Helsingin Sanomissa on aktiivisesti kommentoitu taannoista rukousta Punavuoressa samaa sukupuolta olevan parin puolesta (29.6., 2.7., 3.7.). Miksi asia on herättänyt kiinnostusta?
Edellisellä viikolla Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli ottanut kielteisen kannan aloitteeseen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Helsingin Pride –tapahtuma muodostui kannanotoksi tai protestiksi perustuslakivaliokunnan äänestystulokseen. Tältä pohjalta ”naisparin siunaus” on haluttu nostaa näyttävästi esille – osaltaan ennakoimassa tulevaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa ja siihen liittyvää kirkollista toimitusta.
_ _ _
Asiaan on liittynyt epäselvyyksiä alkaen siitä, oliko papin tekemä toimitus piispojen ohjeistama rukous samaa sukupuolta olevien kanssa ja heidän puolestaan vai ei. Pappia haluttiin suojella vaikeuksilta kirkollisen esivallan kanssa ja toimitus tulkittiin ohjeen mukaiseksi rukoukseksi. Helsingin sanomien analyysi (3.7.) taas toteaa, että kyse oli parin siunaamisesta – tähän on helppo uskoa tilanne ja ajankohtainen lakihanke huomioon ottaen.
_ _ _
Jos ja kun kyse oli samaa sukupuolta olevan parin kirkollisesta siunaamisesta, rikottiin siinä kirkolliskokouksen päätöstä ja piispojen ohjetta. Tätä on ollut tarvetta jotenkin selitellä. Jo mainitussa HS:n analyysissä siunauksen toimittanutta pappia nimitetään ihmisoikeuksien puolustajaksi. HS:n analyysi toteaa edelleen kirkon ”eduskunnasta”, kirkolliskokouksesta, että sitä hallitsevat vanhoilliset, koska nämä äänestävät aktiivisesti. Kirkon virallinen avioliittokäsitys naisen ja miehen liitosta ei siis edusta kirkon todellista kantaa, koska vanhoilliset ovat äänestäneet kirkolliskokoukseen enemmistön?
HS:n analyysi siis esittää, että kirkolla on tosiasiallisesti joku muu kanta avioliittoon kuin sen virallinen kanta? Koska näin on, ei kirkon virallista, kirkolliskokouksen säätämää järjestystä pidä ottaa niin tosissaan. Väärät ihmiset ovat valinneet ”kirkon eduskunnan”.
_ _ _
Tämä on erikoinen käsitys demokratiasta – jota muuten pidetään länsimaisten vapausarvojen ja myös ihmisoikeuksien perustana. Eikö vaaleilla valittujen, lakia säätävien toimielinten päätöksiä tarvitse kunnioittaa, kun kerran väärät ihmiset ovat ne äänestäneet? Yhteisten päätösten noudattaminen ei ole aina mukavaa, ei varsinkaan jos oma kanta on jäänyt äänestyksessä vähemmistöön. Kovin moni tuskin kuitenkaan haluaa yleiseksi periaatteeksi toimimista yhteisten päätösten vastaisesti. Siitä seuraa kaaos.
_ _ _
Jo pidemmän aikaa minusta on näyttänyt siltä, etteivät edes kaikki kirkon työntekijät jaa kirkon kantaa esimerkiksi kristillisen uskon sisällöstä, josta kirkolliskokous on päättänyt hyväksyessään mm. katekismuksen 1999.
Lisää sekaannusta aiheuttaa, jos tämä ”uskoo toisin kuin kirkko opettaa” laajenee kirkollisiin toimituksiin ja saa muodon ”toimii toisin kuin kirkko on päättänyt”.
On nimittäin kirkossa niitäkin, joiden mielestä kirkolliskokousta hallitsevat liberaalit. Nämä vanhoilliset saattaisivat kieltäytyä vihkimistä eronneita, hyväksymästä avokummeja, siunaamasta kirkkoon kuulumattomia vainajia – jos nimittäin ottaisivat saman vapauden ohi kirkon yhteisten päätösten kuin jotkut kirkon vapaamieliset nyt tekevät ja pitäisivät kirkolliskokousta väärien ihmisen äänestämänä. Tämä ei miellyttäisi useimpia.
Kirkon yhtenäisyys ja uskottavuus murenevat uskon ja praksiksen tasolla, jos halu noudattaa kirkolliskokouksen päätöksiä ja piispojen kaitsentaa katoaa. On tästä huolimatta joskus tilanteita, joissa kirjain kuolettaa mutta Henki tekee eläväksi.
Äänestysinnon puutetta voi toki tulkita monin tavoin, mutta aika roisilta kuulostaa väite, että asiat olisivat Suomessa muka jotenkin hyvin. Talouden näkymät ovat kroonisesti synkät, ja tavallisen tallaajan arki sen kuin kurjistuu. Kolmen sepän patsaalla poliitikot tyrkyttävät esitteitään, joita kukaan ei halua lukea. Ilo ja usko tulevaan on kadonnut. Kukaan ei enää odota mitään. EU:ta diggaa Suomessa oikeasti ehkä noin yksi ihminen. Hänestä tuleekin sitten vaalien äänikuningas. Kaikki muut sitävastoin inhoavat EU:ta, niin äänestäjät kuin ehdokkaatkin, vaikkeivät sitä ääneen kehtaa sanoa. Ainoa lohtu on, että Suomi voitti jääkiekossa Kanadan ja eteni lauantain mitalipeleihin. Mutta jos Suomi pelaa vielä sunnuntainakin, jää äänestysprosentti varmaan alle 40:n. Tasan sen verran meitä EU kiinnostaa.
Kiitoksia nasevasta kirjotuksesta Pekka Särkiö.
Kiitos Jukka itsellesi kirjoituksesta, jossa tuot myös esille laillisuutta ja järjestystä perustellusti puoltavia näkökohtia.
Kylläpäs meitä nyt hemmotellaan näillä homojutuilla. Tämä on varmaan jo vähintään kymmenes uutinen tai blogikirjoitus tuon parikymppisen nuorenparin… tilaisuudesta.
Millainen olisi luottamuksemme ”demokratiaan”, jos eduskuntavaaleissa äänestäisi jatkuvasti max 15% äänioikeutetuista?
Kansa on aina suurimmaksi osaksi uskonut toisin kuin kirkko opettaa. Homojen siunaamisessa/vihkimisessä asian tekee kirkon kannalta hankalaksi se, että mitä ilmeisimmin kohta lähes kaikki esim. Helsingin papit siunaisivat homot. Voi olettaa, ettei kulu kymmentäkään vuotta, kun koko maan papeista huomattava osa on samaa mieltä. Kirkkojuridisesti tällä ei ole suurempaa merkitystä. Jos ja kun eduskunta hyväksyy homojen vihkimisen, kirkolliskokouksessa asiaa mitä ilmeisimmin pidetään ”opillisena”, ja 1/4 riittää estämään asian etenemisen. Tässä suhteessa kirkolliskokousta todellakin ”halltsevat” vanhoilliset. Ei liene myöskään syytä epäillä etteikö tämä ”kirkkokansan konservatiivinen ydinjoukko” äänestä seurakuntavaaleissa erityisen aktiivisesti.
Piispa Särkiöllä lienee ilmeisesti tieto siitä, että kyse oli samaa sukupuolta olevan parin siunaamisesta?
Kari-Matti, en sano tätä oman tietona vaan siteeraan Helsingin Sanomien analyysiä (3.7.) asiasta: ”Piispa Irja Askola sanoi julki sen, mikä usealle selvittelyyn osallistuneelle oli jo käynyt ilmeiseksi: ”Saamani tiedon mukaan pappi katsoi tilaisuuden siunaamiseksi. Hän antoi tilanteesta aluksi ristiriitaisia tietoja eri ihmisille.”
Minusta Särkiö sekoittaa tässä kaksi asiaa:
(1) Asianmukaisesti ja sääntöjen mukaan valitun luottamuselimen lailliset päätökset.
(2) Jäsenten enemmistön samanmielisyys tehtyjen päätösten kanssa.
Julkisuudessa on väitetty, että kirkollisissa vaaleissa äänestysinnokkuus on tavattoman matala. Ymmärsin, että useissa seurakunnissa yli 80% äänioikeutetuista jättää äänestämättä. Samalla on väitetty, että ehdokkaiksi asettuu ja äänestämässä käy selkeästi innokkaammin nimenomaan kirkon vanhoillinen siipi.
Mikäli tämä pitää paikkansa ja mikäli vanhoillisten into asettua ehdolla ja äänestää vaaleissa poikkeaa merkittävästi muulla tavalla ajattelevien kiinnostuksesta kirkollisia vaaleja kohtaan, on selvää että vanhoilliset ajatukset saavat päättävissä elimissä huomattavasti suuremman painoarvon kuin niillä on kannatusta kirkon jäsenten keskuudessa. Suomeksi sanottuna, päättävä elin on konservatiivisempi kuin jäsenten keskimääräinen mielipide. Olettaen, että äänestyskäyttäytyminen on kuvatun kaltainen, tämä on tilastollinen tosiasia, jonka kiistäminen olisi typerää.
Toisaalta se, että osa jengistä haluaa vaikuttaa asioihin ja toinen puoli jengistä jää kotiin makaamaan, ei tarkoita sitä, että valittu päättäjäjoukko olisi väärä tai sen tekemät päätökset olisivat vääriä. Mielestäni syntyneestä asetelmasta ei voi syyttää kirkon vanhoillista jengiä.
Tietysti tällaisessa asetelmassa helposti käy siten, että kun päättävät elimet eivät (liberaalien saamattomuuden takia) edusta oikeassa mittasuhteessa koko kirkon jäsenistöä, sitoutuminen tehtyihin päätöksiin on heikompaa ja enemmistö saattaa kokea päätökset vääriksi.
Kari-Matti, ”Kansa on aina suurimmaksi osaksi uskonut toisin kuin kirkko opettaa.” Tämänkaltaiset perustelemattomat yleistykset eivät voi olla perusteena demokraattisten päätösten kieltämiseen, kuten ei myöskään kirkolliskokousvaalien, EU-vaalien tai eduskuntavaalien äänestysprosentti.
Kari-Matti Laaksonen : ”Millainen olisi luottamuksemme “demokratiaan”, jos eduskuntavaaleissa äänestäisi jatkuvasti max 15% äänioikeutetuista?”
Vähintään yhtä suuri huoli pitäisi kantaa siitä jos ja kun joissakin seurakunnissa alle 1 % äänioikeutetuista käy viikoittaisessa jäsenkokoontumisessa.
Seuraavaksi siten jäämme pohtimaan vastaako tuon 15 %:n kanta otoksena enemmän 100 %:n kantaa vai sen 1 % kantaa, vai olisiko kenties jotain siltä väliltä.
Piispa Särkiö, kiitos vastauksesta.
Saattaa todellakin olla niin, että kirkolliskokousta jossain määrin hallitsevat vanhoilliset, mutta koko yhteiskunnallista diskurssia asiasta hallitsevat nk. liberaalit, se on selvä.
Jusu, toteat: ”Suomeksi sanottuna, päättävä elin on konservatiivisempi kuin jäsenten keskimääräinen mielipide. Olettaen, että äänestyskäyttäytyminen on kuvatun kaltainen, tämä on tilastollinen tosiasia, jonka kiistäminen olisi typerää.” En kiistä sitä, että kirkolliskokouksen kokoonpano olisi konservatiivisempi kuin kirkon jäsenistö keskimäärin. Sen sijaan kritisoin ”väärin äänestetty” -ajatusta. Tehtyihin päätöksiin on syytä sitoutua. Joka haluaa muutosta, tehköön sen demokratiaa kunnioittaen vaalien kautta.
Lähtökohtaisesti olen Pekka samaa mieltä. Kirkolla on päätöksentekoelin ja muutokset tulisi hoitaa sen kautta.
Mun mielestäni kirkko on ajautunut tilanteeseen, jossa yli 80% enemmistöä ei kiinnosta vaikuttaa kirkon päätöksentekoon. Tämä johtaa siihen, että jäsenistä reilun 10% mielipiteillä paukutetaan päätöksiä, jotka ovat enemmistön mielipiteen vastaisia. Enemmistöä ei kiinnosta vaikuttaminen virallisia kanavia pitkin vaan he valitsevat välinpitämättömyyden tehtyjä päätöksiä kohtaan, koska kokevat ne vääriksi.
Mitä edellä sanoin, on tietysti jossain määrin kärjistys, mutta jos asetelma päätöksenteossa edelleen kärjistyy, se syö päätöksenteon uskottavuuden. Jos liberaalilla puolella ei ole riittävää paloa osallistua virallisiin vaikutuskanaviin, pahimmassa tapauksessa se tekee kirkon entistä epärelevantimmaksi suurelle enemmistölle sen jäseniä ja heikentää osallistumista entisestään.
Helsingin hiippakunnan osalta ollaan jo tässä tilanteessa. Enemmän kuin 80% helsinkiläisistä papeista haluaisi siunata samaa sukupuolta olevat parit. Käytännössä siis kirkon hengellistä työtä tekevistä työntekijöistä Helsingissä vain aniharva on sitä mieltä, että kirkolliskokous on tehnyt asiassa oikean päätöksen. Tämän johtopäätöksenhän viime aikoina julkaistuista mielipidekyselyistä voi helposti tehdä.
Ehkä tässä tilanteessa viisas päätöksentekijä tajuaisi, että tällaisessa tilanteessa parhaaseen lopputulokseen ei välttämättä johda joustamaton omista näkemyksistä loppuun asti kiinni pitäminen. Koko jäsenistön huomioiva johtaminen voisi olla hyvä vaihtoehto.
Jukka Kivimäellä miettimistä ansaitseva näkökulma: onko niin, että kirkon asioista päättävät valikoituvat ”viikoittaisessa jäsenkokouksessa” käyvien, n. 1% jäsenistä, joukosta? Keskeistä kirkon vaikuttajaksi valikoitumisessa ei olisikaan vanhoillisuus/liberaalisuus, vaan kirkon uskossa ja elämässä mukana olo seurakuntatasolla ja siinä käytännön vastuun kanto. Tällä perusteella kirkon päätöksentekijäksi haluavien kannattaa olla aktiivisia oman seurakuntansa jumalanpalveluselämässä. Niin ovat yleensä seurakuntavaaleissa äänestävätkin.
Jusu, toteat: ”Ehkä tässä tilanteessa viisas päätöksentekijä tajuaisi, että tällaisessa tilanteessa parhaaseen lopputulokseen ei välttämättä johda joustamaton omista näkemyksistä loppuun asti kiinni pitäminen. Koko jäsenistön huomioiva johtaminen voisi olla hyvä vaihtoehto.” Viisas kirkon johtaja ottaa huomioon kirkon koko jäsenistön. Myös piispalliseen kaitsentaan kuuluu huolehtia yhtenäisyyden säilyttämisestä. Miten saisi kirkon 80% hiljaisen enemmistön kiinnostumaan osallistumisesta ja päätöksenteosta? Vaikea kysymys.Osallisuus ja koskettavuus ovat avainsanoja. Samalla pitäisi säilyttää kirkon tunnistettavuus. Peruslinjat ovatJeesukselta, Paavalilta ja alkukirkon elämästä. Siksi esim. gallupeissa huonosti pärjäävää sunnuntain messua ei voida jättää pois, vaikka vain 3% käy siinä viikoittain. Samaa on sanottava Raamatun asemasta, kasteesta, ehtoollisesta, rukouksesta, diakoniasta, lähestystyöstä. Esimerkiksi virsikaraoke viiniteltassa saattaisi pääkaupunkiseudulla kiinnostaa hetken, mutta ei siitä ole seurakunnan pääkokoontumiseksi. Välillä tylsältä ja jähmeältä vaikuttavassa kirkon perustoiminnassa on se siitepöly joka kasvattaa nuoret mehiläiset. Ne taas kasvavat lentomehiläisiksi. jotka tuovat meden pesään. Näin sanoo mehiläisten hoitaja, joka juuri alkaa lingota kesän ensimmäisiä laatikollisia hunajaa.
Sinänsä tärkeä asia, josta pitäisi useamminkin muistuttaa: kirkko on – vaikkakin hallinnoltaan raskas ja monilta osin käsittämätön – myös demokraattinen laitos. Eli äänestämällä, ehdokkaaksi lähtemällä ja vaalityötä tekemällä voi vaikuttaa, ei sillä että urputtaa kantaansa vaikkapa sille yhdelle tutulle papille tai täällä nettipalstoilla. Ei se yksi pappi voi samaa sukupuolta olevia vihkiä tai kieltää naisia toimimasta pappeina, vaikka haluaisikin, jos mielii työpaikkansa säilyttää. Tästähän Jukka K. tuossa aiemmin asiallisen analyysin antoi.
Vaikuttakaa ihmiset, älkää valittako!
Parhaillaan on käynnissä ehdokkaiden etsiminen syksyn seurakuntavaaleihin. Muutosta haluavat – suuntaan tai toiseen – etsikää hyviä, kirkon parasta haluavia ehdokkaita ja aktivoitukaa ainakin äänestämään.
My point exactly.
Mikäli ’totuus’ puheena olevasta ’tilanteesta’ pitäisi arvioida HS:n juttujen perusteella, niin kovin heikoilla siinä oltaisiin. Mitä mieltä Pekka Särkiö olet, ovatko toimittajat ymmärtäneet oikein, että parisuhdetta ei voi siunata eikä sen puolesta rukoilla mutta parisuhteensa rekisteröineiden kanssa voi? Entä kun toimittaja on kirjoittanut, että piispa Askolan mukaan kyseessä oli ”siunaustilaisuus”, niin miten hyvin toimittaja lienee ymmärtänyt termin ”siunaustilaisuus” monitulkintaisuuden tässä tilanteessa? Kirjoitat tuossa itsekin, että ”jos ja kun kyse oli parin kirkollisesta siunaamisesta”. Tarkoitatko, että parille ei olisi saanut lukea Herran siunausta tai etta paria ei saisi siunata? Heidän parisuhdettaan ei toki saa siunata, mutta siihen et näytä viittaavan.
Tilaisuudesta pastori Fagerholmin laatima suunnitelma oli käynyt arvioitavana tuomiokapitulissa. Oliko kapitulin arvio ja sen perusteet mielestäsi väärä?
Kari-Matti kommentoikin jo äänestysprosenttia. Kuinka moni kirkon jäsen tietää tai ymmärtää, miten päätöksentekojärjestelmä kirkossa toimii?
Jukka Kivimäen blogiin jo kommentoinkin kirkon järjestöjen melkoisista vapausasteista olla noudattamatta kirkon (kirkollsikokouksen) päätöksiä.
Jani, olen koettanut tulkita tapahtuneesta käytyä keskustelua HS:n jutun kautta, joka on otsikoitu ”Omat pelästyttivät papin kieltämään siunauksensa.” ja kuvateksti: ”Pastori TF siunasi lauantaina Helsingin Pride-tapahtman yhteydessä SM:n ja TK:n parisuhteen.” En ota kantaa siihen, onko kyse ollut tosiasiassa rukouksesta parin kanssa ja puolesta vai siunaamisesta, joka ylittäisi piispojen ohjeen, koska en ollut paikalla. Toimittaja KK kommentoi melko säännöllisesti kirkollisia aiheita ja ilmeisesti tietää, mitä kirjoittaa. Uskon, että asioita seuraavat kirkon jäsenet tietävät Kirkolliskokouksen päättävän kirkon yhteisistä asioista ja piispojen hiippakunnissaan kaitsevan laumaansa näiden päätösten suuntaisesti.
Nyt on kuitenkin niin, että jo joku meikäläinenkin löytää HS:n toimittajien jutuista lukuisia asiavirheitä ja epätarkkuuksia. ”Kirkon virallinen avioliittokäsitys on naisen ja miehen liitto, josta syntyy lapsia. Lesbojen ja homojen suhteen puolesta saa rukoilla vapaamuotoisesti.”
Kirkko vihkii myös hedelmättömiä tai hedelmällisen iän ylittäneitä pareja tai pareja, joilla ei ole aikomuksena hankkia lapsia. Ja tämän tapauksen kannalta vielä oleellisempaa – kirkko ei salli, että lesbojen ja homojen suhteen puolesta saisi rukoilla vapaamuotoisesti, vaikka toimittaja näin väittääkin. Minä en siis jaa käsitystäsi siitä, että toimittaja olisi hyvin perillä kirkon asioista. Ja toisaalta en myöskään voi moittia, jos toimittaja ei ole täysin perillä parisuhdepäätöksen sisällöstä. Epätarkkuuttahan oli jo tässä blogissakin juuri saman asian suhteen ja K24-toimitus kirjoittaa käytetystä ”kaavasta”. Miten sitä epätarkkuutta ei sitten olisi HS:n toimittajilla tai riviseurakuntalaisilla. Tätä teemaa on käsitelty runsaasti K24-foorumilla ja itsekin olen ollut mukana kommentoimassa, joten en nyt enää välittäisi pyörittää samaa levyä uudelleen. 🙂 Toivon kuitenkin, etteivät nämä epätarkkuudet ja virheet muutu faktoiksi, joilla sitten perustellaan mitä milloinkin. Tämä myös palautteena blogistille.
Aiheesta Kirkonkellarissa kirjoittaa notaari Heikki Hämäläinen:
”Kirkon johdon puheenvuoroissa on keskitytty liiaksi siihen, mitä tuossa rukoushetkessä ei saa tehdä tai mitä osia siihen ei saa sisältyä. Olisiko nyt aika keskittyä kehittämään sitä, miten tuo kirkolliskokouksen päätös voidaan toteuttaa siten, että kirkko voi hengellisen sanomansa kautta tukea ko. parisuhdetta ja heidän tulevaisuuttaan?
Kirkon olisi nyt hyvä tarkemmin määrittää kanta itse rekisteröityyn parisuhteeseen.Pelkkä kirkon avioliittokäsityksen muuttumattomuudesta kertominen ei valitettavasti ole enää riittävä vastaus rukousohjeen antamisen jälkeen.” Heikki Hämäläinen, notaari, piispan toimisto, Helsinki
http://kirkonkellari.fi/rukous-kanssa-ja-puolesta-mutta-ei-puolesta-tai-vastaan/
Sonja Ottavainen: ”Kirkon olisi nyt hyvä tarkemmin määrittää kanta itse rekisteröityyn parisuhteeseen.”
Mielestäni kirkon ei tule ottaa kantaa rekisteröityyn parisuhteeseen.
Tasa-arvoinen avioliittolaki tulee korvaamaan rekisteröidyn parisuhteen ennen kuin kirkon koneisto saa kannan otettua. Voi hyvin olla, että lakimuutos kestää vuosia mutta niin kestää myös kirkon kannanmuodostus.
Suosittelen, että kirkko muodostaa kannan samaa sukupuolta olevien parisuhteeseen riippumatta siitä, millä nimellä sitä maallisessa lainsäädännössä kutsutaan.
Mielestäni keskustelun helmi löytyy kirkonkellarin kirjoituksen kommenteista: Sinänsä kirkko, joka siunaa ostoskeskuksia, mutta ei kahden ihmisen rakkautta, ei ansaitse kenenkään kunnioitusta.
Niin joo, Jusu, tuo olisi siis pitänyt tehdä. Ja siunataan todella vaikka mitä muuta, saisi kirkko hävetä.
”Mielestäni keskustelun helmi löytyy kirkonkellarin kirjoituksen kommenteista: Sinänsä kirkko, joka siunaa ostoskeskuksia, mutta ei kahden ihmisen rakkautta, ei ansaitse kenenkään kunnioitusta.”
Tämä on kirkkoa tarkkailevan kansan näkökulma, mutta mielestäni väärä. Minusta kirkon ei pitäisi siunata edes heteropareja pelkästään tai ensisijaisesti sillä perusteella että ”kaksi ihmistä rakastaa toisiaan.”
Eikä lainkaan kauppakeskuksia.
Itse asiassa, olen sitä mieltä, että kirkon ei pitäisi siunata aviopuolisoita lainkaan siltä pohjalta ja sillä perusteella, että ”kaksi ihmistä rakastaa toisiaan.”
Kun pappi, eli kirkko, siunaa (hetero)parin avioliittoon, siunataanko siinä ”kahden ihmisen rakkaus”? Tästä(kin) lienee monta eri näkemystä.
Minun mielestäni ei. Ei ainakaan pitäisi. Se ei ole siinä se mitä siunataan.
Tässä tuleekin esiin se mitä ”siunaus” yleisessä kielenkäytössä yleensä tarkoittaa. Hyväksymistä ja hyvän toivottamista. Toivoisin, ettei sen merkitys muuttuisi, eli kaventuisi, myös kirkossa sellaiseksi.
Jos jätetään tämä yksittäisen homoparin ”siunaaminen” sivuun, on täysin totta se, mitä piispa Särkiö blogissaan kirjoittaa kirkon työntekijöistä, ja siitä, etteivät kaikki kirkon työntekijät jaa kirkon kantaa kristillisen uskon sisällöstä.
Jostain piispan epäselvästä ohjeesta, josta piispat keskenäänkin ovat jossain määrin erimielisiä, voidaan lipsua. Mutta on ilmeisesti myös niin, että sama ”lipsuminen” koskee myös kristinopin keskeisimpiäkin kohtia, ja se on äärimmäisen huolestuttava ilmiö.
Kari-Matilta tärkeä esiin nosto. Kehälliset kysymykset – kuten parisuhderukous – ja kristinuskon keskeiset, luovuttamattomat asiat – painivat eri sarjassa. Silti ajalle ominainen yksityisajattelu ja irtautuminen kirkon yhteisestä näkemyksestä leimaa molempia. Kehällisiä kysymyksiä enemmän pitäisi kantaa huolta siitä, jos kristikunnan yhteinen usko joutuu työnnetyksi syrjään ja tilalle tulee jonkilainen legalistinen moraalioppi suvaitsemattomuuden suvaitsemattomuudesta. Mikä asema silloin on uskolla Kolmiyhteiseen Jumalaan, joka armosta, Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen tähden armahtaa syntiin langenneen maailman?
Pekka Särkiö: ”Silti ajalle ominainen yksityisajattelu ja irtautuminen kirkon yhteisestä näkemyksestä leimaa molempia.”
Tämä lienee kanssa hieman sellainen liberaali-konservatiivi akselin kysymys. Käsitykseni mukaan ”kirkon yhteinen näkemys” on loppupeleissä demokraattisesti äänestämällä valittu näkemys eli siis enemmistön näkemys.
Kysymys kuuluukin, että kun enemmistö on valinnut kirkon yhteisen näkemyksen, onko kaikkien jäsenten tämän jälkeen pakko ajatella samalla tavalla? Väitän, että konservatiiveille on tyypillisempää vaatimus sääntöjen noudattamiseen ja liberaali helpommin hyväksyy sen, että ihmisillä voi olla erilaisia näkemyksiä.
Tässä on kyse myös hyvin syvistä ihmisluonteen piirteistä. Toiset ihmiset kokevat olonsa epämukavaksi ilman selkeitä sääntöjä, joita kaikki noudattavat. Toisen ihmiset kokevat puolestaan olonsa epämukavaksi ilman vapautta omaan itsenäiseen ajatteluun ja valinnanvapauteen. Nämä kaksi ääripäätä ovat tosi todella selkeästi näkyvillä monessa täällä käydyssä keskustelussa. Suosittelen analysoimaan kommentteja sillä silmällä. Se auttaa ymmärtämään, miksi ihmiset kommentoivat kuten kommentoivat.
En ihmettele, ettei seurakunnan rivijäsen oikein tahdo mieltää kirkolliskokousta kirkon jäsenten ”eduskunnaksi”. Vaalihan on välillinen ja papeilla on iso kiintiöosuus, mihin seurakuntalaisilla ei ole mitään valintaoikeutta.
Piispat ovat lisäksi itseoikeutettuja jäseniä. Keitäs itseoikeutettuja valtiollisessa eduskunnassa onkaan?
Yksi ahvenanmaalainen on itseoikeutettu. Sen sijaan saamelaiset eivät ole, siis ne oikeat saamelaiset.
Vaaleilla se ahvenanmaalainenkin Jusu on sinne edusuntaan valittu eikä viran perusteella.
Vaaleilla ne piispatkin on virkoihinsa valittu. 🙂
Jusu. Joo, välillisillä vaaleilla, joissa kaikilla hiippakunnan papeilla on äänioikeus ja maallikoilla välillinen.
Hyviä kommentteja Pekka Särkiölle. Tässä yksi lisää.
Kirkon oppiin siis sen Jumala käsitteeseen uskoo tällä hetkellä noin 25 prosenttia ihmisistä. Tästä porukasta tulee sitten se 10-15 prosenttia seurakuntavaaleissa äänestäjistä. Siis kirkolliskokous edustajien valitsijat luonnollisesti sinne itseoikeutettujen pappien lisäksi. Jos seurakuntavaaleissa äänestys vilkkaus nousisi valtiollisten vaalien tasolle niin kirkolliskokous automaattisesti hylkäisi Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokousten, ihmisten, valitsemat Jumalat. Siis kolminaisuusopin ja palautuisi Jeesuksen sanomaan.
Reino, maailman asukkkaista n. 33% (n. 2,5 mrd) ihmistä kuuluu kristillisiin kirkkoihin, joista melkeinpä kaikki tunnustavat ensimmäisten ekumeenisten konsiilien päätökset, mukaan lukien kolminaisuusopin ja opin Jeesuksen kahdesta luonnosta. Enpä usko, että Suomen kirkko lähtisi toiselle tielle edes sen 80% äänestäessä seurakuntavaleissa. Mitä tulee kirkolliskokouksen kokoonpanoon, on siinä synodaalisen periaatteen mukaan edustettuna pappeus ja maallikkous (32 + 64). Ne molemmat yhdessä tarvitaan kirkon päätöksentekoon kaikilla tasoilla. Juuri pappeuden (+ piispuuden 10) mukana olo varmistaa sen, ettei kirkko keskeisissä kysymyksissä astu ulos kristikunnan yhteydestä.
Osmo, hiippakuntien piispat kuten osa papeistakin on valittu vaaleilla virkoihinsa. Kirkkoherran tai piispan saama äänimäärä ja valtuutus edustaa kirkkoa on usein aika paljon suurempi kuin se äänimäärä jolla seurakuntalainen on valittu kirkolliskokoukseen. Eikö siis pappi tai piispa voisi myös edustaa valitsijoitaan kirkon päätöksenteossa? Mitä tulee eduskuntaan, onhan sielläkin vaaleilla valittuja virkamiehiä – ministerit ja puhemiehistö.
Pekka Särkiö.
Jos maailman kristillisistä uskovista sama prosenttimäärä kuin Suomessa uskoo kirkon opin , ihmisten, valitsemiin Jumaliin niin se on mainitsemasta määrästäsi noin 500 miljoonaa kaikista 7 miljardista. Kuinka voit sanoa varmuuden koko maailman puolesta ?
Vahvistat, että kirkolliskokouksella ei ole valtaa opissa vaan se keskitetty varmuuden vuoksi papeille. Kirkko on jo astunut ulos kirkolliskokousten päätöksillä Jeesuksen sanomasta ja muodostanut oman kristikunnan.
” Jeesuksen kahdesta luonnosta ”. Jeesus kertoi yhdestä Jumalasta, Korkeimmasta, ei itsestään ! Eikä myöskään maininnut Pyhä henki Jumalasta.
Pekka Särkiö.
Vielä yksi lisäys. Papeissakin alkaa käsitykset nykyisestä kirkon opin kristillisyydestä muuttua, kehittyä, alkaen aina katolisen kirkon paavista. Esimerkkejä tosiaankin löytyy vaikka huru mycket.
Pekka. Viran edustajina ne papitkin on sinne valittu. Tuskin niitä siellä niin paljon istuisi, jos maallikot ja papit valittaisiin kaikki yleisillä vaaleilla. Piispat ovat luku erikseen, mutta kyllä kovin erikoinen systeemi on, jos virka määrää edustuslaitoksen kokoonpanoa niin paljon, vaikka opetetaan, että kaikki kristityt ovat pappeja. Katolisen kirkon hierarkinen systeemi kai on tuollaisen jäänteen luterilaisuuteenkin jättänyt. Siellähän maallikoilla ei ole mitään sanomista, mutta se kirkko ei opetakaan, että maallikotkin ovat pappeja.
Veli Osmo nostaa esille kirkkodemokratian kukkasen, mutta tämmöiset siunausjupakat selvitetään ainakin helposti sillä, että piispat suuressa viisaudessaan kokoontuvat pohdiskelemaan ja kehittämään uutta ja tarpeelliseksi osoittautunutta rituaalia. Kyllä lukuisten teologisten rituaalien joukkoon vielä yksi tärkeä kaava mahtuu.
Tällainen tuiki tarpeellinen ja jo kiireellisesti aikaansaatava kaava on tietysti siunauksen mitätöinti- tai peruutuskaava loitsuineen ja muine taikatemppuineen. Siunauksen mitätöimiskaavan avulla voitaisiin ammattitaidottomien, tai piispojen siunauskieltoa uhmaavien pappien, joko vahingossa tai tahallisesta tottelemattomuudesta johtuen antamat siunaukset tai väärin kohdistetut rukoukset peruuttaa.
Mitätöimiskaava pitäisi säätää sellaiseksi, että samaa sukupuolta olevan parin virheellinen siunaus voidaan kumota myös ilman parin läsnäoloa, peruutusta pakoilevien parien varalta.
Tekisi mieleni kysyä miten tällainen julkinen farssi samaa sukupuolta olevien parien siunaamisesta tai siunaamatta jättämisestä parantaa kirkon uskottavuutta vakavasti otettavana instituutiona? Pitäisikö Suomen kirkonkin jo vihdoin liittyä muitten pohjoismaisten kirkkojen joukkoon tässä asiassa.
Kimmo, kuulen sarkasmia kommentissasi. Ei siunaustoimitusta tarvitse peruuttaa. Siunaushan tulee Jumalalta. Jos on erehdyksessä siunattu vääriä asioita, on Jumalan tahdon varassa, antaako hän siunauksensa vain ei. Joskus tällainen peruutuskaava on tarpeen. Joissakin kirkoissa on käytössä avioeron kaava tukemassa eroon liittyvää surutyötä ja luopumista. Ruotsin sana avioerolle Skildsmässa sopii jo valmiiksi kuvaamaan toimitusta. Ehkä sen aika ei ole kuitenkaan meillä. Keskustelu- ja rukousmahdollisuus papin kanssa usein riittää.
Jeesuksen mukaan avioerojen syynä on ihmisten sydämen kovuus. Mutta ei hänkään kehota vihkimään eronneita, vaan toteaa, että joka nai eronneen toisen osapuolen vielä eläessä, on avionrikkoja (Mrk. 10: 11-12). Sellainen rikkoo siis kuudetta käskyä vastaan. Kirkko vihkii kuitenkin. Siunaa siis synnin. Monet kerrat minäkin olen vihkinyt, koska se on virkavelvollisuus. Eläkkeellä ei enää tarvii.
”Sellainen rikkoo siis kuudetta käskyä vastaan. Kirkko vihkii kuitenkin. Siunaa siis synnin.”
Semmoista se (ihmis)elo on Osmo. Se mikä on yhdelle syntiä, voi olla toiselle rakkautta. Eikös sitä siunausta voi kumminkin pyytää ihan kaikille? Se Jumalahan sen kumminkin sitten päättää siunaako vai ei.
Rakas, jo kauan sitten edesmennyt isäni opetti mulle, että aina kannattaa yrittää, ja lohta kannattaa pyytää, vaikkei saisikaan.