Luterilaisilla kirkoilla on perinteisesti ollut tiivis suhde valtioon. Yhteys on usein otettu annettuna, Jumalan maailmanhallinnan mukaisena asiantilana. Natsi-Saksan lisäksi Unkarin kirkon vaiheet toisen maailmansodan jälkeen ovat tunnettu esimerkki siitä, miten tiukoille kirkko voi joutua valtion kiristäessä otettaan. Totalitarismi on sillä tavalla selkeä tapaus, että siinä valtio toimii enemmän kuin usein tavalla, joka laittaa – tai ainakin pitäisi – kristityn pohtimaan Apostolien teoissa olevan kohdan ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä” merkitystä. Muun muassa Emilio Gentilen käyttämä käsite ”poliittinen uskonto” kuvannee hyvin totalitarististen ideologioiden (vääristyneen) uskonnon kaltaista luonnetta.

Niin sanottujen vaaran vuosien aikana (1944–1948) meillä koto-Suomessakin pohdittiin kiivaasti valtion ja kirkon suhdetta. Sysäyksen keskustelulle antoi poliittisen ja yhteiskunnallisen tilanteen muutos. Sodan jälkeen Neuvostoliiton johtama valvontakomissio tuli Suomeen, kommunistit rehabilitoitiin, fasistisiksi määritellyt järjestöt kiellettiin ja huipentumana SKDL sai vuoden 1945 vaaleissa 49 kansanedustajaa. Kahden sosialidemokraatin vaihdettua sen riveihin syksyllä 1946 SKDL:stä tuli jopa suurin eduskuntapuolue. SKDL sai muun muassa sisäministerin salkun, ja esimerkiksi valtiollinen poliisi ”puhdistettiin” ja maalattiin uudelleen punaisin värein. Samaan aikaan maassa oli jos jonkinlaista laillista ja laitonta liikehdintää sekä levottomuutta, kun SKP, SKDL ja SDP selvittelivät välejään. Omat haasteensa aiheuttivat siirtoväen asuttaminen, asuntopula, elintarvikepula, työttömyys, alkoholismi ja sukupuolitautien leviäminen.

Kirkonmiehet joutuivat puntaroimaan suhdettaan valtioon, josta kommunisteilla näytti tuolloin olevan varsin tukeva ote. Entisen perivihollisen ideologiset toverit olivat siis esivallankahvassa!

Yksi tapa oli pyrkiä osoittamaan, että evankeliumin sanoma toteutui itse asiassa paremmin sosialistisen kuin kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen alaisuudessa. Tätä kantaa edusti muun muassa professori Yrjö J. E. Alanen, jonka mielestä sosialismi ei ollut kirkon todellinen vihollinen vaan kapitalismi samalla tavoin kuin mammona oli Jeesuksen julistuksessa ”Jumalan äärimmäinen vastakohta täällä maailmassa ja siis myös saatanallisen tahdon suoranaisin edustaja”. Kapitalismin hän sanoi olevan järjestelmäksi kehitettyä vastuuttomuutta. Kehitys näytti olevan johtamassa väistämättä sosialisoituun yhteiskuntaan, ja Alasen mielestä oli kohtalokasta, jos kirkko jäi tukemaan taloudellista järjestelmää, jolla ei voinut olla tulevaisuutta. Tässä kehityksessä kirkon ja sen edustajien tuli olla etulinjoilla, ei jäädä taka-alalle. Keskeisen teesinsä Alanen muotoili seuraavasti:

”Ja vaikkei voida sanoa, että kristinusko ehdottomasti sitoisi kannattajansa johonkin määrättyyn yhteiskunnalliseen järjestelmään, niin kieltämättä sosialistinen yhteiskuntajärjestys on enemmän kristinuskon hengen mukainen kuin kapitalistinen.”

Vaikka kristillinen sosialismi oli keskeinen osa Alasen ajattelua jo ennen sotaa, yllä mainituissa näkemyksissä lienee mukana myös ripaus opportunismia ja pyrkimystä lunastaa kirkon asema uuden esivallan silmissä. Toisaalta siinä nähtiin mahdollisuus toteuttaa kristillistä etiikkaa konkreettisesti myös lainsäädännön ja valtion instituutioiden kautta.

Myös jotkut huomattavasti konservatiivisemman suunnan edustajat olivat varovaisesti samoilla linjoilla. Esimerkiksi kirkkoa maallistumisesta äänekkäästi kritisoinut ja 1960-luvun alussa kirkosta eronnut professori Osmo Tiililä totesi, että vaikka kansankirkko jakoi kansansa kohtalot, kirkko ei viime kädessä ollut kansan palvelija, vaan Jumalan palvelija. Kirkko ei myöskään saanut ryhtyä jonkin tietyn luokan suosijaksi tai johtajien palvelijaksi. Viime vuosina suomalaisetkin olivat Tiililän mukaan suosineet suuntia, joiden johtajat olivat kuvitelleet määräävänsä historian kulkua, näin oli asetuttu ”rajan sille puolelle, mihin Jumalan viha suuntautuu”. Hän korosti, että ”kirkko häiritsee – jos se on oikea kirkko”: kirkon täytyi häiritä maailmaan ja mammonaan liiaksi kiintynyttä ihmistä; muutoin se oli uskoton todelliselle, hengelliselle sanomalleen ja tehtävälleen toimia kansan omatuntona. Tiililä huomauttikin samalla, ettei kirkosta toisaalta saanut tulla ”filantrooppista yhtymää” tai ”maailmanparantajaa” yhteiskunnallisten epäkohtien poistamiseksi.

Astetta jyrkemmän suunnan ottivat esimerkiksi Kuopion piispa Eino Sormunen ja Kotimaa. Sormunen varoitti, ettei ”iäisyyden humina kirkon tornissa” saanut lakata, vaikka tulevaisuuden valtio näytti olevan ideologiaan katsomatta totaalinen ja kollektivistinen pakkovaltio siinä mielessä, että se pyrki alistamaan aatteelliset ja henkiset tekijät omille päämäärilleen. Päinvastoin kuin Alanen, Sormunen näki sosialisoidun talousjärjestelmän olevan vastuuttomuuden huipentuma. Hän pohti, että pian edessä saattoikin olla aika, jolloin kirkon ja valtion ero olisi kirkon kannalta tarpeellinen.

Kotimaa puolestaan pohdiskeli keskellä sodanjälkeistä poliittista turbulenssia suhdetta esivaltaan varsin suorasukaisesti. Esivaltaa vastaan nouseva asettui Jumalaa vastaan. Mutta esivallan oli myös puolestaan oltava alamaisille hyväksi. Turvallisuudentunnon luominen kansalaisiin ja sen vahvistaminen heissä on Jumalan sille antama tehtävä, jonka laiminlyöminen oli aina johtanut tuhoon, eräässä pääkirjoituksessa huomautettiin. Toisessa pääkirjoituksessa taas todettiin, että missä esivallan henki on kristinuskon vastainen, kirkon ja valtion suhde astuu keskeiseksi:

”Kirkolle kuuluu Jumalan sanoman julistus täysiäänisenä ja kaikille piireille. Tällöin myös määrätyissä tilanteissa esivallallekin. Mikäli esivalta poikkeaa Jumalan sanasta, rikkoo laeillaan tai toiminnallaan Jumalan pyhiä käskyjä, kuuluu kirkolle todistajavelvollisuus itse esivaltaankin nähden. Kirkko voi tässä tyytyä laiminlyömään velvollisuutensa. Se voi tyytyä olemaan valtion orgaani uskonnollisia tehtäviä varten ja noudattaa valtiovallan toiveita tässä suhteessa niin pitkälle, että se muuttuu valtion propagandalaitokseksi. Tai se voi vetäytyä erilleen valtiosta ja kaikesta yhteisestä elämästä sekä sen kysymyksistä ja hoidella vain jäsentensä sieluntiloja.”

Hiljaisuus tai vetäytyminen eivät kuitenkaan olleet kirkon olemuksen mukaisia ratkaisuja. Kotimaa myös varoitti, että tinkimätön ja kirkon todistajavelvollisuuden mukainen suhtautuminen valtioon saattoi viedä marttyyriyteen saakka.

Hieman provokatorisesti voisi kysyä, nouseeko suhtautuminen esivaltaan aidosti kriittiseen tarkasteluun vain vasemmistovallan aikoina. Mitä sanovat kirkonmiehet ja -naiset nyt, kun esivalta ottaa lisää köyhiltä ja sorretuilta ja kääntyy rikkaiden ja ruhtinaiden puoleen nöyristellen pyytäen osallistumaan ”talkoisiin”? Esivallan henki näyttäisi olevan, että toisille on tarjolla pakkoa ja keppiä, toisille asia esitetään lähinnä omantunnon kysymyksenä. Ketä kirkko häiritsee nyt? Ketä se palvelee?