Nyt kun Kotimaa24:ssäkin otettu suuri harppaus suvaitsevaisuuden tiellä ja blogeja alettu otsikoida tyyliin turpakiinnitörkyturvat, niin ehkä itsekin uskallan kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, jonka suhteen vaikea välttää kompromettoimasta lopullisesti itseään eli: kirkon ja perussuomalaisten suhteesta, tai pikemminkin niiden olemattomuudesta.

Kirkkohistoriaan jo vuosia sitten tykästyneenä en malta olla mainitsematta, että kirkolla ja puolueilla on ollut etenkin 1900-luvulla paljonkin tekemistä toistensa kanssa. Vain esimerkkinä Keskustapuolueen kirkkopoliittinen toimikunta 1970-luvulla, joka ajoittain olisi hyvin voinut pitää palaveria teologisen tiedekunnan kirkkohistorian laitoksella. No, nyt teologisessakin tiedekunnassa puhaltavat uudet tuulet eikä siitä sen enempää.

Käyköhän jonkinlaisena syyllisyydestä vapauttavana omantunnontunnonklausuulina se, että allemerkinnyt tiedostaa, että perussuomalaisista tulisi puhua vain hammasta purren?

Perussuomalaiset ovat olleet vuodesta 2011 lähtien ns. suuri puolue eikä mikään merkki viittaa, että siihen olisi tulossa muutosta ensi sunnuntain vaali-illan jälkeenkään. Viimeistään Jussi Halla-ahon tultua valituksi PS:n puheenjohtajaksi 2017 ovat puolueen ja kirkollisten piirien suhteet olleet ongelmalliset, ajoittain jopa vihamieliset.

Kerrataanpa. Seuraavassa välähdyksiä vuosien varrelta PS:n ja kirkon vuorovaikutuksesta. ”Kirkolla” ymmärretään tässä tekstissä etenkin sen piispoja, ylimpiä viranhaltijoita ja luottamushenkilöitä.

A) Kansliapäällikön blogi

Vuonna 2017 kirkkohallituksen silloinen kansliapäällikkö Jukka Keskitalo (nykyinen Oulun piispa) julkaisi Suomen Kuvalehdessä blogin (SK 14.03.2017), jonka otsikko oli ”Älkää nielkö nationalismin myrkkyä.” Blogissa kirkon hallinnon ylin viranhaltija yhdisteli varsin vapaasti myrkyn ja nationalismin, nationalismin ja kansallismielisyyden sekä kansallismielisyyden ja perussuomalaiset.

Keskitalo kirjoitti, kuinka Jussi Halla-aho oli avannut puheenjohtajakamppailunsa toteamalla kansallismielisyyden olevan kaikkia perussuomalaisia yhdistävä liima. Lisäksi kirkkohallituksen kansliapäällikkö näki Halla-ahon lausuman ”ettei Suomi voi olla globaali sosiaalitoimisto, johon kuka tahansa voi lampsia” edustavan tyypillistä nationalistista retoriikkaa.

Blogin lopussa Keskitalo kirjoitti varsin provosoivasti, että ”suomalaisen nationalismin esiin manaaminen on tulella leikkimistä. Historian jäljet pelottavat.”

Keskustelu Keskitalon blogin tiimoilta äityi twitterissä tuimaksi. PS:n taholta, muun muassa usein reippaasti ja kärjistetysti kommentoiva kansanedustaja Jani Mäkelä kyseli, onko tämä kirkon virallinen kanta.

Kirkon virallista twitter-tiliä ylläpitävä kirkon tiedotuskeskus, nykyinen ”kirkon viestintä” kun oli julkaissut aiheesta positiivisen twiitin, jossa viite Keskitalon blogiin. Kirkollisen päätöksenteon ja kulttuurin ulkopuolinen sai helposti kuvan, että kyseessä todella oli kirkon virallinen käsitys, olihan Keskitalo, kuten todettua kirkkohallituksen kansliapäällikkö ja siis kirkon keskushallinnon johtava viranhaltija.

Keskitalon blogi herätti huomiota etenkin sen vuoksi, että se julkaistiin hetkellä, jossa keskeisen hallituspuolueen sisällä käytiin puheenjohtajakamppailua. Suomessa ei ole ollut tapana etenkään muiden puolueiden taholta puuttua jonkin puolueen sisäisiin asioihin. Nyt sai vaikutelman, että kirkko otti PS:n puheenjohtajakamppailuun kantaa monin tavoin tulenarassa tilanteessa.

Jukka Keskitalo kirjoitti kansallismielisyydestä ja oli siinä aivan oikeassa, että kansallismielisyys on perussuomalaisen puolueen merkittävin arvo (Ks. esim. Helkama 2015). Mutta millaisesta ”kansallismielisyydestä” Keskitalo kirjoittaa?

Kirkkohallituksen silloisen kansliapäällikön ”kansallismielisyys” vaikuttaa olevan kansalliskiihkoista, militaristista, laajentumishaluista ja autoritaarista. Sitä vanhaa tunkkaista kansallismielisyyttä, josta tulee väistämättä mieleen saapasjalkahousut, Horst-Wessel-lied ja johtajaperiaate (fuhrerprinzip). Miten tämä liittyy perussuomalaisten kansallismielisyyteen? Ei mitenkään.

Nimenomaan tämän nationalismitulkinnan perussuomalaiset ovat torjuneet. Heittäneet puolueesta kirjaimellisesti ulos. Myös ns. etnonationalistit on potkittu pihalle.

Kysyä voi, olisiko Suomi selvinnyt toisesta maailmansodasta itsenäisenä ilman kansallismielisyydestä nousevaa keskinäistä solidaarisuutta? Ilman kansallismielisyydestä kohoavaa keskinäistä yhteenkuuluvuutta tuskin olisi rakennettu Suomesta myöskään pohjoismaista hyvinvointivaltiota, sitä samaa kansankotia, joka Ruotsissa nyt on luhistumassa. Perussuomalainen kansallismielisyys-ajattelu käsitykseni mukaan näkee oman kansakunnan, siis Suomen suomalaisille parhaana mahdollisena viiteryhmänä, mutta ei nosta sitä muiden maiden sen kummemmin ylä- kuin alapuolelle. Samanlainen kansallismielisyys sivumennen sanoen löytyi lähes kaikkien puolueiden ohjelmasta ei niin kovin kauan sitten. Se oli poliittinen itsestäänselvyys.

B.) Kirkkopäivät

Muutoin sangen värittömät kirkkopäivät saivat suunnattoman huomion vuonna 2019, kun Helsingin piispa Teemu Laajasalo kutsui silloisen PS:n puheenjohtajan Jussi Halla-ahon keskustelemaan kanssaan koomikko Joonas Nordmanin ohella sananvapaudesta.

Moni katsoi, että tässä ikään kuin normalisoidaan Halla-ahon radikaalit käsitykset eikä kirkkopäivien pidä olla areena, missä ”rasistiset näkemykset” saavat sijaa ja julkisuutta.
Peräti 259 pääosin kirkon virka- tai luottamushenkilöä allekirjoitti vaatimuksen, että Halla-ahon ja Laajasalon keskustelu pitäisi peruuttaa. Allekirjoituksessa vedottiin muun muassa kirkon velvollisuuteen tarjota kaikille ”turvallinen tila.”

Lisää julkisuutta kirkkopäivät saivat, kun kaksi kirkon piirissä tunnettua (ja tunnustettua) tutkijaa – professori Ilkka Huhta ja dosentti Mikko Malkavaara - peruivat osallistumisensa protestina Halla-ahon osallistumiselle kirkkopäiville.

Reunahuomiona ja jälkikommenttina hiukan ihmetystä herättää, että eduskunnan toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajan pelkkä esiintyminen yhtenä osallistujana yhdessä kirkkopäivien lukuisista tilaisuuksista herätti näin suuren protesti- ja boikottikampanjan. Sen sijaan esimerkiksi Vasemmistoliiton Li Anderssonin esiintyminen on hyväksytty vastalauseitta. Tai että itseään eduskunnan ainoaksi kommunistiksi tituleeraava Anna Kontula saarnaa Tuomas-messussa. Ei ole kuulunut protesteja siitäkään.

Kirkkopäivillä ovat esiintyneet laidasta laitaan kaikkien puolueiden puheenjohtajat, vieläpä monet huomattavasti suuremmassa roolissa kuin Halla-aho vuonna 2019. Tuntuu hämmentävältä, että eduskunnan toiseksi suurimman puolueen puheenjohtajan pelkkä esiintyminen yhtenä osallistujana yhdessä kirkkopäivien lukuisista tilaisuuksista herätti näin suuren protestikampanjan.

Kirkkopäivien boikotti vaikuttaakin nousevan 2010-luvulla yleistyneestä uudenlaisesta liberaalista sananvapauskäsityksestä, siitä joka sietää huonosti itsestään eroavia näkemyksiä.

Kyse tosiasiassa on hyvin ”epäliberaalista” sananvapausnäkemyksestä. Kuinka usein on kuultu hokemia: ”emme saa antaa tilaa”, ”meillä täytyy olla nollatoleranssi”, ”se ei ole mielipidekysymys”, ”sellainen näkemys ei nauti sanavapauden suojaa” jne.. Tähän liittyvät erilaiset vainoamis-, häväistys – ja irtisanomiskampanjat.

Kyse on mielestäni sellaisesta sanavapauskäsityksestä, joka äärimmilleen vietynä hipoo totalitarismia.

C.) Vaihtoehto-oikeisto ja radikaalivasemmisto piispan painajaisena

Kuopion piispa Jari Jolkkonen kirjoitti reipas vuosi sitten artikkelin aiheesta ”Kirkko vaihtoehto-oikeiston ja radikaalivasemmiston ristipaineessa (Perusta 2/2022). Vähän mutkia oikoen piispa Jari päätyy lopulta tulokseen, että kristittyjä löytyy kaikista puolueista, mutta että ”vaihtoehto-oikeistolla ja radikaalivasemmistolla on juuret - tai ainakin isovanhemmat – 1900-luvun suurissa liikkeissä: marxilaisuudessa ja kansallissosialismissa."

Kirjoituksessa jokin särähtää korvaan. Artikkelista ei käy suoraan selville, liittääkö Jolkkonen ”vaihtoehto-oikeiston” esimerkiksi perussuomalaisiin? Jolkkonen kuitenkin käyttää ”vaihtoehto-oikeiston” synonyymina oikeistopopulismia, joka on varsin usein PS:n kriitikoiden käyttämä ilmaisu puolueesta.

Jolkkonen kirjoittaa edelleen, että ” marxilaisuutta ja kansallissosialismia on perusteltua pitää taustasäteilynä ja esivanhempina nykyiselle laitaoikeistolle ja laitavasemmistolle.”

Jolkkonen ei - kuten todettua – suoraan rinnasta edellä mainittuja termejä Vasemmistoliittoon tai Perussuomalaisiin, mutta ainakin yleisessä kielenkäytössä ja eduskunnan istumajärjestyksessä PS ja Vas ovat toinen laitimmaisena oikealla ja toinen äärimmäisenä vasemmalla.

Joka tapauksessa on selvää, että yhtä huonosti kuin kansallissosialismi tai natsismi sopii Halla-ahoon tai perussuomalaisiin, yhtä huonosti marxismi-leninismi sopii Vasemmistoliittoon. Anna Kontulankin kommunismi on jotain aivan muuta kuin mikään, mikä viittaisi Neuvostoliittoon. Olisiko syytä säilyttää joku tolkku näissä asioissa ja lopettaa suunnalta sekä toiselta perusteeton vihjaaminen.

Todettakoon sivuhuomiona Jolkkosen artikkeliin, että yhtä lailla kuin Vasemmistoliiton, myös SDP:n esivanhemmista löytyy puhdas marxilaisuus.

Piispa Jolkkosen artikkeli sinällään on lopulta taiten kirjoitettu ja melko maltillinen ja tuo kirkkaasti esiin sen tosiasian, että kirkko on – ja sen tulee olla – puoluepoliittisesti sitoutumaton. Silti sanottava, että harvemmin enää viime vuosikymmeninä on kuultu piispallisia tai papillisia puoluepoliittisia kannatusohjeita, edes sävyisiä sellaisia.

Maltillisista sanavalinnoista huolimatta piispa Jarin artikkelissa on kaikuja 1950-luvulta, jolloin papit saattoivat antaa suoria äänestysohjeita. Ja eihän se aikanaan toki ollut kivaa olla suoraryhtisenä (körtti)pappina seurakunnassa, jossa oli äänestysalueita, joissa SKDL:n kannatusprosentti oli päälle 90! Ja lähes kaikki nämä kirkolle spitaaliset vielä kuuluivat kirkkoon.

Tilanne on muutettavat muuttaen nykyisin samankaltainen. Perussuomalaisia on eduskuntavaaleista toiseen äänestänyt 500 000 – 600 000 suomalaista. Ja noin näppituntumalla veikkaan, että kirkkoonkuulumisprosentti PS:n äänestäjillä korkeampi kuin Suomessa keskimäärin. Silti puolue on kirkollisessa epävirallisessa pannassa. Ei ole kauan, kun seurasin sivusta keskustelua, jossa virassa ollut seurakuntapappi esitti, että ehtoollismalja tulisi siunata uudelleen, mikäli joku perussuomalainen siitä nauttii.

D.) Halla-ahon haastattelut

Jussi Halla-aho epäilemättä itse on myös tietoisesti lyönyt löylyä kiukaaseen kirkollisille viestimelle antamissaan haastatteluissa. Kirkko&Kaupungin haastattelussa 19.08.2020 Halla-aho toteaa kirkon olevan rappiotilassa. Halla-ahon mukaan ”se yrittää nuolla kaikkien takapuolta” ja muistuttaa Keskustapuoluetta. Halla-aho: ”Kirkko yrittää pysyä ajan hengessä mukana, mutta ei pysty kilpailemaan trendikkäämpien vaihtoehtojen kanssa. Sen sijaan se menettää ne, jotka kaipaisivat jonkinlaista muuttumattomuutta, jatkuvuutta ja perinteisiä arvoja.”

Seurakuntalaisen tekemässä haastattelussa (24.10.2022) PS:n entinen puheenjohtaja, nykyinen ulkoasianvaliokunnan puheenjohtaja puolestaan lataa: ”Kirkko haluaa olla yleishumanistinen maailmanparantaja, jonka tärkein tehtävä on hehkuttaa vähemmistöjä.”

Edellä mainittujen valossa en ihmettele, että PS:a tai sen ehkä edelleen keskeisintä hahmoa Jussi Halla-ahoa ei ihan kaikissa kirkollisissa piireissä tervehditä riemulla. Ei taida auttaa edes se, että Halla-aho on äidin puolelta suoraan kirkollista pappissukua eli bergrotheja, tunnetuimpana heistä ehkä Elis Bergroth 1800-luvun lopulta.

Olisiko Halla-ahon puheissa kirkosta ”yleishumanistisena maailmanparantajana sittenkin jotain perää? Kyse on tyypillisestä halla-ahomaisesta kärjistyksestä, mutta ei tulta nytkään ilman savua. Ainakin julkisuuteen kirkon sanoma välittyy lähes ainoastaan seksuaali- ja sosiaalieettisinä kannanottoina. Hyvin harvoin kuulee kenenkään kirkon edustajan puhuvan julkisuudessa asioista, jotka normaalijärjellä ajatellen pitäisivät olla kirkon julistuksen keskiössä. Esimerkiksi Turun arkkihiippakunnan piispan blogeissa HS:ssa ”kirkon sanoma” on lähes aina pelkästään horisontaalinen, puhe pelastuksesta, sovituksesta tai synnistä loistaa poissaolollaan.

E.) Lopuksi

Kun katsoo, mitkä asiat perussuomalaisille keskeisiä, ymmärtää, miksi mielipiteiltään usein hyvin punavihertävä kirkko reagoi niin jyrkästi. PS:lle tärkeitä asioita kun ovat: maahanmuuttokritiikki, monikulttuurisuuden vastustaminen, hyvinvointinationalismi ja arvokonservatiivisuus. Kaikki asioita, joista nykykirkossa saa olla vain yhtä mieltä. Tähän, jos vielä lisätään, että puolueen poliittisena tavoitteena edelleen on myös humanitaarisen maahanmuuton pysäyttäminen ja kehitysmäärärahojen jyrkkä leikkaus, ei ihme, että kirkon taholta ei taputuksia kuulu

Perussuomalaisen puolueen piiristä kuuluu ajoittain yksittäisten jäsenien taholta selkeästi rasistisia kannanottoja. Niitä ei pidäkään hyväksyä. Samalla muistettava, että PS:n poliittiset vaikuttajat, kannattajista puhumattakaan eivät ole käyneet viestintä- tai konsulttitoimistojen koulutuksessa vaan kieli on arjen kansan puhetta toritelttojen tasalta.

Toinen seikka, joka syystäkin saattaa herätellä kriittisiä äänenpainoja on ns. hyvinvointinationalismi. Itse olen sitä mieltä, että mikäli joku – ihan mistä tahansa maailmankolkasta ja mistä syystä tahansa - on Suomeen lopulta päätynyt, kuuluvat hänelle samat sosiaali- ja terveyspalvelut kuin kantaväestölle. Toinen juttu on se, mikä on maan sisäisen solidaarisuuden suhteen maahanmuuton yläraja, jos sellaista on.

Ilahduin, kun luin jokin aika sitten muutoin allekirjoittaneen usein lievästi pahalle tuulelle saavaa oululaista seurakuntalehteä Rauhan Tervehdystä. Sen pääkirjoituksessa Tuiran seurakunnan kirkkoherra Niilo Pesonen kirjoitti, kuinka kirkon kynnys on edelleen matala ja että erilaisten hengellisten, ja jopa poliittisten, virtausten tulisi antaa vaikuttaa rinnakkain kirkossa.

Juuri näin. Kirkon ei pidä tehdä perussuomalaisten suhteen samaa virhettä kuin taannoin poliittisen vasemmiston kanssa. Kun puoli Suomea oli pitkälle 1900-lukua omassa arkipäivän elämässä täysin kaiken kirkollisen kulttuurin ja kielen ulkopuolella, muutamia elämän taitekohtiin liittyviä riittejä lukuunottamatta, ei ihme, jos näiden lastenlapset nyt vauhdilla eroavat kirkosta, kun mikään perinne sukupolviin ei heitä siihen sido.