Kirkko on yrittänyt
Miten kirkko on viimeisen 15 vuoden aikana yrittänyt parantaa asemaansa? Minusta yritystä on ollut huomattavan paljon.
Ensiksi on verkko:
- Omina sivuina kirkonrahat.fi ja kaste.fi ja mitä näitä onkaan.
- Somealustoilla on Facebook-sivuja ja twitteröity on ahkerasti.
- Näkyvyyttä on ostettu rahalla ainakin City-lehdestä, Lily-lehdestä ja suomi24-keskusteluista.
- Ja sitten on tietysti liitykirkkoon.fi
Mutta kampanjat eivät ole jääneet vain yksittäisiin verkkojuttuihin:
- Armoa-kampanja, uskotoivorakkaus-kampanja.
- Oulussa kokeiltiin kampanjoida kirkkoveneellä.
Vähän rajumpaakin tempausta on kokeiltu:
- Seurakunnat olivat mukana seksimessuilla.
Rituaalien suosiota on tuettu tekemällä hommasta helppoa:
- Aamukaste-tilaisuuksia Tampereella, Turussa jne.
- Hääyö-tapahtumat ja vastaavat naimisiin meneville.
Perustoimintaa on käsittääkseni kehitetty:
- Jumalanpalveluksiin on jossain panostettu aivan erityisesti.
- Rippikoulua on kehitetty valtakunnallisesti systemaattisesti.
Paperipostikin kulkee
- Monessa paikassa lähtee vielä jäähyväiskirje eronneille jäsenille.
- Seurakunnan alueelle muuttanutkin voi saada tervehdyksen.
Tätä ei myöskään tehdä ihan vaan käsiä huitomalla:
- Kirkon tutkimuskeskus jauhaa valtavaa dataa siitä miten jumalausko vähenee ikäluokittain yms.
Kirkon jäsenmäärä laskee, kastettavien osuus vähenee, kirkkoon liittyneiden määräkin näyttää kääntyneen hienoiseen laskuun. Nähdäkseni edellä luettelemani kertoo, että kehitys tulee jatkumaan. En kertakaikkiaan enää keksi mitä uutta kirkko voisi yrittää. Keksiikö joku lukijoista?
Lisäksi seurakunnittain on vaihtelua. Jos olisi joku toimiva idea, se oletettavasti olisi jo käytössä jossain. Kehitys on kuitenkin samanlaista kaikkialla, ja enintään joistakin seurakunnista voi nähdä mitä ainakaan ei pidä tehdä.
29 kommenttia
Uloskutsutut luterilaiset ? Eikö ihmiset ajeta ulos ? Kaikissa uskonyhteisöissä on tämä ulosajamisen henki, joissakin näkyvämpi kuin toisissa. Kun ei ajattele samalla tavalla kuin ”sisäpiiri”, alkaa muuttua näkymättömäksi. Sisäpiiri tietää totuuden.
Tapasin helluntailaisen sukulaiseni pitkästä aikaa. Heti alkoi ”koulutus”. Ulkoista ”syntistä” olemustani arvioituaan hän käski minun ”kilvoitella ”. Kilvoittelin olemalla vaiti.
Eräs luterilaisen kirkon pappi sanoi, että kirkko on sitä varten, kun täällä kuollaan. Minusta se on, tai pitäisi olla elämää varten.
Kyllä Kirkko on yrittänyt ja niin olen minäkin noina kolmena vuotena nuorisodiakonina kun olin helsinkiläisen seurakunnan palveluksessa . Kun astuin virkaan ,niin seurakunnassani oli vanhastaan yksi viidenhengen nuorisoryhmä. Onnekseni kesä oli tulossa ja kesän rippikoululeirit alkoivat ja neljä noista viidestä tuli isoksi leireille.
Syksyllä kesän rippikoululaisista tuli nelisenkymmentä mukana nuorisotoimintaan. Kantajoukko siitä pysyi mukana kunnes lopetin ja heistä tuli ylioppilaita. Myöhemmiltä rippikouluilta oli vaiketa ympätä uusia nuoria tuohon porukkaan. Lohdutin itseäni sillä, että olen kuin luokanopettaja . Saman verran nuoria mukana toiminnassa kun normaali luokassa . Myöhemmin olen ymmärtänyt että ryhmillä on yläraja jota ei voi ylittää , muuten ryhmän kiinteys häviää.
Meillä ei ollut kummempaa ohjelmaa . Oleskelua seurakunnan tiloissa ja jatkuvaa keskustelua ja pikkuaktiviteetteja. Raamattupiirit ja vastaavat eivät kuuluneet kysyntään. Mutta joka ilta oli kuitenkin iltahartaus. Tällainen meno ei tyydyttänyt seurakunnan johtoa jotka odottivat jonkinlaista hengellistä herätystä noiden nuorten parissa. Siitä syntyi jännityksiä. Minulla ei ollut pienintäkään taipumusta yrittää saada perinteellistä hengellistä herätystä aikaan. Olin täysin varattu niiden heidän itse esille ottamien ongelmien kanssa. Siis minä sopeuduin heihin ja heistä hyvin harvat sopeutuivat siihen mitä kirkollinen hengellisyys oli.
Se ,miten minä vetelin toimintaa , ei paljoa erinnyt muitten lähiseurakuntien toiminnasta Helsingissä. Suurimpana puutteena tunsin sen että minusta ei ollut laulajaksi. Olisi voinut kokeilla miten hengelliset laulut olisivat voineet vietellä noita nuoria.
Vuosia sen jälkeen kun lopetin , sain kuulla ,että nuorilla oli ollut kymmenvuotis jälleentapaaminen. Minulle lähetettiin kiitokset tuosta ajasta , siitä että he saivat sitä mitä he juuri silloin tarvitsivat . He pyytelivät kainosti anteeksi sitä, että heistä ei tullut seurakunta aktivisteja. Kirkolla ei heidän mielestään ollut heille sellaisia antimia mitä he tarvitsivat elämänsä seuraavassa vaiheessa.
Yhtenäiskulttuuri on murtunut ja parokiaalijärjestelmä alkaa olla tiensä päässä. Ihmiset, jotka haluavat seurakunnan kuuluvan elämäänsä, kaipaavat yhteisöä, jossa on yhteinen totuuskäsitys (sitoutuminen uskontunnustukseen ja raamattuun) ja jollain lailla tunnetaan toisensa. Parokiaalijärjestelmä tulee näivettämään kirkon. Tulevaisuus on jumalanpalvelusyhteisöissä, joihin kirkon kannattaisi satsata.
Ilmoita asiaton kommentti