Ärsyttävätkö Johanna Korhonen ja Päivi Räsänen eri tavalla kuin julkisuudessa kantaa ottavat miehet?
Kirkon julkisuuteen pitäisi julistaa naisrauha. Naisrauha kuului keskiaikaisiin rauhanvalalakeihin ja oli voimassa halki vuosisatojen. Samanlaisia valalakeja olivat esimerkiksi kirkkorauha ja joulurauha. Kun Suomesta tuli Venäjän alainen suuriruhtinaskunta, sisältyi naisrauha keisari Aleksanteri I:n julistamiin erityislakeihin. Nyt sillä olisi taas kysyntää, mutta erityisesti kirkossa.
Kun Korhonen tai Räsänen sanovat vaikka hyvää huomenta, kiusaantuu puoli hiippakuntaa ja tarttuu kynään. Ainakin saman määrän henkilökohtaisuuksiin meneviä huomautuksia ja asiattomuuksia nostattavat Pirkko Jalovaara ja Rebekka Naatus. Sari Roman-Lagerspetz ja Irja Askola.
Miehet selviävät julkisuudessa helpommalla. Heidän kohdallaan kriittinen keskustelu kohdistuu useammin pelkkiin asioihin eikä personoidu mollaamaan pahiksia tai ylistämään hyviksiä.
Vai kuvittelenko minä vaan?
Naisrauhan julistamisen jälkeen voisi julistaa miesrauha. Rauhoitettaisiin Miikka Ruokanen, Sakari Häkkinen, Matti Väisänen ja Heikki Räisänen. Kiisteltäisiin asioista, mutta kunnioitettaisiin ihmisiä. Jumalan luomia. Hyvä kirkko on sellainen, jossa uskaltaa korottaa äänensä, vaikka olisi väärässäkin.
***
Kuningas Birgerin suojeluskirje Karjalan naisille on vanhin alkuperäisenä säilynyt Suomea koskeva maallisen hallinnon dokumentti. Vuodelta 1316. Sivistynyttä aikaa.
Myrskynpoikanen vesilasissa koko juttu. Kyse on muutamasta äänekkäästä ääriliberaalista, jotka julkisuus (ja myös Kotimaa) ovat ottaneet lemmikeikseen, ja joilla on harvinainen kyky herättää vastareaktioita alunperin myötämielisilläkin tahoilla.
Teemulta hyvä blogikirjoitus. Toive siitä, että asiat riitelisivät, eivät henkilöt on hurskas ja hyvä, mutta turha. Ketä sellainen kiinnostaisi? Ei ainakaan kaupallisia viestimiä.
Mielipiteet ja henkilöt kuuluu pitää erillään. Käytännössä se vain on vaikeaa. Jo normaalissa puhekeskustelussakin sen esiintuominen, ettei ole toisen kanssa samaa mieltä, voi herättää toisessa tunnon, ettei hänestä pidetä ihmisenä.
Keskustelupalstoillakin vaikuttaa usein siltä, että kaverit ovat toistensa kanssa samaa mieltä (kehu). Kun kirjoittajana on tuntematon tai henkilö, johon on valmiiksi kielteinen asenne, hänen näkemyksiäänkin luetaan (ja niihin vastataan) eri tavalla.
Julkiseen toimintaan ja kirjoitteluun osallistuminen merkitsee aina alttiutta kritiikille. Asiallinen keskustelu ei saisi tyrehtyä vastapuolen sukupuoleen, asemaan tai tuttuuteen/vierauteen. Keskustelukulttuurissamme on vielä kehittämistä. Siihen asti – luotetaan sensoreihin.
Olen joskus miettinyt vähän samaa kuin Teemu Kakkuri. Näin kirjoittelin pari vuotta sitten:
Rakastan kirkko ja työtäni siinä, mutta olen oikeasti itse väsymässä siihen hengelliseen vallankäyttöön, johon törmään lähiyhteisössäni ja laajemmin kirkossani eri yhteyksissä. Jos löytäisin toisen mielekkään työn, harkitsisin vakavasti alan vaihtoa. Kristittynä ja pappina voisin olla edelleen, mutta palvellen muussa kutsumuksessa. Miksi toisten uskoa mitataan? Miksi hengellisyyttä ja jopa Raamattua käytetään toisia vastaan ja omien pyrkimysten ajamiseen? Miksi väheksytään toisten tapaa uskoa?
Toivo Loikkanen kirjoitti: ”Rakastan kirkkoa ja työtäni siinä, mutta olen oikeasti itse väsymässä siihen hengelliseen vallankäyttöön, johon törmään lähiyhteisössäni ja laajemmin kirkossani eri yhteyksissä. Jos löytäisin toisen mielekkään työn, harkitsisin vakavasti alan vaihtoa.”
Toivo, hyvä. Ymmärrän turhautumisesi. Minäkin haluaisin kirkkomme olevan enemmän Mestarinsa näköinen ja vähemmän jäsentensä näköinen.
Haluaisin myös valtakunnan politiikan tekijöiden olevan enemmän puolueohjelmiensa näköistä ja vähemmän kansanedustajiensa näköistä. Suuryrityksienkin soisin olevan enemmän arvojensa näköistä kuin ahneiden johtajiensa ja kateellisten työntekijöidensä näköistä.
Mutta kun ne eivät ole. Elämäkään ei mene meidän käsikirjoituksemme mukaan. Mihin sitä menisi?
”Sinulla on elämän sanat”, sanoi joku joskus jossain Mestarille. Minullekin se riittää. Kirkossa, kaupassa, kuppilassa, kanootissa.. – elämässä.
Kirjoituksessa pitää olla yli kymmenen merkkiä ohjeistaa ’puhekupla’!?!
Sarilla oli yli tuhatviisisataa? Minun merkit loppui tasan tonniin.
Toisinaan kommenttejani poistetaankin vaikka on vain muutama kirjain!
Tavallaan siinä on viisautta kun pitää tiivistää tuntojaan!
Pitää unohtaa joitain lemppari lauseitaan…Ok!
Vinkki: jos tuhat merkkiä tulee täyteen, lähetä kommentti keskeneräisenä ja sitten jatka sitä muokkaamalla. Siten ohjelma sallii paljon enemmän merkkejä.
En ole kokeillut, mutta muokatessa ei ole merkkien rajaa tullut vielä vastaan. En tiedä onko virhe järjestelmässä, mutta kätevää, jos on paljon sanottavaa. Huomasin sen tässä joku aika sitten kun kirjoitan aina aika pitkiä viestejä
Petri, annan ilmaisen vihjeen, jonka itse sain taannoin Jusulta, silloin kun tuskailin, että 500 merkkiä ei riitä kommentointiin. (Sittemmin merkkien luku lisättiin 1000)
Siis kun lähestyt 1000 merkkiä niin lähetä kommentti. Sitten voit lisätä kirjautuneena ollessasi jo esillä olevaan kommenttiisi merkkejä klikkaamalla esillä olevan kommenttisi oikealla yläkulmassa olevaa ratasta/tähteä ja esille tulee ”muokkaa” tai ”poista”. Klikkaa muokkaa ja sen jälkeen voit kirjoittaa lisää samaan jo esillä olevaan kommenttiin.
Näin ei tarvitse kirjoittaa uutta kommenttia jos asia jäi kesken edellisessä.
Kiitos vielä Jusulle toimivasta vihjeestä!
Ps. Sari jo ennättikin kertoa saman ohjeen.
Höpöttivät jotkut tällaisesta ”Jumalan kanavasta” telkkarissa. Yritin hakea. Löytyi numerosta 65. Vaikutti lahkolaisten touhulta. Ei kannata ottaa vakavasti.