Kirkko on uskovien yhteisö ja siksi siitä erotaan.
Suomen Teologisen Instituutin kotisivulla kirjoittaa Timo Eskola mielenkiintoisen , asiatäyteisen artikkelin ja anlyysin siitä että koko maailman puitteissa kaikkien kirkkojen jäsenten määrä on rajusti laskenut.Samoin jumalanpalveluksiin osallistuvien määrä. Suomessa ja Ruotsisa osallistutaan jumalanpalveluksiin n 1%verran tai vähemmän.
Eskolan perustavaa laatua oleva toteamus on se että tapakristillisyys on murtumassa tai jo murtunut.Uskon tähän, se on menettänyt vetovoimansa.
Kirkosta eroaminen suuremissa määrin lähti käyntiin myöhään joskus 90-luvulla ja jatkuu nyt lumivyöryn tavoin koskien kaikkia kirkkoja teollisissa maissa. Karismaattiset kirkot kasvavat mutta vain kehitysmaissa .
Eskola tekee diagnoosin siitä mitä kirkko on. Kirkko on uskovien yhteisö. Yrittäessään jarruttaa kirkosta eroamista ja vähentyvää kirkossakäyntiä ovat kirkot liberaalisoituneet , päästäneet naiset papeiksi ja kilpailevat maallisen viihteen kanssa . Samoin kirkot kertovat innokkaasti miten demokraattisia ja tasarvoisia ne ovat. Tämä ei ole auttanut. Kirkosta erotaan yhä suuremmassa määrin ja jumalanpalveluksista katoaa väki.
Luulen että suuri yleisö on samaa mieltä Eskolan kanssa : Koska kirkko on uskovaisten yhteisö, niin heillä ei ole siellä mitään tekemistä. Niin, miksi edes yrittää pidätellä heitä?
Miksi kirkon pitäisi olla jotain muuta kun uskovaisten yhteisö? Eikö sen vetovoima ole sitä että sen suojissa on mahdollista kokea jotain mitä maailmasta ei löydy. Usein käytetty sanonta : "Tule sellaisena kun olet" on ehkä itseasiassa tapakristittyjä karkoittava sanonta.Heidän mielestä kirkko on uskovaisten yhteisö eikä heidän.He tuntuvat uskovan kirkon jäsenten uskovaisuuteen enemmän kun kirkon aktivistit tekevät.
Jos kirkko on uskovaisten yhteisö ,niin sinne tulevat myös tulevaisuudessa hakeutumaan sellaiset jotka haluavat tavalla tai toisella saada kokea jotakin tästä uskomisesta . Tapakristityitä ei enään tule olemaan , ainoastaan uskovia ja etsijöitä.
17 kommenttia
Työpaikan henkilökuntakokouksissa etsiydyin vähän syrjemmälle. Etäälle parhaista kavereistani. Jotta, kun tuli tilanne, jossa saatoin nousta ja käyttää puheenvuoron, niin minun ei tarvinnut ensin miettiä mitä kaverit siitä tuumaa. Huomasin nimittäin, että tilanne meni helposti ohi, jos jäin hetkeksi “kavereihin” kiinni. “Ulkopuolisena” olin vapaa laukomaan miten tiukkoja näkemyksiä tahansa.
Samaan tapaan olemme kirkon jäseninä kiinni ystävissämme sukulaisissa ja koko kulttuurissamme. Pysymme kirkossa, koska se kuuluu kulttuuriimme. Omaa sidostamme ja syytä siihen kuulumiseen on vaikea tiedostaa, koska elämme kulttuurimme sisällä. Jopa sen muutosta on vaikea tajuta, koska olemme itse osa tuota muutosta Tämä kulttuurillinen sidos on nyt murtumassa. Tulee yhä luvallisemmaksi erota, koska se vaikuttaa muihin suhteisiin yhä vähemmän. Mitä enemmän kirkosta erotaan niin sitä helpommaksi se käy seuraaville. Uskovaisuudella, tai messuihin osallistumisella on vain marginaalinen osuus. Ei ennekään kirkossa ole käyty suurella joukolla, kuin jouluna ja suurina pyhinä. Eikä kirkkoon ole kuuluttu uskon tähden, vaan siksi että se on kuulunut asiaan.
Hyvä ja tärkeä aihe. Vaikka itse välillä kulmikkaastikin asiaa laitan esille uskon vilpittömästi uskon asiaan meitä hyvästi koskettavana asiana. Yksi asia olisi huomata ettei ristiriitaa luonnonasian ja Raamatun välillä kovasti ole.
On hämmentävää Jumalanpalveluskeskusajatuksen ylläpito silloin kun asiasta ei voi tai saa edes keskustella , ja tähän maaliin tulisi vielä kaikkien työntekijöiden pyrkiä. Asiassa ei ole mitään vikaa mutta miksi emme saa opetusta ja hengellistä tiennäyttöä maaliin pyrkimiseksi.
Jumalanpalveluksesta olisi hyvä puhua enemmänkin, ja Jumalanpalveluskokemuksesta tiedon kerääminen ei ole kummonen juttu kun vain hoksaa miten se tehdään. Eihän sekään asiaa tietenkään ratkaise mutta haluttomuus asiaan kertoo paljon. Melkeinpä tulee ajatelleeksi ettei sitä haluta tehdä.
Syyt ovat tietysti monenlaisia, mutta nykyinen tiedonkäsittely mahdollistaisi kätevän rasti ruutuun menetelmän, ja sitten kolme kirjallisesti vastattavaa, missä sitten tulisi ymmärtää milloin puhutaan samasta asiasta vaikkakin eri lausumalla.
Itse olen asiaa tehnyt ja laitoin aikanaan palautuskuoret postimerkkeineen niille jotka tarjoukseen tarttuivat. Muuten, kuoren ottaneista palautusprosentti oli 50.n paikkeilla, joten ei huonosti. Toki otos ei suuren suuri ollut, mutta nykyasialla netissä voitaisiin hetkessä kerätä asiaa Jumalanpalveluskokemuksesta kun vain haluttaisiin.
Miksi kirjoitan tästä, siksi kun kuulun seurakuntaa ja kirkkoa arvostavaan osaan kansalaisena, ja ymmärrän opetuksen ja hengellisen tiennäytön tarpeellisuuden aikanamme tietään etsiville Ihmisille.
Tässä ollaan oleellisen äärellä. Kyse on myös täysin itse luodusta ongelmasta. Kun kirkkoihin ja muihin uskontoihin liitetään vauvoja tai lapsia, ei kai ole mikään suuri yllätys, että kun he itsenäistyvät ja löytävät itsensä, että kaikki eivät suinkaan usko siihen mihin heidät on vailla mitään ymmärryskykyä liitetty.
Täysin sama efekti olisi siinä, jos ihmisiä liitettäisiin vauvana tai lapsina johonkin tiettyyn poliittiseen puolueeseen.
Markulta hyvä kirjoitus. Aihe on mitä tärkein Kirkon itse ymmärryksen kannalta.
Kirkon erityisyys, ei voi olla Kirkkoon kuulumisen perusta, vaan Jumalan Rakkaus tekee Kirkosta erityisen.
Meillä on ihmisinä mennyt monet käsitteet sekaisin ja esim. Kuvittelemme, että ihmisen erityisyys, lahjakkuus ja ulkonäkö, ynm. on syy, jotta ihminen on rakastettava. Todellisuudessa asia menee toisin päin. Rakkaus tekee ihmisestä erityisen. (Tämä pätee, myös ihmisten suhteissa)
Kirkko (Krituksen ruumis)on kuin ihmiset, Kristus Rakastaa ihmistä omaehtoisesti ilman ihmisen ansioita, mutta me ihmiset asetamme Kristukselle, ehdot, jotta voimme Häntä rakastaa.
Kun lapsia kastetaan Kritukseen, niin heitä kastetaan myös Jumalan Rakkauteen ja Armon Evankeliumin Lupauksiin. Me emme valitse Jumalan Rakkautta, vaan Jumala on valinnut Kristuksen Rakastamaan ihmistä. Jumala ei kysy ihmiseltä lupaa Rakkauteensa. (Joh.3:16)
Perinne ei enää sido kirkkoon niin kuin menneinä aikoina. Siksi kansankirkko on muutosten edessä. Mahdollisia tulevaisuuksia on useita. Toivottavin mutta valitettavasti vähemmän todennäköinen vaihtoehto on se, että monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa nykyistä useammat kirkon jäsenet oivaltavat kristillisyyden sittenkin parhaiten vastaavan ns. perimmäisiin kysymyksiin ja jäsenkato vaimenee vähitellen. Toinen , todennäköisempi, vaihtoehto on, että vähemmistöksi kutistuva kirkko vähitellen löytää juurensa valona ja suolana pysyen nykyistä selkeämmin ja rohkeammin kristinuskon perussanoman esilläpitäjänä. Mahdollinen, joskaan ei toivottava, tulevaisuuden näky on myös se, että muodostuu tunnustuskirkko, joka erkaantuu kirkon nykyisestä virallisorganisaatiosta, jolloin kansankirkon jäänteistä muodostuu yleishumanistinen hyväntekeväisyysjärjstö, joka lopulta kuihtuu pois, kun sillä ei ole mitään annettavaa ihmisten hengellisiin tarpeisiin.
Yrjö Sahama 04.09.2018 19:09 “”Perinne ei enää sido kirkkoon niin kuin menneinä aikoina.””
Aika lailla tosiaisioden ohi meni, siis eikö uskontopakolla ollut aiemmin jotain tekemistä miksi kirkkoon kuuluttiin ja tästä on perinne saanut alkunsa jonka alusta on kulunut vasta alle sata vuotta.
Paljon riippuu, miten jäsen hahmottaa ja tunnistaa kirkkonsa identiteetin: Onko se Jeesuksen Kristuksen persoona vai jotain muuta.
Minusta tämä Timo Eskolan kuvaama kehitys on myönteinen nyt kun kirkoista on tullut liberaalin teologian heikentämiä ja suunnastaan epävarmoja yhä enemmän politisoituvia laitoksia. Ruotsin kirkossa ei minusta enää ole paljon mitään säityttämisen arvoista. Suomessa meillä ei ole ihan yhtä huonosti asiat, mutta suunta on sama. Minun kriteeri hyvälle kirkolle on se, että uskovat voivat viihtyä siellä ja vapaasti harjoittaa uskoaan kirkon ja piispan suojeluksessa.
Jos ajattelemme niinkuin minä, että kirkko pelkistettynä on uudestisyntyneiden uskovien yhteisö niin kyllähän meidänkin kirkossamme on aika paljon tässä mielessä turhaa noin iankaikkisuutta ajatellen. Sitten toisaalat meillä on ollut vapaakristillisyys erikseen. Nehän ovat tällaisia uudestisyntyneiden yhteisöjä ilmanerilaista kirkollista “kuorrutusta”.
Minä voin helposti nähdä tulevaisuuden, jossa uskovat herätysliikkeidensä mukana joutuvat jättämään kirkon ja perustamaan uusia vapaakristillisiä yhteisöjä tai kirkkokuntia. Jos minun pitäisi valita, teenkä kompromissin uskossani vai seuraanko Jeesusta, valitsisin ilman muuta jälkimmäisen. Tänään emme kuitenkaan vielä Suomessa ole sellaisen valinnan paikalla. Svenska Kyrkaniin en varmasti tahtosi kuulua.
Kirjoittaja
Markku Hirn
Olen nykyisin eläkkeellä oleva 60-luvun diakoni joka muutti aikoinaan Ruotsiin. Siellä minusta tuli kaikkea mahdollista ja lopulta psykoterapeutti.
Luulen, että tässä ollaan nyt oikeilla jäljillä. Kirkon tutkimuskeskuksen säännöllisesti teettämät kyselyt tukevat tämän suuntaista kehitystä, tosin niin että kirkkoon kuulumisen ja eroamisen syyt peilaavat vahvasti ikää.
Tapakristillisyyden jäljiltä kirkkoon kuulutaan hyvin arkisista ja käytännöllisistä syistä: kyselytutkimusten mukaan tärkein syy on se, että kirkko auttaa vanhuksia ja vammaisia. Seuraavaksi tärkeimpiä syitä ovat, että kirkko ylläpitää hautausmaita, kirkko järjestää lapsille ja nuorille toimintaa, tarjoaa mahdollisuuden saada kirkollinen hautaaminen ja pitää yllä kirkollisten juhlapyhien kristillistä perinnettä. Uskonnolliset syyt yleensä tai suhde Jumalaan erityisesti ovat kirkkoon kuulumisen perusteissa hännillä.
Kuva muuttuu lähes päinvastaiseksi, kun tarkastellaan kirkosta eroamisen syitä. Ne nimittäin peilaavat ihmisten omakohtaista suhtautumista uskontoon, tai itse asiassa suhteen puuttumista.
Kolme tärkeintä kirkosta eroamisen syytä ilmaistaan kyselyissä näin: ”En ole uskonnollinen ihminen”, ”Kirkolla ei ole instituutiona minulle mitään merkitystä” ja ”En usko Jumalaan”. Vasta näiden jälkeen nousevat syyksi haluttomuus maksaa kirkollisveroa, erimielisyys jostain kirkon kannanotosta tai kirkon kokeminen liian suvaitsemattomaksi tai suvaitsevaiseksi esimerkiksi avioliitokysymyksessä.
Olennaista tässä on se, että kirkosta eroaminen keskittyy nuorempiin ikäluokkiin: lähes puolet kaikista kirkosta eronneista on alle 30-vuotiaita. Siinä mielessä tulevaisuuden kuva todella saattaa olla se, että kirkko kehittyy entistä voimakkaammin uskovaisten yhteisöksi.
Kokonaan toinen asia on sitten se, millä mittareilla uskovaisuutta mitataan – se ei välttämättä enää toimi konservatiivi-liberaali -akselilla. Mutta se lienee selvää, että tulevaisuudessa kirkkoon kuuluminen tai kuulumattomuus on nykyistä voimakkaammin yksilötason tietoinen ratkaisu.
Ilmoita asiaton kommentti