Kirkon eetos?
Emerituspiispa John Vikströmin perusteellisesti punnittu ja ansiokaas kirjoitus "Laajennettu avioliittokäsitys" on odotetusti herättänyt vilkkaan ja moneen suuntaan polveilevan kirjoituasten tulvan. Vikströmin vastapooliksi nousi emeritusprofessori Miikka Ruokanen vastauksessaan, jossa hän huolestuu siitä, millaiseen opilliseen harhaan ja heikkouden tilaan kirkko joutuu, jos se seuraa uskontokriittistä länsimaista ideologiaa ja sekulaaria yhteiskuntaa oman uskonsa kustannuksella. Hän myös pitää todennäköisenä, että yhteiskunnan eetokseen mukautumalla kirkko menettää uskottavuutensa ja identiteettinsä.
Eikö Ruokanen ole huomannut, että koko historiansa ajan kirkko on mukautunut yhteiskunnan eetokseen. Jo sen syntyminen kertoo tästä. Jeesuksen juuret olivat omaa kansallista identiteettiään korostavassa juutalaisuudessa, mutta hänen sanomansa Jumalan rakkaudesta, joka riittää erottelematta kaikille heidän syntyperästään riippumatta sai paljon enemmän vastakaikua hellenistisen kulttuurin piirissä kuin hänen oman kansansa parissa. Se vaati mukautumista yumpäröivään yhteiskuntaan. Juutalaisille pyhä asia, ympärileikkaus sai mennä, samoin heille pyhät ruokasäädökset jne. Ellei uusi orastava uskonyhteisö olisi näin mukautunut ympäröivän yhteiskunnan eetokseen, siitä ei koskaan olisi kehittynyt kirkkoa, se olisi jo heti kättelyssä menettänyt uskottavuutensa ja identiteettinsä.
Yksi asia kuitenkin oli pyhä ja luovuttamnaton: erottelematon rakkaus, jossa ei mietitä olitko juutalainen vai kreikkalainen, mies vai nainen, orja vai vapaa.
Kirkko, millä Ruokanen kirjoituksessaan ilmeisesti tarkoittaa lähinnä meidän suomalaista ev. lut. kirkkoamme, on jatkuvasti joutunut sopeutumaan yhteiskunnan eetokseen siksi, että se on usein omien, luovuttamattomien arvojensa toteuttamisessa tullut jälkijunassa. Yhteiskuntamme eetoksen tuntomerkkejä ovat tänä päivänä kaikille kuuluvat yhtäläiset ihmisoikeudet. Niihin mukautumallako kirkko menettää uskottavuutensa ja identiteettinsä? Eivätkö ne olekaan nimenomaan kirkon eetosta?
Pekka Vapaavuori
30 kommenttia
”Erottelematon rakkaus”? Tätä käsitettä Raamattu tukee Kristuksen rakkaudesta meihin syntisiin. Sen sijaan sen liittäminen meidän ihmisten keksimiin ajanhengen mukaisiin vaatimuksiin on sitä ”maailman rakastamista”, missä Raamatun mukaan väistyy rakkaus Kristukseen.
Olisiko se mukautuminen juuri se ongelma?
Muutosvastusta kirkkoa jo pitkään palvenneilla syntyy vaikeudesta katsoa aikaisempaa toisin silmin. Tällöin puhutaan uskonnäkemyksestä, ja uskontotuusnäkemyksestä, missä yllättäen kirkollisen vihkimisen asia nousee keskiöön toisin kuin odottaisi.
Pidemmälle oppineita vaivaa usein sama vaikka esim. Teologisen opettajina vaikkei Tiedekunta ota kantaa kirkkomme missioon.
Miten sitten kirkolliskokousedustajat; varmasti osin samalla tavalla tapahtuu sielläkin.
Asia mitä en tiedä koskee kirkolliskokouksia jolloin kysyisin pitävätkö Hiippakunnat omille edustajilleen sparrauskokoontumisia äänestykseen tulevista asioista. Tällöinhän varsinkin maallikkoedustajat voivat saada hyvinkin perusteellista valmennusta olla lähtemättä mukaan maaiman villityksiin.
Kunkin sydämestähän ei silloin välitettäisi pätkääkään, ja ne jotka siihen katsovat osaavat äänestää ilman suosituksia. Mutta tapahtuuko edellistä en tiedä.
”Yhteiskuntamme eetoksen tuntomerkkejä ovat tänä päivänä kaikille kuuluvat yhtäläiset ihmisoikeudet.” Varmastikin näin, mutta tälläkin sivustolla on jo kauan sitten osoitettu, ettei kirkon avioliittokäsitys loukkaa ihmisoikeuksia. YK:N Ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 16 artiklan mukaan täysi-ikäisillä miehillä ja naisilla on oikeus solmia avioliitto ja perustaa perhe ilman minkäänlaisia rodusta, kansalaisuudesta tai uskonnosta johtuvia rajoituksia. Vastaava teksti löytyy Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Euroopan Ihmisoikeustuomioistuin on 24.6.2010 (tuomio SCHALK AND KOPF v. AUSTRIA) katsonut, ettei Itävalta rikkonut sen enempää EU:n perussopimusta kuin ihmisoikeussopimustakaan kieltämällä samaa sukupuolta olevien avioliiton, kun heillä oli mahdollisuus solmia pääosin vastaavanlaiseen asemaan johtava rekisteröity parisuhde.
Ihmisoikeuksien sisältö voi elää, mutta tällä hetkellä elämme EU:n ihmisoikeussopimuksen ja unionin tuomioistuinkäytännön mukaisesti ottaen vielä huomioon, että yhdenvertaisuuslakia ei sovelleta uskonnonharjoittamiseen. Siksi avioliittokysymystä ei ratkaista ihmisoikeusargumenteilla vaan kirkon oman avioliittokäsityksen perusteella.
Hyvä blogikirjoitus, kiitos siitä. Olen samaa mieltä viimeisen, Martin kommentin kanssa. ”Perinteinen virkakäsitys”! Muka. Ut:stä ei sellaista löydy. Paavali puhuu homoista, Jeesus ei. Ja Paavali kannatti naimattomuutta, ei ollut itsekään naimisissa.
Kielteisesti asiaa katsovat ilmeisesti huomaavat samansukupuolisen konsensuksen vahvistamisen yhtenä mahdollisuutena seurauksissa hankkia suurempikin perhe lapsineen tyttöparin ollessa kyseessä. Toki useilla naispareilla lapsi tai lapset ovat jo valmiina jatkamaan yhteistä elämää perheenä.
Miespareilla asia on vaikeampi mutta siihenkin löytynee mahdollisuuksia.
Auttaisiko asiaa katsoa eteenpäin vievänä mahdollisuutena alkaa vaatia sterilointitodistusta samansukupuolisilta pareilta missä asiassa kuurojen heteroavioiden vahvistamisen mahdollisuudessa sterilisaatiotodistus vaadittiin 1960.tä luvun loppupuolelle asti kun oikein muistan.
Todistushan voitaisiin kirkon niin päättäessä lukea kirkollisen vihkimisen yhteydessä, ja näin mahdollisuus olisi auki ja valmiina hyväksyä tämäkin lisäys.
Toki en usko edellisen saavan kannatusta.
Perhemalli näin on uskoakseni suurin syy kirkossa vastustaa asian eteenpäin menoa.
Juuri noin! Kirkko joutui mukautuman myös valistuksen eetokseen, minkä sitten tietyin valikoiduin osin omi rintojaan röyhistellen muka omaksi aikaansaannoksekseen.
Ilmoita asiaton kommentti