Kirkko Juudaksena: ajatuksia professori Miikka Ruokasen ajatuksista

Monivuotinen  työtoverini professori Miikka Ruokanen on visioinut tulevaisuuden kirkkoa. Hän on ajatellut tulkintani mukaisesti siten, että kansankirkko kuoleutuu ja tämän rinnalle syntyy yhteisöjen muodostelma.

Olen samaa mieltä yhteisöjen puhuttelevuudesta.

Mutta olen eri mieltä niiden tulevaisuudesta.

Kun yhteisöjä tarjotaan vaihtoehdoksi ”kirkolle”, tämä ei perustu yhteisöihin osallistumisen tilastolukemiin.

Uusiin yhteisöihin osallistumisen taajuus on marginaalinen.

Pääasiallinen kehityssuunta on ollut ylhäältä luotujen yhteisöjen toiminnan vähentyminen ja alhaalta luotujen yhteisöjen osallistumisen marginalisoituminen. Hyvänä esimerkkinä on ”Tuomasmessu”, jonka osallistujamäärä on vähäinen suhteessa ”tylsiksi” sanottuihin seurakuntamessuihin.

Keskeisin syy tukea näitä vähäisiä yhteisöjä näyttäisi olevan se, että ne eivät hyväksy yleisesti vallalla olevia uskomuksia.

Näistä keskeisimmät liittyvät naisiin ja sukupuolivähemmistöihin.

Jos hyväksytään järjestelmä, jolla on yhteinen rahoittaja ja jonka minimivaatimuksena on ”yksimielisyys evankeliumin opista”, miten tällainen touhu voisi toimia, jos kuitenkin yhdistävä ”evankeliumin oppi” jakaa järjestelmän piirissä toimivat hajalleen siten, että toisten mielestä on aivan ehdotonta, että homoseksuaalia ei vihiä kirkolliseen avioliittoon ja toisten, että nainen ei voi olla pappi?

Tällainen yksimielisyys evankeliumin opista tuntuu yhtä tyhjänhailealta kuin ehdotus, että pitää olla yhteiset arvot.

Toivotaanko, että vastaisuudessa olisi sellainen rahoittajataho, joka rahoittaisi yhtä lailla pieniä paikallisseurakuntia kuin myös konservatiivisia asenteita edustavia yhteisöjäkin?

Eikö olisi aika härskä ajatella, että ”kirkko” on se, joka antaa rahaa, mutta ei se, joka luonnehtii, mitä tällä rahalla olisi sopivaista tehdä.

Idea  ei ole  visio vaan illuusio.

Ei ole perusteita muodostaa sellaista rahoitusrakennetta, joka olisi eräänlainen Juudas, jolla on oppilaiden rahakukkaro, mutta jonka ”kavaltamisen” mahdollisuudet on viety siten, että tällä on jäljellä vain ” arvot”, mutta ei asiallista valtaa sanoa, miten ”yhteisöjen” tulisi toimia.

Olen samaa mieltä siitä, että ”yhteisöjä” syntyy vastaisuudessa lisää. Olen myös samaa mieltä yhteisön jäsenyyden tuottamasta myönteisestä tunnevaikutuksesta.

Mutta yhteisöt tulevat ja menevät. Uskon, että niillä ei tule eräässä mielessä olemaan kovinkaan kestävää paikkaa uskonnollisessa käyttäytymisessä. ”Kansankirkon” jäsenmäärä tulee vähentymään, mutta yhteisöjen piiriin asettuvien määrä tulee olemaan vieläkin pienempi.

Yleinen suunta tulee olemaan laskeva, mutta sitä eivät nosta ”yhteisöt”.

Yhteisöillä tulee olemaan oma paikkansa ihmisten uskonnollisessa käyttäytymisessä tulevaisuudessakin, mutta individualisoituvana aikana niiden merkitys tulee pikemminkin vähenemään.

Niiden puheet vapaaehtoistyöstä ja maallikkojen aktivoimisesta tulevat olemaan katetta vailla, sillä verottaja puuttuu jo pelkästään narikkavahtina toimimiseenkin ammattityönä ja palkanmaksun väistämisenä.

Tulevaisuuden kannalta keskeisempi kysymys on se, miten perinnäinen uskonnollinen perinne jäsentyy Suomessa esimerkiksi siten kuin Ranskassa, jossa suuri osa väestöstä on menettänyt suhteensa kristilliseen uskoon, mutta missä kirkko on edelleen erittäin merkittävä kulttuurivaikuttaja. Tai kuin Yhdysvalloissa, missä ovat tarjolla kaikki esillä olevat vaihtoehdot, ja missä Korkeimman Oikeuden päätöksellä uskonnonharjoittaminen taataan julkisessa tilassa.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
  1. Minusta kyse ei ole periaatteekysymyksistä, ei ehdonvallan asioista eikä perinteistä, vaan erilaisesta teologiasta.

    Ei ole kyse siitä, että joku ei halua jonkun kanssa istua samassa kirkonpenkissä tai polvistua alttarille ehtoolliselle, vaan kyse on siitä mikä teologia kirkolla tai yhteisöllä on.

    Eiköhän ongelmavole siinä, että ev.lut. kirkko ei enää tiedä mikä sen oppi ja teologia on. On vaikka minkälaista ajattelua ja suuntausta ja toimintaa joka lähtöön, mutta sitä miten ihminen pelastuu ja kestää Jumalan tuomiolla, siis miten luterilainen kirkko Tunnustuskirjojen mukaan siitä opettaa, sitä ei pappi enää tiedä. Tosin varmaan poikkeuksiakin on.

Kirjoittaja