Ihminen homo sapiens -lajina on uskonnollinen olento. Näin on ollut koko ihmisen olemassaolon ajan, joskin uskonnollisuus on pukeutunut moniin eri kuoseihin. Halu tavoittaa jotain itseä suurempaa on ihmiselle ominaista. Siksi myös kysymys Jumalasta on yhtä vanha kuin konsanaan homo sapiens.

Se, että on olemassa ihmisiä, jotka kiistävät Jumalan olemassaolon eli ovat ateisteja tai kuten muodikas nykytermi kuuluu: uskonnottomia, ei muuta asiaintilaa. Niinpä ateistiset vapaa-ajattelijat ovat intensiivisessä suhteessa Jumalaan, tai ehkä heidän kannaltaan oikeammin, Jumala-nimiseen käsitteeseen. Olemme siis kaikki katsomuksistamme riippumatta pääsemättömissä Jumalan kanssa.

Mutta mikä meitä kirkossa kiinnostaa? Profaani maailma tarjoaa kosolti sytykkeitä, joihin tartumme ja joista sitten puhumme kuin ne olisivat kirkon omia löytöjä. Sukupuolineutraali avioliittokäsitys on yksi tällainen, vaikka se suhteutettuna ihmiskunnan suuriin kysymyksiin on varsin marginaali-ilmiö. Miehen ja naisen välinen avioliitto on ollut liki kahdentuhannen vuoden ajan kirkon tapa ymmärtää avioliitto. Nyt sen rinnalle on tuotu uudenlainen tulkinta, jonka nostattamat jännitteet kuormittavat luterilaisen kirkkomme voimavaroja. Se ei sinänsä ole mielestäni "paha-asia", mutta kysyn, kiinnostaako tämä aihe muita, kuin kirkon sisäpiiriläisiä. Ja sitä paitsi: haluammepa tai emme, sukupuoli avioliitossa on aina ollut olennainen asia. Ihan toinen seikka on sitten se, että raamatullinen argumentointi ei voi lausua homoliitoista viimeistä sanaa, koska lääketiede on tuonut esiin seikkoja, joita ei voida asiallisesti sivuuttaa.

Mikäli samaa sukupuolta oleva avioliitto saisi kirkolliskokouksen hyväksynnän, se voisi toteutua vain riitaisessa tilanteessa. Nimittäin keskustelu on jo nyt sillä tavoin eri suuntiin vievä, että tuskin edes kohtuullista samanmielisyyttä voidaan aikoihin saavuttaa. Niinpä kysynkin: onko kirkon vihkimisoikeus kiveen hakattu?

Toinen asia, jota olen herännyt kysymään, koskee ekumeniaa, siis kirkkojen ykseyspyrkimyksiä. Ekumeenisen liikkeen päämääränä on ainakin ollut kirkon näkyvä ykseys. Ykseys, näin ymmärrän, on kyllä olemassa, mutta sen käytännön ilmituloa saamme yhä odottaa. Tätä ajatellen olen alkanut kummastella, ovatko ykseyspyrkimykset jääneet ulkokehälle. Näyttää siltä, että erilaiset ja sinänsä perustellut sosiaalieettiset kannanotot ottavat hallitsevan tilan esim. Kirkkojen Maailmanneuvostossa. Mitään erityisen omaperäistä ei niissä kuitenkaan ole. Kun paneudun vaikkapa poliittisen historian tutkimuksiin ajalta, jolloin ekumeenisen liikkeen foorumeilta on lausuttu jotain yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kantaaottavaa, eivät kyseiset lausunnot tule missään vastaan. Eikä ihme, sillä aiheet ovat muualta kopioituja ja siksi myös viiveellä esitettyjä.

Kun näistä ja monista muista asioista luterilaisessa kirkossamme keskustellaan, niissä harvoin, jos koskaan tuodaan esille Kristuksen maailmanlaajan kirkon näköaloja, vaan pitäydytään omaan kansankirkkoajatteluun. Korkeintaan viitataan toisten luterilaisten kirkkojen ratkaisuihin, ja mikä pahinta, ohjeellisia esimerkkejä saatetaan ottaa Ruotsin luterilaisesta kirkosta, jonka monet ratkaisut ovat sidoksissa ruotsalaisen yhteiskunnan poliittiseen todellisuuteen, eli ovat osa sitä.

Puhuessamme kirkon itseymmärryksestä, aihe on tulkinnoille ja sovelluksille avoin. Suurena vaarana näkisin kuitenkin, että kirkko huomaamatta joutuu modernin aikamme holhoukseen, mikä on etenkin protestanttisen kristikunnan suuri vaara. Mutta kuitenkin: käsitys Kristuksen maailmanlaajasta kirkosta on erottamaton osa luterilaista itseymmärrystä.

Luterilaisuus ei ole mikään itseisarvo, vaan elimellinen osa kirkon universaalia olemusta. Ne monet keskusteluteemat, joita kirkossamme käydään, tulisi mielestäni saattaa sellaisiin kysymyksenasetteluihin, joissa ei niinkään myötäiltäisi ajanmukaisia ja kirkosta vähät välittäviä trendejä, vaan kysyttäisiin, mikä on olennaisesti kristillistä, mikä tekee kirkon kirkoksi.