Nyt kirjoitan yhdestä lempiaiheestani poikkeusoloista huolimatta tai juuri sen vuoksi. Nimittäin auki olevista kirkon ovista. Se on ainakin minulle tärkeää monella tavalla.
Koronaviruksen jyllätessä jumalanpalvelukset toimitetaan kirkossa ilman paikallaolevaa seurakuntaa. Sen me tiedämme. Tämän jälkeen useimmat kirkot ovat avoinna jonkin aikaa rukousta ja hiljentymistä varten. Kyseessä ei ole yleisötilaisuus, mutta pappi tai jokin muu ihminen on paikalla. Joillain paikoilla kirkko on nyt myös muuten auki.
Kirkkojen aukiolo on herättänyt kritiikkiä, kun muualla ovia suljetaan. Ymmärrän sen hyvin. Silti koen tärkeänä, että kirkko on auki tai oikeammin niin, että kirkkoa ei suljeta.
Meidän seurakunnassa kirkko on ollut avoinna nyt kahtena pyhänä striimatun jumalanpalveluksen jälkeen klo 13 saakka. Ruuhkaa ei ole ollut eikä sitä odotettukaan. Viime pyhänä kävi hääseurue (6 henkeä), mutta se oli sovittu jo aiemmin ja vietettiin yhdet pienet häät.
Minulle kirkon aukiolo on tärkeä. Koin hyvänä, kun laitoin pyhänä kyltin kirkon oven viereen, jossa kerrottiin aukiolosta. Kirkon ulko-ovi oli ihan konkreettisesti sepposen selällään, joka on meillä suljettujen ovien kirkossa harvinaista.
Kirkossa oli hyvä olla se hetki, jonka olin siellä yksin. Ajattelin, että tällaista tahdon tarjota jatkossakin kriisiajan jälkeen omassa seurakunnassani ja kutsua mukaan vapaaehtoisia päivystäjiä. Toivottavasti se toteutuu jollain tavalla ja jollain aikataululla.
Kirkko ei ole museo, jota ihaillaan ulkoapäin. Nykyinen luterilainen kirkko Suomessa on mestari rakentamaan esteitä sille, kuka saa olla, tulla tai tehdä. Kirkkorakennukseen (eikä moneen muuhunkaan seurakunnan elämään liittyvään) se ei sovi.
Kirkko on koko seurakunnan eli seurakuntalaisten omistama rakennus, jonne saa tulla. Siellä rukoillaan ja ollaan yhdessä; varsinkin sitten kun eletään taas uutta aikaa.
