteenpäin, ja tästä tulee ajatus apostolisesta suksessiosta eli viran jatkuvuudesta kirkossa.
Toisaalta on virkapappeus, toisaalta maallikkokutsumus. Erityisen kirkollisen viran pohjana on yhtäältä apostolin virka, josta pappisvirka johdetaan, toisaalta yleinen pappeus eli Jumalan kansan jäsenyys, josta käytetään ”maallikko”-nimitystä. Mutta molemmissa tapauksissa kutsu pappeuteen saadaan vihkimyksessä; yleiseen pappeuteen eli maallikoksi, otetaan pyhässä kasteessa, jälkimmäiseen pappisvihkimyksessä.
Erityiseen (virka)pappeuteen täytyy olla kirkon kutsu. Kirkkoon kuuluu luterilaisen tunnustuksen mukaan sekä yhteinen että erityinen pappeus. Ne kyllä ovat suhteessa toisiinsa, mutta niitä ei voi johtaa toisistaan. Pappisvirka ei ole kirkossa iure humano eli järjestyksen vuoksi, kuten usein kuulee sanottavan, vaan se on iure divino, Jumalan asettamana.
Tällainen virkateologinen tiivistelmä ei tietenkään ole kattava, mutta haluan mainita, että pappisvirka on kirkossa jumalallista alkuperää kuten myös kaste, jossa henkilö liitetään kirkon jäseneksi. Kasteesta alkaa kristityn tie, eikä mikään mahti voi kasteessa annettua lahjaa mitätöidä.
Pappisvirkaa ei siis voi johtaa yleisestä pappeudesta käsin, vaan se on siitä riippumaton hengellinen virka, iure divino. Takana on luterilaisuuden ”helmi” eli vanhurskauttamisoppi tavalla, jota en nyt lähde tässä yksityiskohtaisemmin avaamaan.
Yhteiskunnassa monia asioita päätetään enemmistöperiaatteen pohjalta, ja hyvä niin. Mutta kirkossa asia on toisin: vallalla olevia katsomuksia tai muodikkaita virtauksia tulisi varoen ottaa päätösten perusteluiksi. Kyse on siitä, onko muodissa oleva kulloinenkin ajattelu kirkon apostolisen olemuksen mukaista, vai onko se lainausta maallisen yhteiskunnan profaaneista korostuksista. Kysymys kuuluu: mikä päätöksenteossa ilmentää kirkon syvintä sisältöä? Eli mitä käsitämme kirkon itseymmärryksellä?
Matti W.
Kommenttisi on ”kirkollinen” kommentti. Siis ei ole kysymys Jumalan Seurakunnasta, Pyhästä Hengestä syntyneistä, joita lasten lisäksi ovat ne, jotka itse ovat ”hypänneet” synnytyskanavaan, josta sanoma on alkanut levitä maailmaan vuodesta 30 lähtien. Näitä uudestisyntyneitä alettiin kreikaksi nimittelemään Christianos, suom. Jeesuksen opetuslapsiksi/s-seuraajiksi.
Vetoan muodolliseen oppineisuuteesi, mitä oppiin jumaluuksista/teologiasta tulee. Tällä perään Kirjoitusten tuntemusta, en tulkintaa. Tulkinta on kuitenkin ratkaiseva, ei alkuperäiset Kirjoitukset, tämä on viittaus Trenton kirkolliskokouksessa uudelleen naulattuun oppiin traditioista/kirkon itseymmärryksestä, it. ”magistero della chiesa”.
On oikein, ettet vetoa Kirjoituksiin, mutta on väärin, että tuot ne Alkuperäisen Kirjoituksen rinnalle, vaikka toteutat Trenton oppipäätöksen kirjaimen ja hengen, eli ”.. perinnäissäännöy/tradititot pätevät, poiketessaan Alkuperäisistä kirjoituksista.
Reijo Mänttäri kastetut olivat ortodoksi kirkon jäseniä. Helluntailiike syntyi 1800 luvulla, joka kieltää lapsikasteen. Trento hokema ei avaudu koska kyseessä on laaja/laajat asiakirjat. 😇
Hannu V.,
Milestäni kuvaamasi ihanne on varsin lähellä esim. Yhdysvalloissa vallalla olevaa kirkkokäsitystä. Siellähän on varsin yleistä että yritteliäs saarnamies tai aviopari perustaa oman kirkon. He ovat omatekoisen kirkkonsa piispoja ja muotoilet sen opin, teologian ja käytännöt asiakkaita houkutteleviksi. Näinhän uskonnonvapaus toimii, esimerkkeinä 1800-luvun keksityt helluntailaisuus tai mormonismi. Käytäntö poikkeaa melkoisesti perinteisestä kristinuskosta, mutta vapaus toki antaa kaikkien kukkien kukkia.
Hannu V:n ajatuksen ytimenä vaikuttaa siis olevan, että jokainen itsensä kristityksi identifioiva on on oman yhden ihmisen kirkkonsa piispa ja määrittää uskonsa itse. Tämä sopinee hyvin individualistiseen aikaamme, jossa tärkeitnä on ihmisen omien päähänpistojen toteuttaminen ja niiden nostaminen korkeimmaksi tavoitteeksi. Siis sangen osova blogi.
En ihan tuota tarkoittanut, mutta jos sen niin ymmärtää, ei voi mitään. Paremminkin niin, että tieto Kristuksesta on hyvä, mutta Kristuksen seuraaminen parempi. Ja hengellinen paimen voi opettaa helpommin seuraamista kuin koulutettu pappi – jos hän ei ole paimen.
Hannu V.,
Minusta blogisi oli varsin selkeä kannanotto kirkon järjestystä vastaan ja hengellisen anarkismin puolesta. Taisin ymmärtää sen väärin.
No, viestintä onnistuu harvoin, ja silloinkin yleensä vahingossa.
Hannu V. ja Jari H.
” Ja hengellinen paimen voi opettaa helpommin seuraamista kuin koulutettu pappi – jos hän ei ole paimen.”
Tunnen USA:n uskonnollisuuden vapauden. Ei ole kysymys gradu-väikkäri- tietämyksestä, vaan aktiivisesta yli kymmenen vuoden paikallisseurakunnassa toimimisesta vaimoni kanssa.
Vapaan uskonnollisuuden yhteys on ollut Amerikoissa sitten mennonittien ja kveekkareiden paettua vainoja.
Kun alkuseurakunnat paikallisesti alkoivat järjestaytymään vuoden 30 jälkeen harhat yrittivät heti tunkeutua Seurakuntiin. Tämän tulevan vaaran Jumala antoi heti tulla ilmi Ananias-Safiira uskonnollisuuden muodossa.
Jumalaa ja uskovien yhteyttä huijaavat eivät pääsääntöisesti kaadu maahan kuolleena, mutta he alkavat perustamaan esim. kirkkoja ja ”vapaita suuntia”, jossa he ja heidän henkisensä vääristävä kieroon Kirjoituksia, koska Raamattuun ”palaaminen” ei toimi heidän ohjelmassaan.
Hengellisyys ei miellytä ”kristillisyyttä”, ja siksi on jo alkuseurakunnasta lähtien jätetty kääntämättä kreikan-kielinen sana ”Christianos”, Jeesuksen seuraajat. Papiksi kouluttautunut ei ole Jeesuksen opetuslapsi, ellei hän ole tullut uskoon.
Katolinen kirkkohan väittää, että Rooman piispa Pietarin seuraajana on jumalallisen oikeuden perusteella kaikkia muita piispoja ja pappeja ylempi. Vastaperuste on kuitenkin sama, millä Paavali torjui Galatian judaistien vetoamisen Pietariin.
Paavali ei saanut kutsumustaan virkaan Pietarilta, eikä Paavali pitänyt Pietaria esimiehenään. Vai pitäiskö käyttää nykyään evl-kirkossa laajasti käyttettyä sanaa – esihenkilö? Paavali julisti evankeliumia kysymättä siihen neuvoa Pietarilta. Eikö viran arvovalta silloin riipu yksin Jumalan sanasta? Lutherhan vetosi juuri Gal. 2.lukuun vastatessaan Cajetanuksen kuuliaisuusvaatimukseen.
Raamatun ydinsanomahan on selkeä uskon pelastavasta merkityksestä, ja tämä usko on meillä kaikkien apostolien todistuksen hedelmänä, uskovien ihmisten usein salaisen suksession tuomana.
Koulutusta ei kai kukaan väheksy, mutta jos sen hedelmänä on – ”eloton Raamattu – Raamatun tarinat vallan välineenä”, niin miten ”eloton” voi kenenkään uskoa vahvistaa?
Olen samoilla linjoilla Sami Paajasen ja Matti Wirilanderin sekä Jari Haukan kanssa. Samalla ymmärrän eräitä Hannu Vuorisen ajatuksia. Tilannehan oli kauan se, että yliopisto sai keskittyä pappiskoulutukseen ja useimmat teologit saivat hengelliset eväänsä kodin perintönä tai rippikoulusta, osalla oli kääntymiskokemus. Sekularismin edetessä jäljelle on jäänyt vain yliopistokoulutus ilman aikaisemmin vallinnutta vahvaa hengellistä kytköstä. Toki poikkeuksia on, mutta käytännössä 30 vuotta kestänyt vanhauskoisten virkasulku on edistänyt kehitystä. Tästähän konservatiiviset herätysliikkeemme ovat puhuneet vuosikausia – ja kuuroille korville.
Itse olen sitä mieltä, että näkemys jotenkin erityisen matalakirkollisesta, demokraattisesta ja ”karismaattisesta” alkukirkosta Uudessa testamentissa jotenkin vastakohtana myöhemmälle kehitykselle on massiivinen virhetulkinta ja oikeastaan näköharha. En usko, että Apostoliset isät olisivat korostaneet piispuutta ilman vahvoja juuria varhaisimmassa kirkossa. Esimerkiksi Apostolien teot kuvaavat selvästi kehitystä, jossa kirkko on vasta irtautumassa juutalaisuudesta. Ja jo Didakhen varhainen ehtoollisrukous on siksi liturginen, että sen käyttö ei mitenkään sovi yhteen kovin ”matalakirkollisen” seurakuntakäsityksen kanssa. Olen myös sitä mieltä, että me emme voi noin vain ”hypätä” omasta ajastamme ”takaisin Raamattuun”. Sitä on yritetty ja tuloksena vain erilaisten ”raamatullisesti järjestettyjen” seurakuntien kaaos.
Kannattaa myös muistaa, että Vanha testamentti oli muissakin asioissa kuin kirkon viran teologiassa kristillisen teologian tärkeä lähde. Peruslähtökohtanahan on Heprealaiskirjeen tarjoama typologisen tulkinnan malli.
Lukuvinkki Hannu Vuoriselle: 1776 vuoden BIBLIAN rekisteri ja lukujen otsikointi edustavat erinomaisella tavalla vanhaa luterilaista versiota vanhakirkollisesta Vanhan testamentin tulkinnasta.
Marko,
”Olen myös sitä mieltä, että me emme voi noin vain ”hypätä” omasta ajastamme ”takaisin Raamattuun”. Sitä on yritetty ja tuloksena vain erilaisten ”raamatullisesti järjestettyjen” seurakuntien kaaos.”
Raamatullinen, uustestamentillinenkin aika ja malli alkoi paikallisseurakunnallisesti vuonna 30.
Koko vanhatestamentillinen sanoma tähtäsi tuohon hetkeen. Ennustukset täyttyivät mm. Pyhän Hengen kasteena, missä Voimassa Pietarikin julistin Seurakunnan perustamiskirjan, mikä on kirjattu Apostolien tekojen toisessa luvussa.
Kukaan ei thän mennessä ole suostunut ”tutustumaan” tähän julkaisuun, vaikkei vielä olla moitittukaan minua, että siihen jatkuvasti palaan ja muistutan tästä hetkestä jolloin Uustestamentillisen Seurakunnan perustus laskettiin apostolien ja profeettojen perustukselle.
Kun aletaan tekemään teologista tutkimusta, niin sen täytyy erota raamatullisuudesta, koska Raamatussa on jo kaikki mitä elämään ja Jumalisuuteen tarvitaan. Lainaamani kohta on viesti ”toisenlaisesta Jeesuksesta”, koska Raamattu on lihaksi tulleen Sanan kirjallinen muoto.
Reijolle, Jeesus Kristus yksin on lihaksi tullut Jumalan Sana (Logos), ei Raamattu textinä. Raamattu on Jumalan inspiroima kirjallinen todistus Kristuksesta ja Jumalan toiminnasta historiassa, mutta sitä ei pidetä inkarnaation kirjallisena muotona.
Kirkko ei palvo Raamattua, vaan Kirkon keskipisteessä on aina elävä, ylösnoussut Kristus, joka on läsnä Kirkon elämässä, mysteereissä sakramenteissa ja Pyhän Hengen toiminnassa. 😇
Minäkin olen taipuvainen ymmärtämään Vuorisen kirjoituksesta anarkismin. Erityisen hyvin se tulee esille tässä; ”
” Ja jos vastaus on epäselvä, tarvitsemne uusia herätysliikkeitä.”
Hannu Vuorinen ajattelee, että jos kirkko ei pysty korjaamaan suuntaa ja luopumaan pyhistä lehmistään, nykyinen rakenne on tiensä päässä. Tällöin kirkon rakenneuudistus ei ole mahdollista. On synnytettävä uusia liikkeitä ja yhteisöjä. Historia osoittaa, että tällaiset vaatimukset johtavat usein uusien kirkkokuntien ja vapaiden syntyyn.
Mutta toisaalta 1500 luvulla syntyneestä luterilaisesta teologiasta käsin tämä on täysin ymmärrettävää. Tältä osin luterilaisuus yhdistyy ja kantaa mukanaan vahvoja protestanttisen vapaakirkollisuuden ja anabaptismin (uudestaankastajien) elementtejä, joissa olemassa olevat rakenteet hylätään ja palataan tavoittelemaan ”puhdasta varhaiskirkkoa”. Luterin salainen perintö on kirjoitettu juuri kirkko-oppiin.
Alkoivat soimaan mielessä laulun sanat: Mä tahdon jatkaa uskoen, mä tahdon jatkaa uskoen, vaikk` oliskin joskus vaikeaa, mä tahdon jatkaa uskoen.
Kyseessä on perinteinen hengellinen laulu ”Päättänyt olen seurata Jeesusta” (tunnetaan myös nimillä Takana maailma, edessä risti tai I Have Decided to Follow Jesus), jota Scopus-yhtye on esittänyt. Muistelemasi säkeistö kuuluu kokonaisuudessaan: ”Jos yksin jäisin, mä tahdon jatkaa, jos yksin jäisin, mä tahdon jatkaa, vaikk’ oliskin joskus vaikeaa, mä tahdon jatkaa uskoen.” Google AI.
Sami P se niputtaa meidät taas yhteen kaiken maailman villihenkien ja protestanttien kanssa…
Otetaan tähän nyt vaikkapa se malli, jonka Svebiliuksen katekismus antaa. Ei pastorin virka pappi -nimityksestä riippumatta tee meistä jotain hengellistä ylähuonetta, mutta pastori hoitaa niitä armonvälineitä, joiden kautta Jumala seurakunnassa toimii.
Melanchthon pohtii aivan oikeutetusti sitä Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa, onko pappisvirka peräti sakramentti. Ei ”korkea” käsitys kirkon virasta ole koskaan estänyt maallikkoja toimimasta hengellisinä ohjaajina, saarnaajina tai sielunhoitajina. Valtiovallan näkemykset ovat olleet pääsyinä konventikkeliplakaatteihin yms. Itse näen tässä matalakirkollisessa intoilussa lähinnä yhden ilmaisun modernin länsimaisen ihmisen individualismista. Kaikki kristityt ovat pyhää papistoa, mutta kaikkia ei ole tarkoitettu asetettavaksi kirkollisiin virkoihin, evankelioimaan tai vetämään rukouspiirejä.
On meillä sitten käsitys virasta ”korkea” tai ”matalampi” ja maallikoilla ehkä siltä väliltä, niin eikö meidän kannattaisi puheissa nousta siihen pimeyteen mitä ei valaise laki eikä järki vaan yksin uskon arvoitus?
Kosti,
Taidatkos sen sekoittavammin enää sanoa.
Tämä seuraa samaa samaa itseään jalkaanampuvaa kaavaa kuin käsitteet ”sidottu ratkaisuvalta” ja ”tarkka tulkinta”.
Usko ei ole arvoitus, vaan Jumalan lahja jonka jokainen uskovainen tietää, tuntee ja elää siitä.
Reijo. Pimeys sikäli, ettei usko lakia tarvitse, mutta järki ei sitä käsitä.
Kosti,
Sekavuus aina pahenee, jos sen seurassa jatkaa.
Reijo. Olen samaa mieltä. Laki ja järki ei uskosta mitään käsitä
Uskoontulosaa on Lain täyttymys, niinkuin Jeesus täytti Lain, josta ei kuitenkaan pieninkään kirjain tai painotus katoa.
Uskoontulo on avain ja sen myötä saamme Voiman alistaa kaiken katoavan taivaalliselle Voimalle.
Uskon, että Asian voit ilmaista ilman arvoituksellisuutta?
Päinvastoin. Usko näyttää sen, ettemme lakia täytä. Jos rikkoo lakia yhdessä kohdassa, rikkoo sitä kaikissa kohdissa.
Kosti,
Alkaa ”kirkastumaan” eikä niinkään mitään uutta, vaan mutkan kautta sakramentillista suoraa. Sen suon, kunhan se tuodaan esille.
Usko Jumalan lahja, joka elää meissä niinkuin sallimme, vaikka Voima on suurempi kuin meidän sallimisemme, nin ollen Jumalasta se ei tee mitään vasten tahtomistamme/haluamista/aktiivista alistumista, mutta ilman omaa ponnistelua.
En pidä, että käsitys Jumalan lahjasta olisi aivan eri, mutta pidät velvollisuutena sysätä syrjään ihmisen suostumisenkin, jopa, koska se johtaa ratkaisuun, valintaan, joka on Raamatun keskeinen viesti Armon alla ja Armosta eläville.
Hannun tuo esiin sen että pappeus pitää seurakuntalaiset hengellisinä pikku lapsina. Se on totta, sillä hengellisesti voi kasvaa vain hengellisen vastuun kantamisessa. Jollei hengelliseen vastuunkantoon ole kirkossa tarvetta, niin ei ole myöskään henkilökohtaista hengellistä kasvua. Tietystä tämäkin on pelkistys, mutta monen tyytymättömyys pelkästään penkissä istumiseen perustuu juuri tähän.
Olen eri mieltä Pekan kanssa. Kuinka kirkon virka, jonka Kristus itse on asettanut, voisi johtaa seurakuntalaisten pitämiseen ”pikkulapsina” tai jotenkin estäisi heidän hengellistä kasvuaan? Pikemminkin olisi kysyttävä, saarnaammeko me papit Jumalan sanaa puhtaasti ja toimitammeko sakramentit oikein, Kristuksen säätämyksen mukaisesti.