Kirkkoherra ja tuomiokapituli, Lahtinen ja konekivääri

Kirjoitan nyt teemasta, joka ei ole maailman tärkein asia.

Ei edes Suomen evankelisluterilaisen kirkon kohtalonkysymys

Silti vanha niuhottaja ja valistaja herää minussa,

kun julkisuudessa keskustellaan kirkon virkanimikkeistä.

Kirkkoherra ei ole käännösvirhe

Toisin kuin sitkeästi väitetään, nimitys kirkkoherra ei ole käännösvirhe ruotsin sanasta kyrkoherde. Ajatus on itse asiassa vähän hassu, kun ottaa huomioon kirkon historiallisen kaksikielisyyden ja kytköksen valtakunnan merentakaiseen pääosaan. Kuka, miksi ja milloin olisi kääntänyt virheellisesti? Pöh.

Ruotsin valtakunnassa ja sen kirkossa, johon kuuluivat myös itäiset Turun ja Viipurin hiippakunnat, oli kyrkoherre varhaisempi muoto. Kyrkoherde on myöhemmin tullut vallitsevaksi. Herde-sanan vakiintumiseen vaikutti latinan pastor-näkökulman vahvistuminen viimeistään reformaation vaikutuksesta. Siis, herre oli herre jo ruotsin kielessäkin.

No, samapa tuo ja yks lysti, kunhan lakataan puhumasta käännösvirheestä. Tilalle ehdotetut kiertoilmaisut ovat paljon huonompia. ”Johtavissa pastoreissa” ynnä muissa keksinnöissä on paljon enemmän hierarkkista höttöä.

Tuomio ei ole tuomio

Kulttuuriamme vaivaa laimentava latistava eufemisaatio. Karhua sanotaan nalleksi tai mesikämmeneksi. Kuolleista ihmisistä on tullut ”poisnukkuneita rakkaitamme”. Valeesta ”vaihtoehtoinen totuus” ja totuudesta ”vallitseva näkemys”  Toisinpa oli Simo Salmisen aikana, kun ruma sana sanottiin niin kuin se on. 

Menee siinä Herraltakin naama pitkäksi kootessaan ihmiset viimeiselle tuomiolle, ja Suomen kirkko lähettää paikalle valtuuskunnan päättöevaluaatioon käymään vuorovaikutteista kehityskeskustelua.

Orwell-kulttuurissamme parisataatuhatta maisteria työllistää itsensä luomalla uusia sanoja. Jos haluat soittaa Kinttuperän sairaalaan, sinun pitää etsiä Pohjoisen Keski-Pohjanmaan hyvinvointikuntayhtymän Kinttuperän terveyskeskuksen vuodeosaston numeroa.

Tässä maailmassa norsu posliinikaupassa on silloin kirkko, jossa on tuomiokirkko, tuomiokapituli, tuomiorovasti, tuomiosunnuntai ja herraparatkoon tuomiopäiväkin. Sales managerien, muutosjohtajien ja työyhteisökehittäjien joukkoon pössähtää tuomiorovasti kuin virtahepo pool partyyn.

Ennen Kristinoppi opetti, mikä on elämämme tärkein asia. Nykyään se olisi aktiivivuosien prioriteetti. Enää ei tosin ole Kristinoppia. Jos olisi, sen nimi olisi Tulkintojen spektri.

Niin se tuomio? Ongelma on suomen kielessä. Meillä harrastetaan diftongeja. Kök on kyökki, stol on tuoli, böle on pyöli, köping on kauppala, fröken on ryökynä. Dom on tuomio. Koko Suomikin on diftonginen, virossa se kun on Soome. Tuomiokirkkokin on siellä mutkittelematta toomkirik. Tai luulisin, että on; enhän minä mitään viroa osaa.

Kuten tuoli on tuoli, on tuomio tuomio. Suomea se vain on.

Etymologia ei kuulu saarnoihin

Sanojen etymologisilla juurilla on lupa leikkiä vaikka kuinka paljon. Mitä jokin ilmaus on tarkoittanut muinoin kreikassa, latinassa, alasaksassa, ruotsissa tai eräkulttuurin suomessa. Hupaisaa hommaa sadepäivänä tai nousuhumalassa, mutta saarnaajalle siitä ei ole hyvää evästä. Jutun juurta ja pikkusievää senioripiirin päätöshartausjaarittelua korkeintaan.

Joskus jonkin sanan taustaan sukeltaja jää nousematta pintaan. Kukaan ei tule kohdatuksi eikä kosketetuksi, kun puhuja kertoo, mitä vanhurskaus tarkoitti Agricolalle. Eikä kukaan putoa tuoliltaan ja tee oitis parannusta, kun puhuja kertoo järisyttävän uutisen, että publikaanit olivat tullimiehiä ja sana on alkuaan latinan publicum, julkiset asiat. Viisi tai kuusi puhetta voi pitää kommentaarista löytämällään tiedolla, että samarialaisia halveksittiin. Ja aloittaa siten kierros alusta.

Paljon tärkeämpää on käyttää sanaa nykyisessä merkityksessään ja elävässä kontekstissaan.

Siksi kaikki kirkolliset nimityksetkin ovat vakiintuneina hyvin ymmärrettäviä, eikä niiden uudistamisella tarvitse keikaroida.

Hyvä raamatunsuomennos

Raamatunsuomennos on vähän samaa kaliiberia. Sen tulee olla ymmärrettävää käyttökieltä, jossa ei pidä kompastella yksittäisiin sanoihin. Yksikään sana ei merkitse juuri mitään ilman lauseyhteyttä, eikä lause mitään ilman yhteyksiä koko tarinaan tai julistukseen. Sanat kyllä loksahtavat paikalleen, jos koko kirjoitus on hallussa.

Kaikkia yhteyksiä emme tosin enää tavoita, koska tunnemme vain puutteellisesti Raamatun intertekstuaalisia viitteitä. Se tarkoittaa sitä, että jos jossain saarnassa vaikka sanottaisiin, ettei Jumala kaipaa syyllisiä, vaan Lahtista ja konekivääriä, emme ymmärtäisi yhtään mitään, ellemme tietäisi lauseen kuuluvan Tuntemattomaan sotilaaseen. Ja siellä sen tilanneyhteyttä ja sävyä.

Sieltä muuten löytyisi paljon hyvää aineistoa jumalanpalvelukseenkin. Ajatelkaapa vaikka esirukousta, joka päättyisi: ”Kuule, vänskä. Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä. Täs siul on sellane.”

 

  1. Onhan tuokin nyt iso helpotus työnkuvaan. Kirkkoherrat ovat jatkossa vain pastoreiden johtajia. Koko seurakuntaa ei enää tarvitse johtaa

    • Pekka Veli. Seurakuntaa johtaa kokonaisvaltaisesti joku joka tapauksessa. Työnjaosta ja nimikkeistä riippumatta.

  2. Pekka Veli. Antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa oli systeemejä, joissa johtajat ja erilaiset vastuutehtävät arvottiin vapaiden kansalaisoikeudet omaavien miesten parista vuodeksi kerrallaan. Tosiasiassa seurakuntia piinaa joskus heikko johtajuus tai kirkkoherra – talouspäällikkö – luottamushenkilöiden osa -kolmiodraama. Kirkkoherra voi joskus olla johtaja vain nuijan kopauttajana kirkkoneuvoston kokouksissa, kun tosiasiallista valtaa käyttävät muut.

Kirjoittaja