Kotimaa-lehden sarja Kirkko ja minä toi nimellään mieleen vuosikymmeniksi hautautuneita aprikointeja.
Kun muutin nuorena joiksikin vuosiksi Helsinkiin, kohtasin ihan uudentyyppisiä ihmisiä. He puhuivat kirkosta yleisellä eivätkä paikallisella tasolla. Näillä kirkkoihmisillä oli kuin henkilökohtainen suhde kirkkoon instituutiona. Siihen uskottiin. Sitä palveltiin. Siihen oltiin sitouduttu. Mistä tällainen kirkkousko kumpusi? Syynä ei voinut olla vain kirkon palveluksessa oleminen tai teologiset opinnot.
Kirkosta puhuttiin paljon, mutta paljon vähemmän Jumalasta tai Kristuksesta. Näistä oli ehkä mahdollista sanoa jotain käsitteenä, mutta Jeesus ja Raamattu olivat jo sanoja, joilla saattoi leimautua heikommin asioita ymmärtäväksi ihmiseksi. Jumala oli jotain epämääräistä – joskus ehkä eteeristä pyhän kokemusta – josta jollakin tavalla oli saanut alkunsa tämä positiiviseksi koettu kirkkoinstituutio.
En koskaan päässyt selville siitä, mikä oli tämän taustalla. Oliko kirkosta ehkä tullut Jumalan korvaava epäjumala? Oliko helpompi uskoa selvästi näkyvään kirkkoon kuin näkymättömään tai teoreettiseen Jumalaan? Vai olisiko tie vienyt nuoruuden innosta hengelliseen kriisiin, jonka jälkeen jaksettiin uskoa vain kirkkoon?
Hämmästyttävintä oli ehkä se, että kirkkoihmiset jaksoivat toimia ja vaikuttaa instituutiossa, jonka juuret olivat hyvin kaukana siitä, mihin he itse tuntuivat uskovan. Ehkä he olivat tekemässä kirkosta omannäköistään, muovaamassa sitä omien toiveittensa mukaiseksi.
Vieläköhän heitä löytyy? Onko heitä enemmän vai vähemmän?
Papit ovat kirkon työntekijöitä. Heistä osa uskoo Jumalaan, joka on kirkon takapiru. Kun maksava väki kirkossa vähenee, ehkä Jumalaa pyydetään apuun palkanmaksuun.
Kiitos mielenkiintoisesta blogista. Enpä ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi.
”Hämmästyttävintä oli ehkä se, että kirkkoihmiset jaksoivat toimia ja vaikuttaa instituutiossa, jonka juuret olivat hyvin kaukana siitä, mihin he itse tuntuivat uskovan. Ehkä he olivat tekemässä kirkosta omannäköistään, muovaamassa sitä omien toiveittensa mukaiseksi.”
”Kirkkoihmiset”?
Tämä voi tarkoittaa kirkollisuutta, muotojumalisuutta. Näin ollen jaksaminen ei ole ongelman, koska kirkko-instituutiokaan ei ole ongelma sosiaaliselle tarpeelle ja sen tyydyttämiselle, päinvastoin!
Kirkkoihminen uskoo kirkkoon ja kirkon itseilmoittamiin juuriin. Onhan oppikin, ”Kirkon itseymmärrys”. Vaikka se julkaistaankin Rooman kirkon oppikokoelmassa, niin siitä ikäänkuin levitetään liepeitä esimerkiksi luterilaisuuteen.
Reijo se purkaa taas sappea ja etikkaa vakiintuneiden kirkkojen päälle… Toivoisin, että joku niistä, joille kirkko on kallis ja tärkeä, kommentoisi mielenkiintoista blogia.
Kun en tiedä, minkä ajankohdan havainnoista on kysymys niin en osaa kommentoida. Itsekin olen huomannut, että omalla tavallaan ”korkea” kirkollisuus voi yhdistyä merkillisellä tavalla yllättävän radikaalien käsitysten kanssa.
Valistunut arvaus: olisiko kysymyksessä Vatikaanin II kirkolliskokouksen myötä syntynyt innostus kirkko-oppiin yhdessä ns. vuoden 1968 vasemmistoradikalismin kanssa? Kummatkin kun olivat 1960-luvun tuotteita.
Marko Sjöblom kirkolla on oma tie pelastukseen eli se vanhurskauttaa kaikki kastetut oman sanansa mukaan, eikö vaan, se näkyy sen jäsenien hedelmissä eli nyt kysynkin näkyykö Jeesuksen seuraaminen kirkon jäsenissä? Miksi kirkon suhtautuminen esim aviorikokseen on muuttunut jopa kuolemantuomiosta hyväksyvään?, millä perusteella muutos on tapahtunut?
Kiitos Marko hyvästä yrityksestä sekä kehoituksesta.
Blogeilla/blogisteilla on paljon hyviä kirjoituksia uskon puolesta luterilaisesta näkökulmasta – myös juuri nyt useita- yksi heistä Matias Roto.
Luterilainen, jolle Raamattu on tullut rakkaaksi, ei voi mitenkään itse instituutiota asettaa jumalan (tässä epäjumalan) asemaan.
En ole törmännyt Riitta Bonnyn kuvaamaan ilmiöön. Tutumpaa saattaisi olla heiveröinen kaipaus Jumalan puoleen, jonka vuoksi halutaan kirkkoon kuulua? En ole tavannut ihmisiä, jotka ovat innostuneita kirkosta ilman henkilökohtaista uskoa Kristukseen.
Nykyään erotaan kirkosta silloin, kun kirkko näyttäytyy itselle vain veroa kantavana yhteisönä, tai kirkko ei näytä enää julistavan Kristusta luopumalla Hänen sanastaan.
No eihän kirkko vanhurskautta ketään, vaan Jumalan oma sana kasteen ja uskon kautta, niinkuin Kristus itse opettaa. Kirkko tai seurakunta on se, missä sanaa oikein saarnataan ja sakramentit jaetaan. Kelle kelpaa, kelle ei, mutta loppuun saakka nämä pysyvät vaikka kuinka pienenä, mutta silti.
Itse, olen mieltänyt Jeesuksen ja kirkon synonyymiksi, onhan Jeesus perustanut kirkon, eikä mitään helluntailiikettä 1800 luvulla.
Sami Paajanen minkä kirkon?
Kommenttisi selventää hyvin sitä missä mennään pieleen eli kirkko ei olekkaan sen jäsenet vaan kuvitellaan sen olevan Jeesus?
”Kirkko ei olekaan sen jäsenet vaan kuvitellaan sen olevan Jeesus.” Ei ole kysymys kuvittelemisesta vaan uskosta. Jäsenistään koostuva kirkko on Kristuksen ruumis. ”Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä; vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä muodostavat yhden ruumiin. Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi (1. Kor. 12:12,13).”
Martti Pentti siis nyt kysynkin millä saat ruumiin tekemään asioita joita pää ei halua?
Entä voiko ruumis pysyä elävänä kun se tappelee keskenään ja tappaa toisia jäseniään?
Ari Pasanen. Suomen ev.lut. kirkko on 200 viime vuoden aikana muuttanut monessa kysymyksessä aikaisempia käsityksiään. Taustalla on yhteiskunnan laaja-alainen muutos. Tämä koskee myös suhtautumista seksuaalisuuteen, avioeroihin ja aviorikoksiin. Käytännössä kirkon sisällä on erilaisia näkemyksiä. Ainakin yksi piispa on luopunut virastaan jäätyään julkisuudessa kiinni aviorikoksesta. Näitä asioita ei kuitenkaan ratkaista huutoäänestyksillä vaan säädetyssä järjestyksessä. Itse olen sitä mieltä, että kirkkomme suhtautuu moniin kysymyksiin liian lepsusti. Historiantutkijana tiedän myös, että pelkät tuomiot, seurakunnasta erottamiset ja ankaratkaan rangaistukset eivät tee meistä synnittömiä. Puhdasta seurakuntaa tai kirkkoa ei reaalitodellisuudessa ole olemassa. Toki uskomme yhden pyhän ja apostolisen kirkon/seurakunnan, mutta se on uskon asia, ei meidän toteutettavissamme.
Mitä aviorikoksen ”hyväksymiseen” tulee, kirkko Suomessa ei koskaan ole toteuttanut kuolemantuomioita. Rikoksista ja rangaistuksista on päättänyt maallinen esivalta. Aviorikoksen tapahduttua syytön osapuoli on tunnustuskirjojemme mukaan oikeutettu avioeroon ja uuteen avioliittoon.
Marko Sjöblom toteat:””. Ainakin yksi piispa on luopunut virastaan jäätyään julkisuudessa kiinni aviorikoksesta.””
Unohdat nyt mainita että ko piispa oli tuon jälkeen vielä arkkipiispan vaaleissa ehdokkaana?
Ketä yrität hämätä seuraavalla: ””Mitä aviorikoksen ”hyväksymiseen” tulee, kirkko Suomessa ei koskaan ole toteuttanut kuolemantuomioita. Rikoksista ja rangaistuksista on päättänyt maallinen esivalta.””
Siis keistä esivalta koostuu kun suomessa oli liki sata prosenttia kansasta kirkkoon kuuluvia?
Siis peruskysymys on mistä tulee nämä kirkon muutokset/muuttuminen, jos kerran kirkko olisi perustettu Jumalan sanalle niin silloinhan Jumalan sanan olisi myös muututtava, onko näin tai toinen vaihtoehtohan on ettei kirkkoa ole KOSKAAN perustettu Jumalan MUUTTUMATTOMALLE sanalle?
”Kysynkin, millä saat ruumiin tekemään asioita, joita pää ei halua?” Kysymyksesi ovat minulle tuttuja. Vastauksistani et ole piitannut. Olen nähnyt paljon Jumalan tahdon mukaisia kirkon tekoja niin Suomessa kuin muuallakin. Niitä ei tee tyhjäksi, että kirkko on toisinaan erehtynyt pahastikin. Käytän sanaa yksikössä, vaikka viittaan eri kirkkokuntien toimen hedelmiin. – – – Aivan arkisesti ymmärrettynä kysymyksesi on minulle ajankohtainen. Kompastelin pari päivää sitten niin, että otsassani on edelleen siitä seurannut jälki.
Ari Pasanen. Minä en yritä hämätä yhtään ketään vaan vastata esittämiisi kysymyksiin. En jatka kinaamista aiheesta kanssasi. Herramme siunausta päivääsi ja elämääsi.
Marko Sjöblom siis itse et näe mitään ristiriitaa siinnä että ”esivallan” edustajat päivisin jopaovat tuominneet kuolemaan ja pyhäisin sitten istuneet kirkonpenkkiin kuuliaisina seurakuntalaisina?
”Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen (Room. 13:4).”
Martti Pentti mitä sinulle merkitsee että on jonkun palvelija?
Entäpä kun on jonkun lapsi?
Onko näillä mitään eroa mielestäsi?
Mitä aviorikoksen ”hyväksymiseen” tulee, kirkko Suomessa ei koskaan ole toteuttanut kuolemantuomioita.
Jep. Likainen työ jätettiin syntisille maallikoille. Kyllä kuolemantuomioiden pohjana oli kirkon hyväksymä Mooseksen laki. Miksi kirkko vastusti kuolemantuomioiden poistamista?
Jumalan lapsi kuuluu perheeseen, missä on paljon sisaria ja veljiä. Jumalan palvelija kuuluu Jumalan talouteen, missä on paljon muita piikoja ja renkiä. Yksinään ei voi olla lapsi eikä palvelija.
”Kuolemanrangaistuksen vastustajat, joiden johtavaksi hahmoksi tuli professori Väinö Lassila, vetosivat siihen, että kuolemanrangaistus ei vähentäisi rikollisuutta, vaan päinvastoin voimistaisi raakoja ja väkivaltaisia asenteita Suomessa. Kirjelmän allekirjoittajien joukossa oli useita tunnettuja taiteilijoita, mm. Aino Ackté, Elmer Diktonius, Leevi Madetoja, L. Onerva, Hagar Olsson, Olavi Paavolainen, Toivo Pekkanen, F. E. Sillanpää, Elli Tompuri, Elina Vaara, Katri Vala ja Lauri Viljanen. Muita nimekkäitä kirjelmän allekirjoittajia olivat Aino ja Alvar Aalto, A. K. Cajander, Annie Furuhjelm, Lucina Hagman, Bruno Jalander, Niilo Liakka, Ester Ståhlberg, N. R. af Ursin ja Edvard Westermarck. Kirjelmän ansiosta Suomessa ei koskaan hyväksytty poliittisen äärioikeiston vaatimaa lakia kuolemanrangaistuksesta.”
Merkillepantavaa, minkä yhteiskunnallisen tahon nimet puuttuvat listasta.
Turha vihjailla, Seppo H. Raamattu sallii kuolemanrangaistuksen. Tästä syystä kristitty saa edelleenkin kannattaa kuolemanrangaistusta, MUTTA ei ole velvoitettu siihen tai sen hyväksymiseen. Moni 100 – 150 v sitten toiminut pappi perustelikin kuolemanrangaistusta Raamatulla ja jumalallisella oikeudenmukaisuudella: Joka vuodattaa ihmisen veren, sen veren vuodattaa Jumala. Jo 1800-luvun alkupuolella kuolemanrangaistukset muutettiin automaattisesti keisarin päätöksellä karkotukseksi Siperiaan eliniäksi. Kova rangaistus sekin. En ole kuolemanrangaistuksen kannalla. Kannattaa kuitenkin huomata, että sitä voidaan myös perustella oikeudenmukaisuuden näkökulmasta eri tavoin. Diktatuurien käytännöt ovat asia erikseen.
Marko Sjöblom nyt kirjoitat täyttä puutaheinää, siis puhut ”oikeudenmukaisuudesta” kuolemantuomion yhteydessä, siis kaikki ihmiset (aikuiset) ovat ansainneet kadotuksen, mutta Jeesuksen uhri voi pelastaa sieltä, onko tässä oikeudenmukaisuutta?
Kun sitten tulee ymmärtäneeksi tämän armon omalle kohdalle ei voi enää tuomita ketään, siis kun itse on saanut ansaitsemattoman armon niin ei voi enää tuomita ketään sillä jos vielä tuomitsisi niin Jumalakin tuomitsee tuomitsijan. Tässä on oikeudenmukaisuus kun Jumala ei tuomitse itseä niin ei voi tuomita toisiakaan.
Ensi kuulemalta voi tuntua oikealta sanoa, etttä uskomme kohde on kolmiyhteinen Jumala, Isä, Poika ja Pyhä Henki, eikä suinkaan kirkko. Mutta asiassa on toinenkin näkökulma. Nikean tunnustuksessa sanoitamme uskoamme näinkin: ”Uskomme yhden, pyhän, yhteisen (eli katolisen) ja apostolisen kirkon”. Tällöin tarkoitetaan sitä uskovien yhteisöä, johon kuuluvat kaikki Kristuksen omiksi kastetut kaikista kristillisistä tunnustuskunnista. Tämä pyhä Kirkko on tässä langenneessa maailmassa jakaantunut ihmisten syntisyyden takia, mutta kerran on hajaannus päättyvä ja on oleva ”yksi lauma ja yksi paimen.”
Blogistin asettamaan kysymyksen asetteluun olen useinkin törmännyt. Monet ovat kertoneet uskovansa siihen oikeaan kirkon oppiin. Nyt en tarkoita Ortodoksiaa vaan sitä että henkilö uskoo niin kuin kirkko opettaa, vaikka selvästi ei tiedä mitä kirkko opettaa.
Jeesus tuli perustamaan Jumalan kuningaskuntaa (basileo) mutta tulikin kirkko ja Jeesuksen opista tuli oppi Jeesuksesta.
Vastahan oli se väitös, jonka yksi tuloksista oli, että kirkon kampanjat puhuvat enemmän kirkosta itsestään kuin kirkon sanomasta.