Kirkko ei saa käpertyä
On kysytty, miten kirkko reagoi Ukrainan tapahtumiin ja ylipäätään kansainvälisen ilmaston viileämpiin tuuliin. Voisi sanoa, että toistaiseksi varovaisesti.
Kirkolta kuitenkin odotetaan rauhan ajatuksia ja toivon vahvistamista, niin lähellä kuin kauempanakin olevien ihmisten rinnalla kulkemista. Oma lukunsa on, että Ukrainan tapahtumat koskettavat Eurooppaa ja pääosin kristittyjä maita. Siitä ei saa uskontojen välistä kysymystä.
Ukrainakeskustelussa on haettu vertailukohtia historiasta ja arvuuteltu tulevia tapahtumia. On tunnettu myötätuntoa, mutta myös ahdistusta ja pelkoa.
Monissa seurakunnissa Ukrainan tilanteen puolesta on jo rukoiltu. Viime pyhänä seurakuntia koko Suomessa kutsuttiin rukoilemaan messussa Ukrainan ja siellä asuvien puolesta. Monessa kirkossa se toteutui, mutta tuskin kaikissa.
Rukoilemisen tarve ei ole vielä poistunut. Yhteiseen esirukoukseen voi liittää myös Syyrian tilanteen ja muut maailman kriisipesäkkeet.
Espoossa pohdittiin pari viikkoa sitten kirkon asemaa ja tehtäviä muuttuvassa yhteiskunnassa. Maailmanpolitiikan ja talouden epävarmuuden todettiin tuovan kirkolle uusia tehtäviä. Yhteiskunnan huolenpito ihmisistä on vaarassa ja vanhuksia uhkaa unohtaminen. Kunnat korostavat yhä enemmän ihmisten omaa vastuuta omasta ja omaistensa hyvinvoinnista.
Tämä korostaa kirkon diakoniatyön merkitystä.
Kirkon on elettävä tässä ajassa, ihmisten arjen huolien keskellä. Kirkko ei saa käpertyä oman olemuksensa pohtimiseen, oppiriitoihinsa tai historiaansa. Kristinuskoa eletään todeksi meidän aikanamme.
Ja kristillinen kirkko on maailmanlaajuinen.
3 kommenttia
Rukoilla voi joka hetki Ukrainan ja Syyrian puolesta hiljaisessa ajatuksessaan. Mutta tällä hetkellä molemmat maat kaipaavat varoja pystyäkseen toimimaan. Avustuksen voi maksaa suoraan Punaisen Ristin katastrofitilille
Kirkko voi olla joskus hyvinkin käpertynyt johonkin, ei kykene muuttamaan sanojaan sen päivän ihmisten ahdistuneisuuden ja pelokkuuden mukaan. Olin tilaisuudessa, joka oli keskellä tätä kaaosta, jossa Venäjällä on epäsopu lähes koko maailman kanssa, ja pappi puhui EU:n mädännäisyydestä ja kertoi paavin olevan antikristus. En antanut montaa pistettä.
Muistan kahta nuorta ukrainalaismiestä, jotka joskus 2000-luvun aluaa vierailivat entsyymitehtaalla. Kutsuin heidät aamiaiselle, Söivät lujasti. Juttelimme. Sitten veimme heidät satamaan laivalle, jolla jatkoivat matkaa kohti Ukrainaa. Automme oli niin täynnä, että tuskin hegittämään pystyimme: verhotankoja, silityslautoja, kankaita tuliaisiksi heidän vaimoilleen. Usein nämä nuoret perheenisät ovat mielessäni. Miten he voivat nyt?
Venäjä on käsittämätön paradoksi.
Alueen suurin ja kauhein jättiläinen, joka kuitenkin ilmeisesti vapisee pelosta pikkuisia naapureitansa kohtaan, eikä osaa muuta kuin öykkärimäisellä voimalla ja väkivallalla miehittää ja alistaa, että tuntisi olonsa turvallisemmaksi?
Kirjoittaja
Markku Jalava
Olen kirkosta, historiasta, kulttuurista ja yhteiskunnasta (muun muassa) kiinnostunut toimittaja-viestintäpäällikkö. Virasta irti, mutta luottamustehtävissä jatkan innolla, ja kirjoittamista. Olen kirkkovaltuutettu Nurmijärven seurakunnassa ja kirkolliskokouksen jäsen. Kokemusta on suntionkin tehtävästä.
Kristillinen diakonia on luovuttamaton osa kirkon työtä. Jokainen kristitty (uskovainen) on kutsuttu tekemään toisille hyvää. Erityisesti heikoimmille. Heitä ovat vaikkapa sairaat, sotien ja manipulaation uhrit sekä pudokkaat. Heitä on autettava. Rukous vaikuttaa myös rajojen yli. Diakonian näkökulmasta opilliset reunaehdot ja Raamatun tulkinnat ovat marginaalisia asioita. Marginaalissa elävät ihmiset eivät sitä ole.
Ilmoita asiaton kommentti