Kun Eduskunta ei hyväksynyt aiempaa versiota uudeksi Kirkkolaiksi, vaan hallintovaliokunta ohjeisti kirkkoa Kirkkolain sisällöksi, ylitti hallintovaliokunta valtuutensa. Nyt Kirkkohallitus aikoo siirtää kirkon tunnustuksen ja opin Kirkkojärjestykseen. Tämä heikentää oleellisesti Raamatun arvovaltaa ja sitovuutta. Jos tämä ehdotus menee kirkolliskokouksessa läpi, tarkoittaa se sitä, että emme enää voi vedota Raamatun sanaan Eduskunnan hyväksymänä tekstinä!
Tällöin valtakunnansyyttäjä pääsee todella rusikoimaan Raamattua siteeraavia kirkonkin pappeja! Ainakin, jos he siteeraavat syyttäjän ajatusmaailman vastaisesti Jumalan ajatuksia, jotka eivät aina ole pelkkää pumpulia ja pään silitystä.
Nyt keskusteluun tullutta Kirkkohallituksen esitystä parempi olisi pitää Kirkkolaki ennallaan, sillä uusi versio pudottaa kirkkomme tavallisen kristillisen yhdistyksen tasolle!
Toivon todella, että kirkolliskokouksen osanottajat eivät anna Eduskunnan hallintovaliokunnalle periksi, vaan tekevät vain perustuslakivaliokunnan edellyttämät muutamat vähäiset korjaukset. Kysymys on paljon suuremmasta asiasta, kuin vain tunnustuksen ja opin siirtämisestä Kirkkojärjestykseen! On kysymys Kirkkomme tulevaisuudesta, joka on muutenkin uhattuna poliittisten ideologioiden ja joidenkin pappien ja piispojenkin nykyisen kirkkolain vastaisella toiminnalla.
Oikein! Muurinvartijat kirkolliskokouksessa pysykää selkä suorana.
Ehkä syntiä rakastavat kansanedustajat haluaisivat Ruotsin mallinmukaisen valtionideologia kirkon.
Kai heidän suurin huoli on, että suomalaiset ei pääse juomaan yöllä
Juu,synnin rakastaminen lienee yleistä kaikienkinihmistenkeksuudessa, eritoten tyhmyyden synnin.
”Jos tämä ehdotus menee kirkolliskokouksessa läpi, tarkoittaa se sitä, että emme enää voi vedota Raamatun sanaan Eduskunnan hyväksymänä tekstinä!” (blogisti)
Minun mielestäni tässä on jotakin outoa. Joko tässä pidetään yllä sellaista toivoa että somalainen yhteiskunta eduskunnan ohjaamana sitoutuisi Raamatun sanaan, tai sitten jotenkin muuten halutaan säilyttää sellainen kirkon ja yhteiskunnan/valtiovallan yhteenliittymä joka on ollut todellisuutta joskus, mutta joka ei ole kirkon viimeinen ja lopullinen turva eikä perusta.
Ymmärrän kyllä huolen koko kansakunnan tilasta ja Jeremian kehotuksen katsoa sen kansan ja kaupungin parasta mihin on asetettu. Kysyn vain että jos on menetetty toivo kirkon pysymisestä tunnustuksessa niin pyritäänkö tällä siihen että ”edes kansakunta” sitoutuisi tunnustukseen? Jos on, niinkuin ajattelen olevan, huoli sekä kirkosta että kansasta, niin onko niillä tärkeysjärjestystä vai jaksetaanko kantaa vastuuta molemmissa? Siinä on kuitenkin joku ero.
Vielä, Veku-Matti Kärkkäisen juuri julkaistu blogi (joka oli viime viikon lehdessä uutisena) puhuu tästä asiasta. Jos ymmärtää Veli-Matin vakavat sanat amerikkalaisten kristittyjen sielun kaupasta niin luulen että ymmärtää myös minun kysymykseni.
Yhtenäiskulttuurin aika on ohi. Sitä voi haikailla, mutta ei saada takaisin.
Suhteessa valtioon kirkko on ottanut erottavan askeleen mm. avioliittolain osalta, kun kirkko ei vihi kaikkia konfirmoituja jäseniään.
Syntiä rakastavat kansanedustajat (reilu sata ihmistä suomessa) ovat ottaneet erottavan askeleen kirkkoa kohtaan.
He ovat luvanneet vihkimyksen maistraateissa. Heiltä sopii vaatia vastuuta.
Kirkon oppi ei ole muuttunut.
Ymmärrän Erkki O. Aurasta. Uumoiken tosin, että taustalla on hurskas toive ”kristillisestä yhteiskunnasta” jota ohjaavat erilaiset ”raamatulliset periastteet”. Kirkkomme (tai pikemminkin eri sen sisäiset intressiryhmät) on kauan yrittänyt takertua kiinni valtioon/yhteiskuntaan ja nojautua siihen. Samalla on joissakin asioissa yritetty pyristellä irti. Nyt valtiovalta näyttää todella haluavan rinnastaa kirkkomme muihin yhteisöihin samalla kun se haluaa lisätä kontrollia. Tämä taas kaventaa väistämättä kirkon itsemääräämisoikeutta. Toisaalta on niin, että uskonnollisesti sitoutumattoman valtion näkökulmasta Raamatulla ja vaikkapa Koraanilla ei ole isoa eroa. Kummassakin on samalla sekulaarin ajattelun kanssa yhteensopimatonta ainesta, joka on ongelmallista valtiolle ja enemmistön arvoille. Muotoilen kysymyksen: Missä määrin kirkon on oltava yhteiskunnan jatke ja missä määrin sillä voi olla valtion tai demokraattisesti päätetyistä linjauksista eriäviä käsityksiä?
Markon kysymys on kauniisti muotoiltu. Oma ehdotukseni vastaukseksi on paljon kömpelömpi: ei missään määrin ja missä määrin tahansa.
Eikö Hallintovaliokunta puuttunut juuri asioihin mitkä olisi ehdotuksessa katsottu kirkkolakiin, ja oliko yksi näistä papin asema.
Hannu Paavola. Voisitko hiukan täsmentää, jotta päästään vähän eteenpäin?
”Missä määrin kirkon on oltava yhteiskunnan jatke ja missä määrin sillä voi olla valtion tai demokraattisesti päätetyistä linjauksista eriäviä käsityksiä?”
No, ei kirkon pida inun mielestäni olla millään tavalla yhteiskunnan jatke. Kirkolla on oma alkunsa helluntaissa (Apt. 2) ja se on loputon. Se elää ja toimii yhteiskunnassa, jäsenet ovat tietenkin myös yhteiskunnan jäseniä. Vai mitö tarkoitat yhteiskunnan jatkeella?
Luonnollisesti, mielestäni, kirkolla voi olla ja onkin valtion/yhteiskunnan ”linjauksista” eriäviä käsityksiä. Missä määrin – en osaa sanoa onko määrällä tässä asiassa mitään merkitystä.
Ehkä en ymmärrä kysymystä.
Hannu Paavola. Kiitos vastauksesta. Tällaiset kysymykset voi ymmärtää hiukan eri tavoin. Meillä on sitäkin ajattelua, jonka mukaan kirkon tulee ilman muuta omaksua yhteiskunnan näkemykset ja arvot. Jolloin meidän tehtäväksemne jää kuorruttaa asiat kristillisellä terminologialla niitä varten, jotka sitä toivovat. Olen joskus tuuminut, että me tarvitsisimme uuden ”libertas ecclaesiae -liikkeen” (edellinen oli keskiajalla). Kuten Arto Seppänen asian väitöskirjassaan kiteytti: Tunnustus kirkon oikeutena tarkoittaa, että kirkon lainsäädäntö nousee sen omasta, tunnustukseen kirjatusta itseymmärryksestä. Samalla tuo tunnustus on kirkon ”omaa” oikeutta.
“libertas ecclaesiae -liikkeen” – jos tämä tarkoittaa seurakunnan/kirkon vapautusliikettä, se vaikuttaa suoraselkäiseltä ajatukselta. En ole juuri tutustunut keskiajan tapahtumiin. Muuten ajattelen kyllä että valtioon turvautuminen ja vanhaan valtion suojelukseen haikaileminen osoittaa jotakin kirkon identiteetin epävarmuudesta.
Riippumatta siitä onko kirkon tunnustus kirkkolain vai -järjestyksen alussa, on tärkeämpää että kirkko sitoutuu siihen kuin että valtiotakin velvoitetaan siihen. Siksi en pidä välttämättömänä tai edes tarpeellisena sitä että tunnustuksella on eduskunnan antama arvovalta.
Tietenkin johdonmukaisesti ajatellen kirkon vapautuminen omilleen tarkoittaisi valmiutta irtautua hyvin monista nykyisen aseman tuomista etuisuuksista. Minusta vaikuttaa että monet status quon kannattajat hyvin tiedostavat tämän, eivätkä siksi kaipaa isompaa etäisyyttä valtiovallasta.
JOs katsotaan että tunnustus on kirkon ”omaa” oikeutta, pitääkö sille asialle välttämättä vaatia valtion hyväksyntä tai tunnustus? Minä en olisi valmis tällaiseen tarpeettomaan kalisteluun ja voimainkoetukseen.
Seppänen totesi, että kirkon tunnustus on jo nyt sen omaa oikeutta. Sitä ei vain ole haluttu/osattu käyttää.
Minä ajattelen niin, että kirkkomme olisi syytä vapauttaa itsensä seuraamaan omaa tunnustustaan. Mutta tämä ei taida sopia niille, jotka eri syistä haluavat kirkon uudistusta niin, että kirkko yhä selkeämmin omaksuisi samat arvot kuin yhteiskunta. Koska se merkitsisi paluuta kohti konservatiivista konfessionalismia. Ja noinhan asia on, että halutaan pitää kiinni olemassaolevista etuuksista. Ja silloin on myös kynsin hampain pidettävä kiinni kaikesta sellaisesta, mikä tekee kirkosta ”tärkeän” yhteiskunnallisesti.
Koska kirkon jäsenet yhä useammin erkanevat sen uskonnäkemyksistä, kirkkomme pelkää (ihan aiheellisesti!) vapaakirkon asemaan joutumista. Koska silloin identiteetti on rakennettava nimenomaan selkeille uskonkäsityksille. Joista, kuten tunnettua, vallitsee muutenkin iso erimielisyys.