Tasa-arvosta ja kirkosta

Päivän Hesarissa (23.9.) oli artikkeli otsikolla Onko Suomi tasa-arvon mallimaa? Artikkeli tarkastelee tasa-arvon tilannetta, jossa on monin kohdin parannettavaa. Naisten osuus pörssiyhtiöiden hallituksissa on noin 30% ja toimitusjohtajista noin 8%. Naisten ja miesten välinen palkkaero on Suomessa suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Viime eduskuntavaaleissa naisia valittiin 47% ja kaikkien hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat naisia. Kesän kuntavaaleissa naisia valittiin kuntavaltuustoihin 40,2%.

Toisaalta naiset suorittivat korkea-asteen tutkinnon miehiä useammin: valmistuneista oli naisia 58%. Valmistuvista teologeista naisia on jopa 70%. Tämä on linjassa sen kanssa, että suomalaisten tyttöjen tulokset ovat Pisa-testeissä maailman huippua (HS 23.9.). Tyttöjen koulutulosten ero poikiin on huomattava ja Euroopan korkeimpia, samoin kuin eliniän odotteen ero tyttöjen hyväksi.

Hesarin artikkeli kiinnittää huomiota naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, vihapuheeseen, häirintään sekä toteaa uutena uhkana naisten oikeuksia vastustavan anti-gender-liikkeen. Suomenkin tasa-arvotilanteessa on siis artikkelin mukaan edelleen parannettavaa, vaikka Suomi sijoittui Euroopan tasa-arvoinstituutin EIGE:n vertailussa neljännelle sijalle Ruotsin, Tanskan ja Ranskan jälkeen.
_ _ _

Tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta voidaan määritellä myös tarkoituksenmukaisesti ja siten käyttää lopulta tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vastaisesti. Tähän viittasi Suomalais-ugrilaisten kielten professori, Janne Saarikivi 17.8. Hesarin kolumnissaan kirjoittaessaan hiljan kuolleesta virolaisesta Jaan Kaplinskista: ”…Hän kuulutti erilaisuuden omanarvontuntoa kaikkien absoluuttisen tasavertaisuuden asemesta. Näillä ajatuksilla on kaikupohjaa yhä kakofonisemmaksi muuttuvassa, oikeuksiin ja yhdenvertaisuuteen fokusoivassa kulttuurikeskustelussa… (lehtien) aiheet ovat yhä useammin samoja kuin ne, joista amerikkalaiset ovat twiittailleet viikko sitten. Suomalainen media ja kulttuurielämä on yhä useammin halpa kopio angloamerikkalaisesta.”
_ _ _
Suomen ev.lut. kirkossa miehet ovat pitkään olleet johtoasemissa ja pappien enemmistönä. Kriittinen puhe miesten vallankäytöstä on siten ollut ainakin tältä osin perusteltua. Tilanne on kuitenkin muuttunut, samalla kun naisten osuus kirkon kaikissa tehtävissä on kasvanut. Silti näkökulma tasa-arvon uuteen tilanteeseen ei välttämättä ole tarkentunut viime vuosikymmenien kehitystä vastaavaksi.

Heinäkuussa 2021 Suomen ev.lut. kirkon seurakuntapapeista naisia oli 1102 ja miehiä 1060. Naisia on siis nyt seurakuntapapeista noin 51% ja miehiä 49%. Tämä on merkittävä rajapyykki, sillä vielä pari vuotta sitten miehiä oli seurakuntapappeina enemmän kuin naisia. Nyt kaikissa kirkon työntekijäryhmissä naiset ovat enemmistönä. Kirkon työntekijöistä naisia on tällä hetkellä noin 72%. Tähän on varmasti monia syitä, mikä olisi oman kirjoituksensa aihe.

Suurin naisten enemmyys on kirkon kasvatustyössä, varsinkin varhaiskasvatuksessa (noin 95%), missä lapset luovat itselleen käsityksen kirkosta. Se voi vaikuttaa paitsi kirkon kasvatustyöhön, ylipäänsä kirkon elämään itseään vahvistavana ilmiönä, jossa miesten määrä vähenee. Samalla voi syntyä huomaamatta kulttuuria, jossa pojat ja miehet jäävät syrjään.
_ _ _

Tilastot pappien ja kirkon muiden työntekijäryhmien sukupuolijakaumasta kertovat naisten osuuden kasvusta. Vuonna 2019 kaikista kirkon työntekijöistä naisia oli 70%, srk-pastoreina 61%, kappalaisina 44% ja kirkkoherroina 25%.

Erityisesti naisten osuus kirkkoherroina on noussut nopeasti. Jos tähänastinen nousuprosentti jatkuu, on naisia kirkkoherroista vuosikymmenen kuluttua yli puolet.

Pitäisikö siis jo kiinnittää huomiota miesten osuuteen kirkon työntekijöistä? Sukupuolten tasa-arvon sijasta huomio on siirtymässä yhdenvertaisuuteen.

Edellisen ajattelun mukaan yhdenvertaisuus ei toteudu, ennen kuin kirkkoherroina tai piispakunnassa on haavoittuvassa asemissa olevia ryhmiä. On hyvä, että kirkonkin johdossa olisi edustettuna monipuolisesti kirkon jäsenistöä, myös esimerkiksi kielivähemmistöjä.

Valintaperusteena on tehtävän edellyttämä pätevyys – sekä vaaleissa äänestäjien demokraattinen oikeus valita mielestään sopivin – ei johonkin ryhmään kuuluminen. Tästä huolimatta pidän tärkeänä, että yhdenvertaisuutta kirkossa edistetään.
_ _ _

Tosin kehitykseen kirkossa vaikuttavat myös monet muutkin asiat kuin sukupuolten tasa-arvo. Ensimmäinen asia on, että on ylipäänsä virkoja ja niihin päteviä hakijoita. Tämän kysymyksen polttavuutta korostaa työelämään astuvien ikäluokkien pieneminen. Kaikille aloille ei enää riitä nykyistä määrää tekijöitä. Hoiva-alalla työntekijöiden tarve kasvaa huomattavasti ja saattaa vähentää kirkon töihin rekrytoituvien määrää. Molemmat alat kilpailevat samasta ihmisläheiseen auttamistyöhön suuntautuneesta työvoimasta.

Suurten kasvukeskusten ulkopuolella vanheneva väestö ja laskevat tulot pakottavat seurakuntia supistamaan toimintaansa, henkilöstöään ja kiinteistöjään sekä tekemään seurakuntaliitoksia. Avoinna oleviin kirkkoherran virkoihin on usein vähän tai ei lainkaan hakijoita. Vaikea tehtävä johtaa supistuksia ei houkuttele.

Kirkkoneuvos Tuohimäen artikkeli (Kotimaa.fi) kirkon verotulojen edessä olevasta pysyvästä lasku-urasta ehkä jo vuodesta 2025 alkaen vain jyrkentää edellä kuvaamaani kehitystä. Kymmenen vuoden kuluttua kirkkoherran virkoja on varmasti nykyistä vähemmän.

En ole varma, onko viranhaltijoiden sukupuolijako vuosikymmenen kuluttua enää myöskään osuvin mittari tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustilanteesta. Ennemminkin voidaan silloin kysyä, toteutuuko kirkossa alueellinen yhdenvertaisuus, jos palveluja, kuten seurakunnan kerhoja on tarjolla epätasapuolisesti eri osissa maata, tai veroprosentti matalan palvelun alueilla on kaksinkertainen verrattuna kasvukeskuksiin sekä kirkko- ja kerhomatka kilometreissä monikymmenkertainen.

_ _ _

Apostoli Johannes toteaa: ”Joka väittää olevansa valossa, mutta vihaa veljeään, on yhä pimeydessä.” (1 Joh 2:9). – Tässä on varmaankin oikein lukea ”veljen” kohdalla yhtä hyvin myös ”sisar”.

Ennen kaikkea Johannes kehottaa rakkauteen: ”Meidän tulee rakastaa toisiamme. … Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään. Joka ei rakasta, pysyy kuolemassa.” (1 Joh 3:11–14).

Kirkossa ja yleensäkin yhteiskunnassa olisi tärkeää löytää toinen toista kunnioittava ja arvostava asenne. Kategorinen viha jonkin ryhmän edustajia kohtaan ei rakenna hyvää, vaan kasvattaa muureja ja hajottaa. Erityisesti kirkossa yhteys Kristukseen kutsuu sisaruuteen ja veljeyteen, jossa ei ole miestä eikä naista, vaan kaikki ovat yhtä Herrassa Jeesuksessa Kristuksessa (Gal 3:28).

22 kommenttia

  • Pekka Särkiö sanoo:

    Kirkon hengellinen ydin on sen rikkaus. Sitä on tuotava esille. Tämä on myös se syy, miksi ihmiset hakeutuvat kirkkoon ja haluavat pysyä sen yhteydessä. Hengellinen nälkä kasvaa samalla kun epävarmuus maailmassa lisääntyy. Kirkon rakenteiden tulee palvella sisältöä, Kristuksen evankeliumia. Virat, toimitilat tai tietohallinto eivät ole itsetarkoitus. Nykyistä vähemmällä tullaan toimeen. Peranderin ja Tuohimäen ajatus hiippakunnan suuruisista seurakuntatalouksista voi olla hyvä, kunhan resurssit ohjataan perustyöhön seurakuntiin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Jukka Kivimäki sanoo:

    Pekka Särkiö kirjoitti blogitekstissä: ”Vuonna 2019 kaikista kirkon työntekijöistä naisia oli 70%, srk-pastoreina 61%, kappalaisina 44% ja kirkkoherroina 25%. Erityisesti naisten osuus kirkkoherroina on noussut nopeasti. Jos tähänastinen nousuprosentti jatkuu, on naisia kirkkoherroista vuosikymmenen kuluttua yli puolet.”

    Ensimmäiset naiset vihittiin pappisvirkaan vuonna 1988. Tuosta on siis kulunut runsaat 30 vuotta. Jos akateemisen virkauran pituudeksi ajatellaan esimerkiksi 40 vuotta, on aivan luonnollista, että naispuolisten kirkkoherrojen osuus on noussut voimakkaasti juuri viime vuosina. Virkoihin tulisi valita aina ansioitunein ja ansiot yleensä karttuvat virkavuosien myötä. Jatkossa siis seurakuntalaisilla on yhä enenevässä määrin valittavissa johtaviin virkoihin sekä ansioituneita miehiä että naisia.

    Aikaisempina vuosina oli siis täysin luonnollista että kirkkoherran virkoihin tuli valituksi enemmän miehiä kuin naisia. Vaikka mahdolliset virkavuodet seurakuntalehtorina ennen pappisvihkimystä on laskettu mukaan virka-ansioihin, ei lehtorilla kuitenkaan ollut yhdenvertaista mahdollisuutta kartuttaa juuri niitä ansioita, joita edellytettiin johtaviin virkoihin. Tässä on ollut kyseessä yhdenvertaisuus vaje, mutta historiasta juontuva yhdenvertaisuusvaje ei ole oikeuttanut luoman uutta yhdenvertaisuusvajetta, jossa johtaviin virkoihin valittaisiin henkilöitä ohituskaistalta ilman kaikkia hakijoita kohtaan yhdenvertaista ansiovertailua. Kirkkoherrojen valinnassa viittaan siis tuomiokapitulien vaalisija-asetteluun. Välillinen vaali seurakunnan luottamuselimissä on suhteellisen uusi asia.

    Virka-ansioiden karttumien virkaiän myötä ei toki tarkoita sitä, että virkaiältään vanhemman tulisi aina sivuuttaa nuorempi, mutta ehdottomasti ei myöskään toisinpäin. Kyvykkäitä nuorempia ei tulisi valita johtaviin virkoihin vain sillä perusteella, että heillä on enemmän virkavuosia jäljellä. Ei ehkä ole hyväksikään että sama henkilö hoitaa juuri samaa virkaa vuosikymmenestä toiseen. Sukupuolten välisen tasa-arvon lisäksi on kiinnitettävä huomiota siihen että vältetään ikäsyrjintää.

    Tasa-arvo laki taikka yhdenvertaisuuslaki eivät kumpikaan koske uskonnonharjoittamista, eivätkä siten kirkon hengellistä toimintaa. Palvelussuhdeasioita ne sitä vastoin koskevat täysimääräisesti. Tämän vuoksi seurakuntien henkilöstössä ei voi olla ”yhdenvertaisuuden edistämiseksi” minkäänlaisia kiintiöpaikkoja esimerkiksi kielivähemmistöille taikka etnisille vähemmistöille. Erilainen kohtelu kyseisillä perusteilla on yksiselitteisesti kiellettyä vaikka tavoitteena olisi yhdenvertaisuuden edistäminen. Niinpä suomenkielisellä keski-ikäisellä valkoihoisella heteromiehellä tulee olla täysi mahdollisuus hakea niitä kaikkia samoja työpaikkoja, kuin äidinkieleltään ei kotimaista kieltä puhuvalla nuorella värillisellä transnaisellakin.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Tarja Parkkila sanoo:

    Kirkon hengellinen ydin on emouskonnon demonisointi ja apostolien tekojen syytökset Kristuksen murhasta, vaikka sen piti olla kaiken kattava sovitus.

    Muistaakseni Paavalikin kehoittaa olemaan kiitollisia siitä hengellisestä perinnöstä mitä on saatu, ja vielä ilman rahaa, onhan Jeesuksen puheistakin suurin osa otettu VT:n puolelta. Eivät ne ole evankeliumin omia keksintöjä.

    Vuorisaarna ja Isä meidän rukous, löytyvät Psalmeista ja profeetoista. Ja se, joka jo aikojen alussa oli, on Viisaus, joka löytyy Viisauskirjallisuudesta. Se on hyvin hengellistä. Ongelmaksi muodostuu vain se, että Viisaus on femisana.

    ” Kutsu Viisaus sisareksesi ja ymmärrys ystäväksesi. ”

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Tarja Parkkila sanoo:

      Selvyyden vuoksi, lisäys edelliseen kommenttiini.

      Alussa oleva lause, ei tietenkään ole sitä hyvää ydintä, koska se on panettelua ja siksi tekijän synti, jota kohde joutuu kantamaan. Eli kaikki on mietittävä uusiksi, muuten se koituu ymmärtämättömille turmioksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Särkiö

    Kenttäpiispa ja Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti. Harrastan mehiläistarhausta ja maatiaiskanojen kasvatusta, esteratsastusta ja nykyaikaista viisiottelua. Minulle tärkeitä asioita ovat luonto ja sen elinvoiman turvaaminen, ekologinen elämäntapa, historian tuntemus sekä kestävän yhteiskunnan puolustaminen.