Kirkon ja valtion yhteydestä – ketä kirkko häiritsee?

Luterilaisilla kirkoilla on perinteisesti ollut tiivis suhde valtioon. Yhteys on usein otettu annettuna, Jumalan maailmanhallinnan mukaisena asiantilana. Natsi-Saksan lisäksi Unkarin kirkon vaiheet toisen maailmansodan jälkeen ovat tunnettu esimerkki siitä, miten tiukoille kirkko voi joutua valtion kiristäessä otettaan. Totalitarismi on sillä tavalla selkeä tapaus, että siinä valtio toimii enemmän kuin usein tavalla, joka laittaa – tai ainakin pitäisi – kristityn pohtimaan Apostolien teoissa olevan kohdan ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” merkitystä. Muun muassa Emilio Gentilen käyttämä käsite ”poliittinen uskonto” kuvannee hyvin totalitarististen ideologioiden (vääristyneen) uskonnon kaltaista luonnetta.

Niin sanottujen vaaran vuosien aikana (1944–1948) meillä koto-Suomessakin pohdittiin kiivaasti valtion ja kirkon suhdetta. Sysäyksen keskustelulle antoi poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen muutos. Sodan jälkeen Neuvostoliiton johtama valvontakomissio tuli Suomeen, kommunistit rehabilitoitiin, fasistisiksi määritellyt järjestöt kiellettiin ja huipentumana SKDL sai vuoden 1945 vaaleissa 49 kansanedustajaa. Kahden sosialidemokraatin vaihdettua sen riveihin syksyllä 1946 SKDL:stä tuli jopa suurin eduskuntapuolue. SKDL sai muun muassa sisäministerin salkun, ja esimerkiksi valtiollinen poliisi ”puhdistettiin” ja maalattiin uudelleen punaisin värein. Samaan aikaan maassa oli jos jonkinlaista laillista ja laitonta liikehdintää sekä levottomuutta, kun SKP, SKDL ja SDP selvittelivät välejään. Omat haasteensa aiheuttivat siirtoväen asuttaminen, asuntopula, elintarvikepula, työttömyys, alkoholismi ja sukupuolitautien leviäminen.

Kirkonmiehet joutuivat puntaroimaan suhdettaan valtioon, josta kommunisteilla näytti tuolloin olevan varsin tukeva ote. Entisen perivihollisen ideologiset toverit olivat siis esivallankahvassa!

Yksi tapa oli pyrkiä osoittamaan, että evankeliumin sanoma toteutui itse asiassa paremmin sosialistisen kuin kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen alaisuudessa. Tätä kantaa edusti muun muassa professori Yrjö J. E. Alanen, jonka mielestä sosialismi ei ollut kirkon todellinen vihollinen vaan kapitalismi samalla tavoin kuin mammona oli Jeesuksen julistuksessa ”Jumalan äärimmäinen vastakohta täällä maailmassa ja siis myös saatanallisen tahdon suoranaisin edustaja”. Kapitalismin hän sanoi olevan järjestelmäksi kehitettyä vastuuttomuutta. Kehitys näytti olevan johtamassa väistämättä sosialisoituun yhteiskuntaan, ja Alasen mielestä oli kohtalokasta, jos kirkko jäi tukemaan taloudellista järjestelmää, jolla ei voinut olla tulevaisuutta. Tässä kehityksessä kirkon ja sen edustajien tuli olla etulinjoilla, ei jäädä taka-alalle. Keskeisen teesinsä Alanen muotoili seuraavasti:

”Ja vaikkei voida sanoa, että kristinusko ehdottomasti sitoisi kannattajansa johonkin määrättyyn yhteiskunnalliseen järjestelmään, niin kieltämättä sosialistinen yhteiskuntajärjestys on enemmän kristinuskon hengen mukainen kuin kapitalistinen.”

Vaikka kristillinen sosialismi oli keskeinen osa Alasen ajattelua jo ennen sotaa, yllä mainituissa näkemyksissä lienee mukana myös ripaus opportunismia ja pyrkimystä lunastaa kirkon asema uuden esivallan silmissä. Toisaalta siinä nähtiin mahdollisuus toteuttaa kristillistä etiikkaa konkreettisesti myös lainsäädännön ja valtion instituutioiden kautta.

Myös jotkut huomattavasti konservatiivisemman suunnan edustajat olivat varovaisesti samoilla linjoilla. Esimerkiksi kirkkoa maallistumisesta äänekkäästi kritisoinut ja 1960-luvun alussa kirkosta eronnut professori Osmo Tiililä totesi, että vaikka kansankirkko jakoi kansansa kohtalot, kirkko ei viime kädessä ollut kansan palvelija, vaan Jumalan palvelija. Kirkko ei myöskään saanut ryhtyä jonkin tietyn luokan suosijaksi tai johtajien palvelijaksi. Viime vuosina suomalaisetkin olivat Tiililän mukaan suosineet suuntia, joiden johtajat olivat kuvitelleet määräävänsä historian kulkua, näin oli asetuttu ”rajan sille puolelle, mihin Jumalan viha suuntautuu”. Hän korosti, että ”kirkko häiritsee – jos se on oikea kirkko”: kirkon täytyi häiritä maailmaan ja mammonaan liiaksi kiintynyttä ihmistä; muutoin se oli uskoton todelliselle, hengelliselle sanomalleen ja tehtävälleen toimia kansan omatuntona. Tiililä huomauttikin samalla, ettei kirkosta toisaalta saanut tulla ”filantrooppista yhtymää” tai ”maailmanparantajaa” yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseksi.

Astetta jyrkemmän suunnan ottivat esimerkiksi Kuopion piispa Eino Sormunen ja Kotimaa. Sormunen varoitti, ettei ”iäisyyden humina kirkon tornissa” saanut lakata, vaikka tulevaisuuden valtio näytti olevan ideologiaan katsomatta totaalinen ja kollektivistinen pakkovaltio siinä mielessä, että se pyrki alistamaan aatteelliset ja henkiset tekijät omille päämäärilleen. Päinvastoin kuin Alanen, Sormunen näki sosialisoidun talousjärjestelmän olevan vastuuttomuuden huipentuma. Hän pohti, että pian edessä saattoikin olla aika, jolloin kirkon ja valtion ero olisi kirkon kannalta tarpeellinen.

Kotimaa puolestaan pohdiskeli keskellä sodanjälkeistä poliittista turbulenssia suhdetta esivaltaan varsin suorasukaisesti. Esivaltaa vastaan nouseva asettui Jumalaa vastaan. Mutta esivallan oli myös puolestaan oltava alamaisille hyväksi. Turvallisuudentunnon luominen kansalaisiin ja sen vahvistaminen heissä on Jumalan sille antama tehtävä, jonka laiminlyöminen oli aina johtanut tuhoon, eräässä pääkirjoituksessa huomautettiin. Toisessa pääkirjoituksessa taas todettiin, että missä esivallan henki on kristinuskon vastainen, kirkon ja valtion suhde astuu keskeiseksi:

”Kirkolle kuuluu Jumalan sanoman julistus täysiäänisenä ja kaikille piireille. Tällöin myös määrätyissä tilanteissa esivallallekin. Mikäli esivalta poikkeaa Jumalan sanasta, rikkoo laeillaan tai toiminnallaan Jumalan pyhiä käskyjä, kuuluu kirkolle todistajavelvollisuus itse esivaltaankin nähden. Kirkko voi tässä tyytyä laiminlyömään velvollisuutensa. Se voi tyytyä olemaan valtion orgaani uskonnollisia tehtäviä varten ja noudattaa valtiovallan toiveita tässä suhteessa niin pitkälle, että se muuttuu valtion propagandalaitokseksi. Tai se voi vetäytyä erilleen valtiosta ja kaikesta yhteisestä elämästä sekä sen kysymyksistä ja hoidella vain jäsentensä sieluntiloja.”

Hiljaisuus tai vetäytyminen eivät kuitenkaan olleet kirkon olemuksen mukaisia ratkaisuja. Kotimaa myös varoitti, että tinkimätön ja kirkon todistajavelvollisuuden mukainen suhtautuminen valtioon saattoi viedä marttyyriyteen saakka.

Hieman provokatorisesti voisi kysyä, nouseeko suhtautuminen esivaltaan aidosti kriittiseen tarkasteluun vain vasemmistovallan aikoina. Mitä sanovat kirkonmiehet ja -naiset nyt, kun esivalta ottaa lisää köyhiltä ja sorretuilta ja kääntyy rikkaiden ja ruhtinaiden puoleen nöyristellen pyytäen osallistumaan ”talkoisiin”? Esivallan henki näyttäisi olevan, että toisille on tarjolla pakkoa ja keppiä, toisille asia esitetään lähinnä omantunnon kysymyksenä. Ketä kirkko häiritsee nyt? Ketä se palvelee?

  1. Tavallinen työssäkäyvä suomalainen ei juuri saa sellaisia tulonsiirtoja, joista voisi leikata. Jos ei saa asumistukea, ei voi sitä menettääkään. Jos ei ole alaikäisiä, ei voi menettää lapsilisiä. Siksi leikkaukset koskevat niitä, joilla on tulonsiirtoja tai etuuksia. Siksi ”rikkailta” ei leikata. Jos valtio ja kunnat säästävät menoistaan, ne tekevät sitä todellisista eikä kuvitelluista menoista. On kuitenkin sopeuttamistoimia, jotka koskevat varakkaampiakin ihmisiä, kuten asuntolainojen korkovähennyksen osittainen poistaminen. Samoin kulutuksen ja haittaverot. Seuraavalla säästökierroksella painopiste onkin niissä ja joitain tulee voimaan jo nyt.

    • Kakkuri kyllä monesti upporikaita maatalousyrittäjiä ja suurmetsänomistajakin tuetaan monin eri tavoin.

  2. Muuten en ainakaan toistaiseksi hallitusta hirveämmin kritisoi, mutta vähän kuitenkin: samalla kun huono-osaisilta pakolla viedään, on käsittämättömän röyhkeää vedota hyväosaisiin, että hekin pudottaisivat ylimääräisen rovon yhteiseen hattuun.. Tässä Sipilän vetoomuksessa ei ole mitään kristillistä. Luulisi, että edes hävettäisi. Sitä olen hiukan ihmetellyt, kun Raamatussa muutamassa kohdassa tuomitaan miesten välinen seksi (homoseksuaalisuudesta pysyvänä ominaisuutena ei puhuta mitään). Mutta millainen meteli, kun muutama homo haluaa mennä naimisiin! Vastaavasti Raamatussa selkeästi, monissa kohdin ja likipitäen siinä merkityksessä, missä se nykyäänkin ymmärretään, tuomitaan jyrkästi ”mammonismi.” Piispojenhan olisi aikanaan itseasiassa pitänyt olla kärjessä Arabian posliininitehtaan tai Pasilan konepajan väen (osin Skp:n yllyttämissä) lakkokulkueissa.

    Nyt kun hallitus leikkaa köyhiltä pakolla, ja vastaavasti tekopyhästi pyytää vapaaehtoista, pikkuruista almua myös rikkailta, niin mitä tekee kirkko, mitä tekevät piispat, mitä tekevät ns. konservatiivi- tai vähän liberaalimmatkaan kristityt tai muuten äänekäs Tulkaa Kaikki-liike? Ei mitään. Ei yhtään mitään.

    Kuusitoista vuotta takaperin piispat julkaisivat sangen yhteiskuntakriittisen puheenvuoron ”Kohti yhteistä hyvää”, mistä muistaakseni kokoomuslainen körttipatriarkka ja Kotimaan päätoimittaja Jaakko Elenius poltti pelihousunsa. Vähintään vastaavan paikka olisi nytkin, kun vähän ounastelen, etteivät piispat mihinkään räväkämpään uskalla. Hiippa tahriutuu.

    Jouni Tilli kirjoittaa tosi kiinnostavasti kiinnostavasta persoonasta: Yrjö J.E. Alasesta. Alanen oli muuten Tiililän likipitäen ainut ystävä aina kuolemaansa vuoteen 1960 saakka. Sitäpaitsi Tiililältäkin löytyy muutama sellainen sosiaaliradikaali puheenvuoro perustamastaan Teologia ja Kirkko-lehdestä, ettei monikaan 1960- ja 1970-luvun alun ns. punapappi siihen yltänyt. Hauska yjksityiskohta: tottakai Tiililä, mutta myös Yrjö J. E. Alanen olivat teologisesti hyvin konservatiiveja, siis myös sosialisti Alanen: molemmat esimerkiksi vastustivat, ainoina, liberaali Aarre Lauhan, myöhemmän Hkin piispan, valintaa VT:n eksegetiikan prof. heti sotien jälkeen.

    Siihen nähden, kuinka kovasti, myös kirkossa, kommunisteja pelättiin, on hiukan eriskummallista, miten todella vähän valtaa, aloitekykyä tai mahdollisuuksia vallanottoon SKP:llä sotien jälkeen missään vaiheessa oikeastaan oli. Puolue oli paperitiikeri vuodesta 1946 lähtien, ja viimeistään Zdanovin ja valvontakomission lähdettyä maasta. Ja vaikka voimaa olisi ollutkin, toverit rajan takana (ja Tornissa) eivät olisi sen käyttöön lupaa antaneet. Ja armeija jäi kokonaan SKP:tä ”miehittämättä.”

    • Kun vähän hitaasti raksuttaa, on heti pakko itseään oikaista: ainakin piispa Björn Vikström on selkeästi kritisoinut tätä hallituksen hurskastelevaa tapaa ”vedota hyväosaisten vapaaehtoisuuteen,” pitäen sitä uusliberalisitisena, mitä yksilön moraaliseen jalomielisyyteen vetoaminen onkin. Hallituksella olisi ollut hyvin helppo veroratkaisuin ottaa hyväosaisilta siivu. Kun sipilähypetys on ohi, tämä selkeä poliittinen virhe luullakseni kostautuu.

    • Ensinnäkään se ei ollut hallituksen vetoomus, vaan Sipilän vastaus televisiohaastattelussa. Minua se ei mitenkään loukannut, vaan herätteli. En kyllä ole mikään hyvätuloinen, joten en osaa samaistua rikkaan kokemuksiin.
      Kun puhutaan rikkailta ottamisesta, unohdetaan usein, että meillä on jo progressiivinen tuloverotus ja korkea veroaste. Hyvätuloisten verotus ei ole mikään ehtymätön kultakaivos, josta voisi aina uudestaan ja uudestaan ottaa.

    • Minä näen isona ongelmana sellaisen linjan, jossa heikoimmista huolehtiminen on rikkaimpien almujen varassa. Yhteiskunnan pitää olla sellainen, jossa myös heikoimmat pärjäävät, vaikka rikkailla ei sattuisikaan olemaan fiilistä hyväntekeväisyyteen. Suorastaan raivokas yksilökeskeisyyden korostaminen on onnistunut rapauttamaan esimerkiksi juuri veroprogression legitimiteettiä. Esimerkiksi vaihtoehtona ajettu kulutusverojen korottaminen kirpaisee tietysti kaikista eniten juuri pienituloisia. Samalla kaikki muukin kollektiivisuus aletaan nähdä kyseenalaisena, kuten vaikkapa ay-liikkeeseen suhtautuminen osoittaa. Ja tämä näkyy myös suhtautumisessa kirkkoon. Vähän kärjistäen: jos luterilainen kirkko siunaa kyseisen kehityksen, sen pitää nähdäkseni olla valmis hyväksymään mahdollisuus, että se pakotetaan siirtymään jonkinlaiseen vapaakirkolliseen muotoon.

    • Hyvinvointivaltiosta on onneksi vielä pitkä matka hyväntekeväisyysyhteiskuntaan. Se tosin on totta, että viime vuosina on julkisuudessa viljelty enemmän sellaisia poliittisia mielipiteitä, jotka eivät perustu pohjoismaiseen yhteiskunnalliseen ajatteluun vaan nousevat amerikkalaisten talousoppien piiristä.

      Kirkko ei ole vuosisatoihin ollut kovin monoliittinen poliittisesti. Puhuttaessa kirkosta tarkoitetaan yleensä papistoa ja siitäkin sen äänekkäitä kannanmuodostajia. Se tietenkin johtuu lähteistä, kun piispoista ja joistakin mielipidejohtajista löytää eniten dokumentteja. Papiston keskuudessa on kuitenkin aina ollut puolueita ja he ovat erilaisten taustojensa vuoksi ryhmittyneet eri suuntauksiin. Kielikysymys ja suhde Venäjään olivat aikoinaan hyvin merkittäviä jakolinjoja.

    • Näinhän se on. Vaatii rohkeutta olla eri mieltä. Teemun kommentista tuli mieleeni kaksi juttua. Ensinnä Juhani Iivarin Punapapin päiväkirja, joka on kiinnostava kertomus paineesta ja erimielisyydestä. Toiseksi Kansalliskirjaston digitoitu sanomalehtiarkisto, jonka aineistosta löytyy todella mielenkiintoista keskustelua vaikkapa juuri kirkkoon ja pappeihin liittyen, viimeksi olen lueskellut kansankirkon asemaan liittyvää vääntöä 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alusta. Suosittelen tutustumaan ko. sivustoon.

    • Kyllä. Digitoinnin vain pitäisi edetä nopeammin kohti nykyaikaa. Ennen piti veivata silloisessa HYK:ssä mikrofilmirullia lukulaitteilla, joissa oli heikkotehoiset lamput. Nykyään voi kotikoneellaan lukea lehtiä, suurentaa tekstiä, tehdä hakuja avainsanoilla ja copypasteta tekstilainaukset.

    • Teemun eiliseen klo 20.34 kommenttiin: muutoinhan minä tämän hallituksen monien tavoitteiden takana olen, mm. koulutuksen -, kehitysyhteistyömäärärahojen- ja ansiosidonnaisen päivärähan keston/määrän leikkaamisen suhteen. Sipilä on varmasti mukava mies, mutta myös erittäin oikeistokepulainen uusliberalismista vaikutteita saanut miljönääriyrittäjä. Myös se valitettavasti näkyy.

  3. ”Hieman provokatorisesti voisi kysyä, nouseeko suhtautuminen esivaltaan aidosti kriittiseen tarkasteluun vain vasemmistovallan aikoina. Mitä sanovat kirkonmiehet ja -naiset nyt, kun esivalta ottaa lisää köyhiltä ja sorretuilta ja kääntyy rikkaiden ja ruhtinaiden puoleen nöyristellen pyytäen osallistumaan ”talkoisiin”? Esivallan henki näyttäisi olevan, että toisille on tarjolla pakkoa ja keppiä, toisille asia esitetään lähinnä omantunnon kysymyksenä. Ketä kirkko häiritsee nyt? Ketä se palvelee?”

    Todella hyvä kirjoitus, kiitos. Mitähän uutta ja mullistavaa tämä hallitus tarjoaa? Taas kerran lähdetään köyhimpien kukkarolle ja romutetaan hyvinvointiyhteiskuntaa, joka alkaa olla mennyttä. Mitä ihmeen rakentavaa ja uutta tässä tarjotussa ohjelmassa on? Ei mitään. Tahti on jatkunut hissukseen jo pitempään. Kyseessä on maailman simppelein asia. Palataan vanhaan vuosisataiseen tilanteeseen eli luokkayhteiskuntaan, that’s it.

    Sipilän hurskastelu, että kaikille kipeitä ratkaisuja, on nätisti sanoen mauton. Sentään hän myönsi, että eihän se nyt lopulta kaikille niin kipeää olekaan vaan ei pystynyt sanomaan suoraan, että paitsi lapsille, eläkeläisille, koululaisille, sairaille jne. Että silleen.

    Vielä kehtaavat nämä nokkamiehet söpösti vedota isoon rahaan suunnilleen, että älkää nyt niin hirveesti niitä bonuksia jaelko, kun se tässä tilanteessa näyttää varmaan vähän sillai rumalta.

    Kyllä tästä maasta rahaa löytyy vaan siihen ei rontti näköjään riitä puuttua Sipilällekään kumppaneineen.

    Miten ihmeessä köyhästä Suomesta sotien jälkeen pystyttiin rakentamaan hyvinvointiyhteiskunta, johon paljon varakkaammalla Suomella ei nyt ole varaa?! Liekö sattuma, että kokoomus oli silloin sysätty oppositioon pariksikymmeneksi vuodeksi ja tämä globaali maailma oli itänaapurin voiman vuosina vähän niin kuin toisessa moodissa.

    Ja mitä ev.lut. kirkkoon tulee, niin se betonibunkkeri ei liikahdakaan ennen kuin rahat yksinkertaisesti loppuvat. Ehkä silloin vihdoin sen on vain pakko palata alkuperäiseen tarkoitukseensa ja lähteä bunkkerin jättäneiden lampaiden luo ja ryhtyä todelliseen alkuperäiseen tehtäväänsä.

  4. Kreikka on kaikille hyvänä esimerkkinä, miten huonosti asiat saattavat ajautua.
    Kyseessä on sen luokan varojen siirto kansalta pankeille ja sieltä osakesijoittajille, että tulevat historioitsijat ihmettelevät, miten oli mahdollista.

    Kannattaa muistaa, että osakepääomasijoittajien tulot ovat moninkertaistuneet viimeisen 10 vuoden aikana. Mistä se kertoo, että koko Euro alueen tavalliset työtä tekevät kansalaiset ovat joutuneet tinkimään saman ajan.
    Espanjassa minimi ansio on tällä hetkellä n. 5e /h Se on tulossa myös tänne, muutama vuosi vielä kun odotetaan ja samaan aikaan osakkeen omistajien tulot nousevat. Nordea teki juuri huipputuloksen… Jokin mättää.

  5. Kukahan tai ketkä ne olisivat Suomen maassa ne viisaat, jotka osaisivat hoitaa valtion taloutta niin, että se kelpaisi kaikille osapuolille? Arvailenpa, että ei ketkään. Jos vasemmisto on vallassa, he toimivat omien etupiiriensä eduksi, jos oikeisto niin sama homma.

    Ehkä nyt kannattaa antaa tällekin uudelle hallitukselle aikaa ensin istahtaa alas, ettei heitä ristiinanulita jo eteisessä. Koskaan ei saavuteta mitään pekällä haukkumisella, se nostattaa luokkavihaa ja vain pahentaa asioita. Nyt jos koskaan olisi edes yritettävä puhaltaa yhteen hiileen ja unohtaa oman puolueen pussiin pelaaminen.

Kirjoittaja

Tilli Jouni
Tilli Jouni
Tutkin työkseni poliittista ja uskonnollista vallankäyttöä. Blogissani pohdiskelen tähän liittyviä aiheita erityisesti retoriikan näkökulmasta.